[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kansalaisuusjuhlia pohjoismaalaisittain

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marjut Anttonen <marjut.anttonen at utu.fi> dosentti, FT, KM, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Aagedal, Olaf (toim.): Statsborgarseremoniar i Skandinavia. Unipub. Oslo, 2012.
171 sivua.


Kansalaisuusjuhlia pohjoismaalaisittain
---------------------------------------------------------

Seremoniallisten juhlien järjestäminen vastikään kansalaisuuden saaneille
maahanmuuttajille on uusi, 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä yleistynyt
ilmiö Pohjoismaissa ja Euroopassa. Suomessakin vastaavia juhlia järjestetään
muutamassa kaupungissa, mutta niihin liittyvä tutkimus on vasta aluillaan. 
Kuten tavallista, pohjoismaiset naapurimme ovat ehtineet tutkimuksissaan
pitemmälle. Arvioitavana oleva teos ilmestyi tämän vuoden helmikuussa.



Kansalaisuutta käsittelevä tutkimusalue (Citizenship Studies)on kasvanut
huomattavasti viimeksi kuluneiden 10–15 vuoden aikana. Globaalit
muuttoliikkeet, poliittisissa järjestelmissä tapahtuneet muutokset ja
erilaiset ylikansalliset ja ylirajaiset prosessit ovat tuoneet muutoksia
kansalaisuuden määrittelyyn. Näiden seurauksena käsite on noussut monella
tieteenalalla uudenlaisen tarkastelun keskiöön. Teoreettista kirjallisuutta
ilmestyy koko ajan lisää, mutta empiiriset tutkimukset ovat toistaiseksi
vähäisempiä, kuten monet tutkijat ovat huomauttaneet. Pohjoismaiden osalta
Olaf Aagedalin toimittama kirja paikkaa aukkoa tuomalla uudet seremonialliset
juhlat vertailevan tutkimuksen kohteeksi.

Mitkä ihmeen kansalaisuusjuhlat?

Kansalaisuusjuhlat ovat sekä vanha että uusi ilmiö. Vanhastaan niitä on
järjestetty suurissa siirtolaismaissa, kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja
Australiassa, joissa juhla uskollisuudenvaloineen on pakollinen kaikille uusille
kansalaisille. Muuttajasta tulee uuden asuinmaansa kansalainen sinä päivänä,
kun hän osallistuu seremoniaan, vannoo uskollisuudenvalan ja ottaa vastaan
kansalaisuustodistuksen.  Tämä on kansalaistumisprosessin muodollinen ja
juridinen päätös. Iso-Britanniassa alettiin järjestää vastaavanlaisia
pakollisia seremonioita vuonna 2004.

Pohjoismaissa juhlat ovat vapaaehtoisia. Sen sijaan että kansalaisuuden
saaneelle henkilölle lähetettäisiin vain postitse asiaan liittyvä todistus,
saa hän kutsun juhlaan, jossa uudet kansalaiset toivotetaan tervetulleiksi.
Juhlien perusajatus – symbolinen ja rituaalinen seremonia ja tervetulleeksi
toivottaminen - on kaikissa maissa samanlainen, mutta niiden järjestämisessä
on yllättävän suuria kansallisia eroja. Osallistumisprosentti on kaikissa
Pohjoismaissa melko alhainen, sillä keskimäärin vain noin 20 prosenttia
kutsutuista osallistuu juhliin.

Pohjoismainen kirja

Statsborgarseremoniar i Skandinavia -kirjan on toimittanut norjalainen
kulttuurisosiologian professori Olaf Aagedal. Hän alkoi tutkia Norjassa
järjestettäviä juhlia heti niiden alkuvaiheessa vuonna 2007 ja sai tukea
hankkeelleen Oslon yliopistossa tuolloin meneillään olleesta kulttuurisen
monimuotoisuuden tutkimusohjelmasta (Kulturell kompleksitet i det nye Norge,
CULCOM). Tutkimusohjelman puitteissa järjestettiin myös skandinaavisia
kansalaisuusjuhlia käsitellyt konferenssi, jonka esitelmät on muokattu
käsillä olevaan kirjaan. Kukin esitelmöitsijä kirjoittaa omalla
kielellään: tanskaksi, ruotsiksi ja norjaksi – mukana ovat itse asiassa
molemmat norjan kirjakielet bokmål ja nynorsk. Pieni kirja on siis osaltaan
myös esimerkki pohjoismaisesta kielikentästä ja yhteistyöstä. 

Kirjassa on kuusi lukua. Johdannossa tanskalainen etnologi Tine Damsholt ja Olaf
Aagedal esittelevät vertailevan tutkimisen merkitystä. Toisessa luvussa
norjalainen sosiologi Grete Brochmann tarkastelee kansalaisuuslainsäädännön,
maahanmuuttopolitiikan ja kansalaisuusjuhlien välistä suhdetta. Kolmannessa
luvussa Tine Damsholt vertailee Australian, Iso-Britannian ja Tanskan juhlia.
Neljännessä luvussa Nordiska Museetin intendentti Cecilia Hammarlund-Larsson
luo katsauksen Ruotsissa järjestettäviin kansalaisuusjuhliin. Lopuksi
siirrytään Norjaan. Olaf Aagedal esittelee tapaustutkimuksena yhdessä
läänissä järjestetyn kansalaisuusjuhlan. Viimeisessä luvussa sosiologit
Anniken Hagelund ja Kaja Reegård sekä valtiotietelijä Hanne Cecilia Kavli
esittelevät tutkimustaan, joka käsittelee Norjan kansalaisuuden saaneiden
maahanmuuttajien näkemyksiä kansalaisuusjuhlista.

Kansalaisuuden muuttuva merkitys

Kansalaisuuden merkitystä voidaan tarkastella monesta näkökulmasta.
Juridisena asemana siihen liittyvät yksilön ja valtion väliset oikeudet ja
velvollisuudet. Lisäksi sitä voidaan tarkastella myös yksilön poliittisena,
sosiaalisena ja taloudellisena toimintana yhteiskunnassa. Kansalaisuus on myös
identifioitumista ja siihen liittyvää lojaalisuuden ja kuulumisen tunnetta.
Juhlat liittyvät ennen kaikkea tähän näkökulmaan, sillä yksi niiden
tehtävistä on vahvistaa uusien kansalaisten identifioitumista ja
integroitumista yhteiskuntaansa.  

Kansalaisuuden käsite näyttää olevan myllerryksessä, ja siihen liittyvä
lainsäädäntö on muuttunut viime vuosina monessa maassa. Kansalaisuuden
myöntämisen kriteerit vaihtelevat valtioittain, ja niissä on myös
vastakkaisia tendenssejä. Yhtäältä maahanmuuttoa halutaan helpottaa ja
lisätä esimerkiksi työvoimapoliittisista syistä, ja toisaalta ei-toivottua
maahanmuuttoa pyritään estämään. Muutamat maat ovat höllentäneet
kansalaisuuden saamisen ehtojaan, muutamat puolestaan tiukentaneet. Lisäksi
kysymykset kaksois- ja monikansalaisuudesta ovat nousseet ajankohtaisiksi
monessa valtiossa. 

Kansalaisuuden (citizenship) käsitteen ohella tunnetaan myös
denizenship-käsite, millä tarkoitetaan maassa pysyvästi asuvia
ulkomaalaistaustaisia henkilöitä, jotka eivät ole ottaneet tai saaneet
perinteistä valtion kansalaisuutta. Heille pysyvä oleskelulupa takaa lähes
samat oikeudet kuin varsinaisilla kansalaisilla. Usein vain eduskuntavaalien
äänestysoikeuden ja asuinmaan passin puuttuminen ovat ainoat erot. Koska
denizenship-asema tuo maahanmuuttajataustaiselle asukkaalle lähes
kansalaisuuteen verrattavat oikeudet, on kansalaisuuden merkityksen katsottu
vähentyneen.

Niinpä tutkijat kysyvätkin miksi maahanmuuttajien saamaa kansalaisuutta on
alettu juhlia nyt, jos sen merkitys todellisuudessa on vähentynyt?
Innostuttiinko asiasta vaiheessa, jolloin juhlimisen syitä on vähemmän kuin
aikaisemmin? Vai onko kansalaisuudella tai juhlilla kukaties sittenkin jokin
uusi merkitys?

Kirjan tutkijat kertovat suhtautuneensa skeptisesti kansalaisuusjuhliin
kuullessaan niistä ensimmäisen kerran. Epäluuloisuuteen liittyivät heidän
omat ennakkoajatuksensa juhlan luonteesta.  Tutkimustensa myötä,
osallistuttuaan juhliin ja haastateltuaan niihin osallistuneita maahanmuuttajia,
he ovat tarkistaneet mielipidettään. Kansalaisuuden saamisella ja siihen
liittyvällä juhlalla näyttää kuitenkin olevan merkitystä monille uusille
asukkaille. Monitahoista kysymystä pohditaan tässä kirjassa eri
näkökulmista.

Konstruoitu rituaali ja siirtymäriitti

Kirjan lukujen taustalla kulkee punaisena lankana kansainvälinen keskustelu
kansalaisuuden määrittelystä, lainsäädännön muutoksista ja
maahanmuuttopolitiikasta. Kirjan laajinta sisältöä ovat monimuotoiset
kuvaukset eri maissa järjestetyistä kansalaisuusjuhlista: kuka järjesti
juhlat, missä ja milloin, keitä oli paikalla, minkälaisia puheita pidettiin
ja minkälaista musiikkia esitettiin, mitä syötiin ja juotiin, annettiinko
lahjoja tai muistoesineitä, korostettiinko kansallisia symboleita, ja jos, niin
mitä ne olivat, liehuivatko liput tai viirit, vannottiinko uskollisuudenvala,
minkälaisen virallisen kansalaisuustodistuksen osallistujat saivat ja niin
edelleen. Lukijan eteen avautuu kavalkadi erilaisista tavoista järjestää
kansalaisuusjuhla. Entä miten tätä kaikkea voidaan analysoida?

Kansalaisuudesta toiseen siirtymistä voidaan tarkastella van
gennepiläisittäin siirtymäriittinä; kyseessä on yksilön siirtyminen
asemasta toiseen. Kansalaisuusjuhla on näin ollen uusi, konstruoitu
siirtymäriitti, johon liittyy symbolisia seremonioita. Niiden luominen ei aina
ole helppoa, kuten Aagedal uskontososiologina huomauttaa. On tehtävä
valintoja.

Uuden ”perinteen” ja ”rituaalin” tietoinen luominen on kiinnostava kohde
kulttuurin- ja perinteentutkijoille. Kyseessä on ”keksitty traditio”
(invented tradition), minkä käsitteen Eric Hobsbawm teki tunnetuksi pari
vuosikymmentä sitten.  Kirjoittajat pohdiskelevatkin niin sanottujen
vakiintuneiden traditioiden ja rituaalien sekä uusien konstruktioiden välisiä
eroja. ”Uuden rituaalin on tunnuttava raikkaalta ja innostavalta” ovat
esimerkiksi ruotsalaisen juhlan järjestäjät todenneet
ohjelmasuunnitelmassaan. On kiinnostava katsoa minkälaisia osia ”keksittyyn
traditioon” yhdistetään, kun sitä konstruoidaan kulttuurisen moninaisuuden
keskellä. Juhlien etnografiset kuvaukset ovat tässä keskeistä aineistoa.  

Pohjoismaissa kansalaisuusjuhlia on laajimmin tutkinut Tine Damsholt, joka on
julkaissut useita artikkeleita eri kirjoissa ja monissa etnologisissa
tiedelehdissä.  Hän on tarkastellut juhlia monin tavoin, esimerkiksi niiden
äänimaisemaa ja materiaalista puolta. Hänelle juhlat ovat myös
performansseja, joilla on oma koreografiansa.

Damsholt ja Aagedal ehdottavat kansalaisuusjuhlien tutkimiseen neljää
näkökulmaa: mikä on niiden tarkoitus (intentio), miten ne on järjestetty
(produktio), miten ne otetaan vastaan (reseptio) ja mikä on niiden merkitys
(funktio). Tässä kirjassa sivutaan kaikkia näkökulmia, mutta pääpaino on
produktiolla eli sillä, miten juhlat on järjestetty ja toteutettu eri maissa.
Tätä on tutkittu eniten. Toistaiseksi on vähemmän tutkittu juhlien
merkitystä osallistujille tai niille kutsutuille, jotka eivät syystä tai
toisesta osallistu juhlaan. Kirjan viimeinen luku käsittelee tätä aihetta.
Juhlien vapaaehtoisuus tai pakollisuus vaikuttaa myös niiden vastaanottoon ja
merkitykseen.    

Joitakin juhlien erityispiirteitä

Eri maissa juhlat saavat paikallisen leimansa kyseisen maan erityispiirteiden
mukaisesti. Otan seuraavaksi muutamia yksittäisiä esimerkkejä.

Norjalaiset tekivät päätöksen kansalaisuusjuhlista uuden ulkomaalaislain
yhteydessä vuonna 2006. Juhlien järjestäminen aloitettiin kaikissa
lääneissä seuraavana vuonna. Juhla sinänsä on vapaaehtoinen kuten
naapurimaissakin, mutta siinä on yksi erilainen piirre; kaikki osallistujat
vannovat uskollisuudenvalan Norjalle. Valan liittäminen juhlaan aiheutti
aikanaan keskustelumyrskyn Norjassa.  Grete Brochmann valottaa omassa
artikkelissaan juhlien järjestämisestä käytyä poliittista keskustelua ja
päätöksentekoa. Norjalainen erityispiirre on myös se, että juhlia
järjestävät läänit eivätkä kunnat. Tämä on yksi osoitus norjalaisten
vahvasta väliportaan hallinnosta, jota he mielellään korostavat. Maaherrat
vastaavat juhlista, joihin on annettu ohjeet valtakunnallisesta integraatio- ja
moninaisuusdirektoraatista (Integrerings- og mangfoldsdirektoratet, IMDi).
Kyseisen viraston verkkosivuilla on paljon juhlaan liittyvää materiaalia niin
järjestäjille kuin osallistujille.

Tukholma ja pari muuta kaupunkia ovat Ruotsissa järjestäneet
tervetuliaisjuhlia uusille kansalaisille 1990-luvun alusta lähtien. Kiinnostus
on lisääntynyt muissakin kunnissa, ja vuonna 2006 hallitus kehotti kaikkia
kuntia järjestämään uusille kansalaisilleen vastaavan seremonian. Tällä
hetkellä noin 40 prosenttia kunnista järjestää juhlan useimmiten
kansallispäivän yhteydessä.  Cecilia Hammarlund-Larsson selvittää
artikkelissaan miten Ruotsin kansallispäivän vietto vakiinnutettiin 1980-luvun
alussa kesäkuun 6. päiväksi, ja miten uusille kansalaisille tarkoitettu
seremonia yhdistettiin samaan juhlaan viime vuosikymmenellä. Tarkoituksena on
saada sekä vanhat että uudet kansalaiset yhteiseen juhlaan. ”Tämä on
Ruotsi, ja yhdessä muodostamme kansakunnan.”  

Kööpenhaminan kaupunki järjesti uusille kansalaisille oman
tervetuliaisseremoniansa ensimmäistä kertaa vuonna 2003. Ensimmäinen
maanlaajuinen kansalaisuusjuhla järjestettiin parlamenttitalossa
Kööpenhaminassa keväällä 2006. Artikkelissaan Tine Damsholt analysoi muun
muassa juhlassa pidettyjä puheita, joiden painopiste oli demokratiassa,
perustuslaissa, oikeuksissa ja sananvapaudessa. Sananvapauden merkitys korostui,
sillä Muhammad-pilapiirrosjupakka oli meneillään tuona keväänä.
”Erilaisista kulttuurisista taustoista huolimatta olemme kaikki
tanskalaisia”, oli puheiden viestinä. Juhlapuheissa Tanska vaikutti
maahanmuuttajiin suopeasti suhtautuvalta maalta, totesivat myös monet
läsnäolijat, vaikka todellisuudessa asenteet ovat viime vuosina tiukentuneet
huomattavasti, kuten Damsholt huomauttaa. 

Damsholt on osallistunut myös australialaisiin kansalaisjuhliin. Niissä
korostettiin voimakkaasti sitä, että kyseessä on siirtolaisista ja heidän
jälkeläisistään koostuva kansakunta. Samassa juhlassa osoitettiin huomiota
myös Australian alkuperäiskansalle eli aboriginaaleille. Heidän oma lippunsa
oli esillä, ja ohjelmanumeroiden joukossa nähtiin myös aboriginaalien
tanssiesitys. Kiinnostavin yksityiskohta lienee kuitenkin se, että juhlapuhuja
otti esiin alkuperäiskansan aikaisemmin kokeman huonon kohtelun, joka ehkä
jossain määrin jatkuu vieläkin, ja esitti heille sen vuoksi anteeksipyynnön.
Tämä on jälleen yksi esimerkki tällä hetkellä kautta maailman suosiossa
olevista historiallisista ja poliittisista anteeksipyynnöistä.

Kansalaisuuden ja juhlien merkityksestä

Anniken Hagelund, Kaja Reegård ja Hanne Cecilia Kavli ovat haastatelleet Norjan
kansalaisuuden saaneita maahanmuuttajia tutkimuksessaan. Siihen, miten
haastateltavat suhtautuivat uuteen kansalaisuuteensa ja minkä merkityksen he
sille antoivat, vaikutti myös heidän taustansa. Esimerkiksi sota- ja
kriisialueilta lähteneet henkilöt olivat huojentuneita saadessaan
kansalaisuuden myötä varmuuden siitä, että voivat jäädä maahan
pysyvästi. Tämä lisäsi turvallisuuden tunnetta ja antoi mahdollisuuden
suunnitella tulevaisuutta pitemmällä tähtäimellä. Heille kansalaisuus oli
tärkeä ja voimakkaitakin tunteita herättävä asia. Toisille taas
kansalaisuuden vaihtaminen oli lähinnä käytännön juttu; ennen kaikkea
Norjan passilla matkustamista pidettiin helpompana. 

Haastateltavien suhtautuminen kansalaisuusjuhlaan vaihteli innostuneisuudesta
laimeampaan kiinnostukseen ja välinpitämättömyyteen. Avoimen kielteisesti
suhtautuvia ei ollut, tai he eivät ainakaan ilmaisseet sitä. Juhliin
osallistuneista osa piti seremoniaa tärkeänä sen tunnepitoisen juhlavuuden
takia. Toiset taas osallistuivat lähinnä uteliaisuudesta, sillä heitä
kiinnosti nähdä, minkälaisen tapahtuman isäntäväki oli järjestänyt.
Juhliin osallistumattomuuden syyksi haastateltavat esittivät muun muassa
käytännön esteitä, vaikka perusasennoituminen olikin myönteinen. Toiset
taas sanoivat juhlan olevan itselleen tarpeeton, joten osallistuminen ei
kiinnostanut.

Kaiken kaikkiaan osallistuminen vapaaehtoiseen juhlaan on melko vähäistä
kaikissa Pohjoismaissa, sillä keskimäärin 20 prosenttia kutsutuista
osallistuu juhliin.

Kansalaisuuden myöntämistä on tiukennettu monessa maassa muun muassa
kiristämällä kielitaitovaatimuksia ja pidentämällä vaadittua maassa
asumisaikaa. Lisäksi monessa maassa on viime vuosina otettu käyttöön niin
sanotut kansalaisuustestit, joiden läpäiseminen on edellytyksenä
kansalaisuuden saamiselle. Ne edellyttävät kulttuurista osaamista, sillä
niissä on hyvinkin yksityiskohtaisia kysymyksiä maan historiasta, kulttuurista
ja yhteiskunnasta. Testien tarkoituksenmukaisuus on myös herättänyt
kriittistä keskustelua. Niiden taustalla on ajatus siitä, että kielitaito ja
kulttuuriset sekä yhteiskunnalliset tiedot automaattisesti lisäisivät
maahanmuuttajien yhteenkuuluvuuden tunnetta uuteen asuinmaahansa. Näin ollen
sekä testit että juhlat kuuluvat osaltaan samaan ”integraatiopakettiin”,
kuten tutkijat huomauttavat.

Kansalaisuusjuhlia voi pitää yhtenä yrityksenä kohdata monikulttuurisuuden
aiheuttamia haasteita alkaneella vuosituhannella. Viimeksi kuluneen
vuosikymmenen aikana on monissa eurooppalaisissa maissa herännyt keskustelu ja
kritiikki niin sanottua monikulttuurisuusideologiaa kohtaan. Kulttuurisen
erilaisuuden korostamisen on katsottu kääntyneen tavallaan itseään vastaan;
se voi myös lisätä marginalisoitumista ja luoda rinnakkaisyhteiskuntia.
Tästä syystä on alettu peräänkuuluttaa yhteisiä arvoja. Kulttuurisesti ja
etnisesti moninaisessa yhteiskunnassa kansalaisuutta voidaan pitää kaikkia
yhdistävänä tekijänä ja samalla yhteiskuntaa koossa pitävänä kittinä
tai liimana - nämä ovat tässä yhteydessä käytettyjä vertauksia.

Aagedalin ja kumppaneiden kirja osoittaa, etteivät seremonialliset
kansalaisuusjuhlat sinänsä lisää tai helpota integroitumista, mutta niillä
voi olla oma pieni merkityksensä yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisessä
joissakin tapauksissa. Kokevatko uudet kansalaiset itsensä tasavertaisiksi
yhteiskunnan jäseniksi ratkaistaan kuitenkin muualla, ennen kaikkea koulutus-
ja opiskelupaikoissa sekä asunto- ja työmarkkinoilla.

Kirja osoittaa myös kansallisen identiteetin käsitteen olevan liikkeessä.
Kaikkien pohjoismaisten kansalaisuusjuhlien yhteydessä kysytään, miten
ruotsalaisuuden, tanskalaisuuden ja norjalaisuuden käsitteitä lavennettaisiin
niin, että uudet kansalaiset voisivat todella kokea mahtuvansa mukaan. Tämä
on ajankohtainen kysymys muissakin maissa.

Lopuksi

Pienet moitteet on annettava hieman keskeneräiseksi jääneestä
toimitustyöstä. Lähes jokaisen luvun kirjallisuusluettelossa on joitakin
puutteita tai virheitä, ja muutamista luetteloista puuttuu useita tekstiin
merkittyjä teoksia. Kokonaisuutena Statsborgarseremoniar i Skandinavia -kirja
ansaitsee kuitenkin kiitoksensa. Pieni kirja avaa aihepiiristä kiinnostuneelle
lukijalle laveita näköaloja ajankohtaisiin kysymyksiin.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/