[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kuoleman sadonkorjuu

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Petri Saarikoski <petsaari at utu.fi> yliopistonlehtori, Kulttuurituotannon ja
maisemantutkimuksen koulutusohjelma, Turun yliopisto (Porin yliopistokeskus)
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lappalainen, Mirkka: Jumalan vihan ruoska : suuri nälänhätä Suomessa
1695-1697. Siltala, Helsinki, 2012. 262 sivua.


Kuoleman sadonkorjuu
---------------------------------------------------------

Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska on tutkimus Suomen historian
merkittävimmästä väestökatastrofista, vuosien 1695–1697 suuresta
nälänhädästä. Teos on erinomainen kokonaisesitys, joka tarjoaa myös
asiantuntevan näkemyksen aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Lappalainen haastaa
teoksessaan käsitykset, joiden mukaan Ruotsin valtiovalta oli suhtautunut
kylmäkiskoisesti tai välinpitämättömästi nälänhädän torjuntaan. Hän
tarjoaa väestökatastrofin synnylle moniäänisen ja polveilevan tarinan, jossa
makro- ja mikrohistoriaa punotaan luovasti yhteen.



Käsityksemme luonnon ja ihmisen välisestä valtakamppailusta perustuu usein
petollisen turvallisuuden tunteen varaan. Ihminen on avuton, kun luonnonvoimat
pääsevät iskemään täydellä teholla läpi yhteiskunnan suojamuurien.
Hieman yli kolmisen sataa vuotta sitten Suomessa elettiin aikaa, jolloin ihmiset
joutuivat tappavien luonnonvoimien armoille. Vuosien 1695–1697 suuret
kuolonvuodet ovat maamme historian synkin hetki. Kahtena vuonna peräkkäin
tapahtunut viljasadon kato aiheutti ennennäkemättömän nälänhädän, minkä
seurauksena kolmasosa väestöstä kuoli. Kuolinluvut olivat Euroopan
mittakaavassakin täysin ainutlaatuisia ja vastaavaa pitää etsiä aina
1300-luvun mustan surman ajalta.

 Suomessa suuria kuolonvuosia on tutkittu aiheen merkittävyyteen nähden
yllättävänkin vähän. Nyt ilmestynyt filosofian tohtori Mirkka Lappalaisen
Jumalan vihan ruoska – suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697 tuo uutta ja
ajankohtaista näkemystä tähän väestökatastrofiin. Historiantutkijana
Lappalainen on ehtinyt saamaan laajaa tunnustusta ja palkintoja 1500- ja
1600-lukuja käsittelevillä teoksillaan, joista tunnetuimmat ovat väitöskirja
Suku, valta ja suurvalta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa (2005) ja
1590-luvun sisällissotaa käsitellyt Susimessu (2009). Vastaavasti Lappalaisen
esseekokoelma Maailman painavin raha (2006) valittiin vuoden tiedekirjaksi.
Lappalainen on kerännyt arvostusta jouhealla ja selkeällä
kirjoitustyylillään, minkä vuoksi hänen teoksena ovat helppolukuisia ja jopa
viihdyttäviä. Jumalan vihan ruoska ei ole tässä suhteessa poikkeus.

 Mitkä syyt olivat ratkaisevia väestökatastrofin aiheuttajia? Yleisesti
ottaen tutkijat ovat olleet yksimielisiä poikkeuksellisten luonnonolosuhteiden
merkityksestä. Lappalainen käy kirjassaan läpi yleisimmät taustat, jotka
vaikuttivat tilanteen eskaloitumiseen 1690-luvun jälkipuoliskolla. Maailmassa
elettiin tuolloin pienen jääkauden aikaa, joka oli alkanut pari sataa vuotta
aikaisemmin ja päättyisi lopullisesti vasta 1800-luvulla. Pohjoisella
pallonpuoliskolla tämä tarkoitti epätavallisen hankalia luonnonolosuhteita,
jolloin laajoilla alueilla musertavan hallan takia viljakadot olivat hyvin
yleisiä ja laajoja. Suomi eli maatalouden suhteen äärivyöhykkeellä,
viljelysmenetelmät olivat alkeellisia ja peltojen tuotto hyvin matala, vaikka
kaskeamalla satomääriä saatiin lisättyä. Yhteiskunta oli äärimmäisen
haavoittuvainen, vaikka katovuosista oli yleensä selvitty "vyötä
kiristämällä". Lappalainen kuitenkin muistuttaa, että pelkkä
poikkeuksellinen kylmyys ei selitä vuonna 1695 alkaneen nälänhädän
syvyyttä, sillä 1690-luku ei ollut tilastojen valossa mitenkään
poikkeuksellisen kylmä. Hän nostaa tässä yhteydessä esiin oikulliset
sääolosuhteet, jolloin rajua hallavuotta seurasi seuraavana vuonna kesä "jota
ei koskaan tullut". Valtavat ja taukoamattomat sateet pilasivat talvehtineen
rukiin ja mädänsivät kylvetyn viljan pelloille. Väestön ja valtiovallan
kannalta tuhoisinta oli kadon leviäminen koko valtakunnan alueelle, mistä
seurasi viljansaannin lähes täydellinen romahtaminen. Nälänhädän
levitessä ihmiset lähtivät kerjuulle ja alkoivat levittää tappavia
kulkutauteja. Kuolleisuusluvut nousivatkin ennennäkemättömälle tasolle
vuoden 1697 keväällä ja kesällä.

 Kysymys valtiovallan roolista nälänhädän keskellä on herättänyt
laajempaa keskustelua. Yleensä tutkijoiden käsityksiin on vaikuttanut
suhtautuminen kruunun asemaan ja toimiin kriisin yhteydessä. 1600-luvulla
katoihin oli Ruotsi-Suomessa totuttu ja niihin osattiin jo paikallisesti
varautua, mutta keskusvallalla ei ollut edelleenkään riittävän tehokkaita
välineitä laajojen nälänhätien ehkäisemiseksi. Lappalainen osoittaa miten
samaan aikaan Englannissa ja Hollannissa ei esiintynyt enää laajoja
nälänhätiä maataloustuotannon parannutta ja ruuan jakeluverkostojen
kehityttyä. Ruotsi-Suomi eli merkantilistisessa talousjärjestelmässä, jonka
huonoina puolina on pidetty hierarkkisuutta ja jäykkyyttä. Kuninkaan aseman
merkittävä vahvistuminen 1600-luvulla on myös herättänyt kritiikkiä.
Kaarle XI:n johti valtakuntaa itsevaltiaana ja juuri toteutumassa olleen
reduktion turvin aatelin asemaa oli merkittävästi heikennetty. Tämä
puolestaan heikensi myös paikallista päätäntävaltaa ja vaikeutti toiminnan
improvisointia hädän hetkellä. Valtaa käytettiin keskitetysti Tukholmasta,
mikä lisäsi merkittävästi virkavaltaisuutta ja byrokraattisuutta.

 Historiantutkijoista varsinkin Eino Jutikkala on nähnyt tässä asetelmassa
myös keskeisen syyn, miksi nälänhätä iski niin rajusti suomalaisiin.
Kruunun politiikan vuoksi hätäviljan lähettämiseen suhtauduttiin nihkeästi,
viljaa lähetettiin liian vähän ja siitä perittiin korkeaa korkoa. Jutikkala
hyökkäsi aikoinaan hyvinkin voimakkaasti merkantilistista järjestelmää
vastaan ja piti sitä "ihmisarvoa halveksivana". Lappalainen kyseenalaistaa osan
Jutikkalan näkemyksistä ja katsoo, ettei keskusvalta ainakaan tahallaan ajanut
talonpoikia nälkäkuolemaan. Kruunun velvollisuus oli huolehtia alamaisistaan
ja toimiva maatalousjärjestelmä oli yhteiskunnan tukirankoja. Tilojen
laajamittainen autioituminen olisi samalla merkinnyt myös verotulojen
romahtamista.

 Ongelmien kärjistymisen taustalla on Ruotsi-Suomen 1600-luvulla saavuttama
suurvalta-asema. Valtakunnan resursseja kerättiin jatkuvasti lähestyvän
suursodan varalle, minkä vuoksi kansalaiset joutuivat sopeutumaan krooniseksi
muodostuneeseen sotatalouteen. Ruotsi-Suomi ei todellakaan toiminut kuin
hyvinvointiyhteiskunta. Näistä lähtökohdista tarkasteltuna on helppo
ymmärtää miksi hätäavun koordinoiminen osoittautui todella vaikeaksi
toimenpiteeksi. Samaan aikaa nälkää nähtiin myös Ruotsissa ja valtakunnan
vilja-aittana tunnetussa Baltiassa. Lappalainen myös muistuttaa, että
1600-luvun lopulla viljan toimittaminen jäiden saartamaan Suomeen oli paikoin
mahdotonta, kulkuyhteydet maan sisällä olivat heikot ja tiedonvälitystoiminta
hyvin alkeellista. Tieto kaukaisten syrjäkylien autioitumisesta kantautuivat
Tukholmaan oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun koko tilanne oli jo ohi.

 Lappalainen kuvaa kirjassaan hyvin pätevästi, kuinka Ruotsi-Suomi kamppaili
muutaman vuoden epätoivoisesti katastrofia vastaan ja etsi keinoja
nälänhädän kierteen katkaisemiseksi. Hän käsittelee myös realistisesti
tavallisten ihmisten selviämiskamppailua tilanteessa, jossa normaalista
arkielämästä oli tullut täyttä helvettiä. Leipäviljaan sekoitettiin
pettua, mutta varastojen ehdyttyä ihmiset joutuivat turvautumaan hätäruokiin,
kuten olkiin, nahkaan, sammaleisiin ja eläinten raatoihin. Aivan viimeiseksi
teurastettiin kotieläimet, mikä merkitsi tavallisesti lopun alkua. Paikoin
Lappalaisen käsittely on hyvin purevaa, kun hän käsittelee syitä miksi
Suomen luonto ei pystynyt tarjoamaan riittävästi ravintoa väestölle.
Nykyisin on helppo ajatella, että metsästä saatavat terveyskasvit ja mustikan
kaltaiset "superruuat" olisivat tarjonneet välineitä hengissä pysymiseen. On
kuitenkin täysin eri asia kerätä villivihanneksia mausteeksi 2000-luvun
gourmet-ruokiin kuin yrittää elättää itsensä niitä syömällä.

 Lappainen käyttää taitavasti hyväkseen noista kauhun vuosista saatavilla
olevaa lähdemateriaalia. Oikeudenkäyntipöytäkirjoista on poimittu tarinoita
murhista, ryöstöistä ja yhteiskuntarauhan rikkoontumisesta. Kaikkein
järkyttävimpiä yksityiskohtia ovat harvakseltaan raportoidut tiedot
kannibalismista. Teoksessa kuitenkin osoitetaan, että nälänhädän
mittasuhteista huolimatta yhteiskunnan perusteet eivät horjuneet.
Virkajärjestelmä toimi, rikoksiin syyllistyneitä rangaistiin ja naapurit
pyrkivät pitämään toisistaan huolen, ja jopa kerjäläisten hyvinvointiin
kiinnitettiin huomiota.

 1600-luvulla luonnonkatastrofien aikalaistulkinnat nojasivatkin vahvasti
kristinuskoon. Nälänhätä oli Jumalan rangaistus ihmisten synneistä.
Suomessa uskonto oli kansalaisten maailmankatsomuksen vankkumaton tukijalka.
Toisaalta paikoin oli jo nähtävissä lisääntyvää skeptisyyttä ja
vaihtoehtoisia tulkintoja. Hyvänä esimerkkinä tästä on tarina talonpoika
Matti Kotkamosta, joka oli joutunut syksyllä 1696 oikeuden eteen
jumalanpilkasta syytettynä. Hänen mukaansa kansan jatkuviin rukouksiin ei
ollut vastattu ja "mihinkäs muualle kuin helvettiin me kaikki olisimme
matkalla". Ihmisen ääntä kuullaan myös aivan valtakunnan valtahierarkian
huipulta. Lappalainen kuvaa onnistuneesti yksinvaltaisen kuninkaan tarinan,
jossa absoluuttisen vallan saaneen miehen henkilökohtaisia epäonnistumisia ja
tragedioita käytetään taustana, kun kuvaillaan masennuksen ja sairauden
murtaman miehen omaa riutumista ja kuolemaa kuninkaanlinnassa, joka kohta
tuhoutuisi valtaisessa tulipalossa.

 Jumalan vihan ruoska on hyvin jäsennelty ja erinomaisesti kirjoitettu
historiantutkimus. Itse pidän tavasta, jolla Lappalainen yhdistää mikro- ja
makrotason historiankirjoitusta yhteen ja luo näin uskottavan ja moniäänisen
aikalaiskuvan suuren nälänhädän vuosista. Kirjan lopussa oleva yhteenveto
tuhon syistä on selkeä kokonaisesitys. Poikkeuksellisten luonnonolosuhteiden
lisäksi selvästi suurimmat katastrofia välillisesti pahentaneista
tekijöistä olivat valtakunnan surkea "kriisivalmius" ja monet hallinnolliset
kitkatekijät yhdistettynä alkeellisen maatalouden krooniseen haavoittuvuuteen.
Teoksen vahvuutena on myös selkeä kiihkottomuus. Lappalainen ei pyri
etsimään syyllisiä tapahtumille, vaan hän antaa lähteiden puhua puolestaan.
Hänen käsittelytapansa on kuin kaunis ja asiantunteva muistokirjoitus
murhenäytelmän lukemattomille uhreille.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/