[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Juhlakirjassa kuvastuu viestinnän ja yhteiskunnan muutos

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> toimittaja, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
von Hertzen, Pirjo; Melgin, Elina; Åberg, Leif (toim.): Vuosisata
suhdetoimintaa. Yhteisöviestinnän historia Suomessa. Otava, 2012. 271 sivua.


Juhlakirjassa kuvastuu viestinnän ja yhteiskunnan muutos
---------------------------------------------------------

Viestintää ja suhdetoimintaa sekä näiden alojen opetusta ja
tutkimustoimintaa valottava teos on ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry:n
juhlakirja. Kiintoisalla joskin hieman epätasaisella artikkelikokoelmalla
lienee annettavaa myös historian opiskelijoille – heille kirja voisi olla
vaikkapa eräänlainen oheislukemisto.



Vuosisata suhdetoimintaa -teos koostuu yhdeksästä artikkelista sekä
lukuisista tietolaatikoista, jotka esittelevät alalla toimineita ihmisiä ja
yrityksiä, kertovat erilaisista mukana olleiden mieleen jääneistä
kriittisistä, harvinaisen hyvin tai huonosti hoidetuista viestintätilanteista
tai – muutamassa tapauksessa – myös hilpeistä sattumuksista, joita
epäilemättä on ollut huomattavasti enemmän kuin kirjassa kuvataan.

Artikkeleissa valottuvat alan koulutus, järjestöjen kehittyminen sekä
viestinnän tekijöiden monenlaiset roolit, julkishallinnon viestintä,
yritysten sisäinen viestintä, suhdetoiminta ja mediasuhteet,
markkinointiviestintä, talousviestintä, yhteiskuntavastuu ja kriisiviestintä
sekä kansainvälinen viestintä. Kirjoittajina ovat viestinnän ammattilaiset;
jokaisen artikkelin kirjoittaja esitellään lyhyesti artikkelinsa alussa. Koska
kaikkien artikkelien ruotiminen erikseen venyttäisi arvioni kohtuuttoman
pitkäksi, tarkastelen kirjaa kokonaisuutena ja mainitsen vain muutamia
artikkelien tekijöitä. Pidän tätä perusteltuna siksikin, että
artikkelimuoto tuo kirjaan jonkin verran päällekkäisyyksiä ja
epätasaisuutta.

Propagandasta viestintään, lehdistöopista mediatutkimukseen

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen professori Leif Åberg on
kirjoittanut kirjaan sekä johdannon että artikkelin, jossa tarkastellaan
viestintää ammattina. Johdannossa Åberg asettaa yhteisöviestinnän
suomalaisen yhteiskunnan kehityksen raameihin. Sortokausien
kansalaisaktivismista sekä keisarillisen sensuurin kahlehtimasta
sanomalehdistöstä on kuljettu pitkä tie erilaisten murrosten kautta
yritysdemokratiataisteluun, lopulta yhteiskuntarauhaan, sananvapauteen ja
vahvaan globalisoitumiseen.

Samanaikaisesti on kehittynyt ammattisanasto: aluksi puhuttiin propagandasta,
sittemmin tiedotuksesta ja suhdetoiminnasta, ja alan akateemisissa opinahjoissa,
lähinnä Helsingissä ja Jyväskylässä, myös yhteisöviestinnästä. Termit
eivät ole vieläkään ihan selviä: viestinnän opiskelijat joutuvat edelleen
selittämään opintojensa sisältöä sukulaisilleen huomattavasti tarkemmin
kuin vaikkapa lääkärit tai lakimiehet, ja kirjainyhdistelmä PR (public
relations) on monelle ”kadunmiehelle” vieras. Käsitteiden kirjavuudesta
esimerkkinä voisi olla myös se, että nykyisin opiskeltava mediatutkimus –
lehdistö- ja tiedotusopin perillinen – kuuluu Turun yliopistossa historian,
kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitokseen, Vaasassa taas
viestintätieteiden oppiaineeseen/yksikköön. Tai se, että kun
suhdetoiminta-sana vuosikymmeniä sitten muka sisällöltään pilaantuneena
hyllytettiin, se on nyt kelvannut jopa kirjan nimeksi. Useiden muiden alan
termien sisältö näyttää määrittyvän käyttöyhteyden mukaan – myös
nyt käsillä olevassa kirjassa.

Viestintäkoulutus on suhteellisen nuorta. Yliopistoissa sitä on annettu
pisimpään, vaikka niiden välillä oli etenkin 1960–1970-luvuilla paitsi
terminologisia, myös ideologisia eroavuuksia. Tampereella opiskeltiin
tiedotusoppia ja kallistuttiin vahvasti vasemmalle, Helsingissä luettiin
viestintää vähäisemmin poliittisin painotuksin. Åberg, joka muuten itse on
ensimmäinen yhteisöviestinnästä väitellyt suomalaistohtori (väitöskirja
valmistui 1986), ei tietenkään voi jättää silloisia skismoja täysin
huomiotta, mutta ei myöskään selosta niitä kovin laajasti. Jälkeenpäin
nämä aikansa kiihkeät kähinät lähinnä huvittavat: Tampereen tiedostavat
tiedotustutkijat kävivät iltaisin Helsingissä pitämässä luentoja
viestinnän opiskelijoille, koska näitä opetettiin heidän mielestään
täysin väärin. Samoilla reissuilla ”oikeaoppista” koulutusta annettiin
myös Yleisradion toimittajille. Tätä ei kirjassa kerrota, mutta se saattaa
olla yksi syy parissa artikkelissa esiin tuotuun yleläisten nurjamieliseen
suhtautumiseen talouselämän uutisaiheisiin. Nykyisin asiat ovat toisin, ja
taloutta seurataan radiossa ja tv:ssä siinä missä politiikkaa ja urheiluakin.

Käytännönläheistä koulutusta antava, osin monimuoto-, osin etäopetukseen
painottuva Markkinointi-instituutti sekä 1990-luvulla viestintäkoulutuksen
aloittaneet ammattikorkeakoulut jäävät niin ikään varsin vähälle
huomiolle, mutta Åbergin artikkelista käy ilmi, että koulutus on kirjavaa ja
urapolut mutkikkaita. Viestinnän ammatit ovat olleet perinteisesti avoimia
eikä edes alan keskeisin ammattijärjestö, Suomen Tiedottajien Liitto,
pystynyt luomaan alalle standardeja vaikka 1980-luvun alkupuolella kovasti
yritti.

Vanhastaan on erityisesti toimittajia rekrytoitu muihin viestintätehtäviin, ja
kun puolustusvoimat todennäköisesti ensimmäisenä suomalaisena organisaationa
aloitti tiedotusmiesten eli propagandistien koulutuksen, näille
kertausharjoituskursseille komennettiin lähinnä toimittajia ja mainosmiehiä.
Sotien jälkeen aseveikot perustivat Virallisten elinten propagandistisen
neuvottelukunnan, joka kokoontui kerran viikossa suunnittelemaan ja
toimeenpanemaan erilaisia yhteiskunnallisia tiedotuskampanjoita talkoohengessä
eli ilman korvausta. Mallina kai olivat jatkosodan maanantaitalkoot, jolloin osa
päivän palkasta luovutettiin yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Propagandistien piiristä alkoi myös alan järjestäytyminen: Tiedotusmiehet ry
oli pitkään suljettu herrojen klubi, jossa ei naisia näkynyt –
legendaarinen lehtinainen ja tuottelias käsityökirjailija Mary Olki oli
harvoja poikkeuksia. Hän pääsi jopa yhdistyksen hallitukseen – utelias
lukija jäi tosin pohtimaan, keitä olivat ne muut viisi naispuolista
uranuurtajaa, joista Elina Melgin ja Minna-Liisa Nurmilaakso mainitsevat
artikkelissaan.

Mitä sitten alan järjestäytymiseen yleensä tulee, sekin näyttäytyy
artikkelien valossa kovin komplisoituna. Tiedotusmiesten rinnalle syntyi
henkilöstölehtien yhdistys, johon liittyi noin puolet henkilöstölehtien
toimittajista. 1970-luvulla tiedotusalan yhdistyksiä oli peräti parikymmentä.
Alan suurimman, Suomen Tiedottajien Liiton, nimeen yhdistettiin 2000-luvun
alussa sloganinomainen ProCom (pro communications), ja parin vuoden kuluttua
liitosta tuli ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry. Järjestötoimintaa,
kuten myös käsitesekamelskaa, käsitellään useissa artikkeleissa.
Esipuheessa toiston todetaan olevan tietoinen valinta: jotkut asiat ja ilmiöt
ovat vaikuttaneet useampaan viestinnän osa-alueeseen ja siksi niitä on tuotu
esiin monissa yhteyksissä. Mutta olisikohan kirjan toimittajien pitänyt
kuitenkin lukea kirjoitukset vielä kerran läpi ennen kirjaan painoon menoa?

Julkishallinnon rattaat jauhavat hitaasti, mutta henkilöstölehdillä on pitkä
historia

Katariina Kivistön artikkeli julkishallinnon viestinnästä onnistui
ällistyttämään ainakin allekirjoittaneen. Vaikka tiedonvälityksen tärkeys
ymmärrettiin valtionhallinnossa jo 1920-luvun alussa, tieto kulki pitkään
pelkästään Suomen Tietotoimiston välityksellä sanomalehdille ja myöhemmin
myös radiolle ja televisiolle. Vasta 1960–1970-luvuilla valtion virastoihin
alettiin palkata tiedottajia. Valtioneuvoston kanslia oli uranuurtaja, sitä
seurasivat useat keskusvirastot sekä eduskunta ja muut valtion laitokset.
Autorekisterikeskus sinnitteli kuitenkin ilman tiedottajaa aina 1980-luvun
puoliväliin asti. Kunnalliset tiedottajat yleistyivät vielä hitaammin ja
pientä skismaa aiheutti se, että vaikka kunnanvirastosta olisikin löytynyt
tiedotusammattilainen, kunnanjohtaja hoiti lehdistösuhteet mieluummin ihan
itse, ilman turhia välikäsiä (kuten hän asian näki).

Pentti Paulaston artikkeli sisäisen viestinnän kehityksestä kuuluu Åbergin
kirjoitusten ohella kirjan parhaisiin. Siitä löytyy myös perusteluja kirjan
nimessä esiintyvälle ”vuosisadalle”.

Yhteisöviestinnän varhaisimpiin muotoihin ovat kuuluneet henkilöstölehdet.
Niistä ensimmäisen perusti silloinen Rautatiekirjakauppa Oy vuonna 1913. Lehti
levisi paitsi yrityksen omalle henkilöstölle, myös asiamiesverkostolle.
1930-luvulla henkilöstölehtiä oli jo mm. Helsingin Sanomilla, Otavalla,
Elannolla ja useilla paperitehtailla. Sotavuosina henkilöstölehdet toimivat
yhdyssiteenä asepalvelukseen kutsuttujen miesten ja heidän työnantajansa
sekä kotirintamalle jääneiden työtovereiden välillä, 1950-luvusta lähtien
ne olivat osa yritysten henkilöstöpolitiikkaa. Sitä mukaa kuin henkilöstön
ja työnantajien yhteistoiminta kehittyi ja laajeni, lehtien merkitys kasvoi.
Tällä vuosituhannella monet henkilöstölehdet on lakkautettu,
paperitiedotteista siirrytty sähköpostiin ja sosiaalinen media tekee vahvasti
tuloaan yritystiedotukseen pistäen samalla sisäisen ja ulkoisen viestinnän
roolit sekaisin.

Yhteiskuntahistorian välissä hauskoja anekdootteja ja tukuttain toimijoita

Osmo A. Wiio, maamme ehkä kansainvälisesti tunnetuin ja tunnustetuin
organisaatioviestinnän tutkija ja Helsingin yliopiston ensimmäinen viestinnän
professori, on esitelty Leif Åbergin artikkelin sisään taitetussa reilun
parin sivun mittaisessa lyhytartikkelissa. Vastaavanlaisia tietolaatikoita,
”kainalojuttuja” kuten toimittajaslangissa sanotaan, on kirjassa runsaasti.
Kirjan alkuosassa niiden aiheina ovat erityisesti alan tutkijat sekä
ammattikirjallisuus ja kirjojen tekijät. Kaikkia keskeisiäkään teoksia ei
luonnollisesti pystytä luettelemaan – näyttääkin siltä, että ajatuksena
on ollut lähinnä saada tunnetuimpien viestintäalan vaikuttajien nimet esiin.
Myöhemmin näiden tietolaatikoiden aiheiksi nousevat mm. erilaiset onnistuneet
tai vähemmän onnistuneet viestintätilanteet ja muu aineisto, joka joko sivuaa
kyseistä artikkelia tai on muusta syystä koettu tärkeäksi käsitellä siitä
erillään. Kun kyse on juhlakirjasta, mukana ovat tietysti vahvasti alan
järjestöt sekä niissä vuosien ja vuosikymmenten varrella toimineet ihmiset.

Se, että rajanveto erilaisten viestinnän osa-alueiden välillä on hankalaa,
käy ilmi monestakin kirjan artikkelista. Pirjo von Hertzenin
markkinointiviestintäartikkeli käsittelee ilmiöitä, jotka ehkä voitaisiin
määritellä myös mainonnan piiriin kuuluviksi, kuten kaupalliset radiot ja
suoramarkkinointi.

Ja vaikka toimittajat ja tiedottajat työskentelevät molemmat viestinnän
parissa, ristiriitaa ammattikuntien välillä näyttää olleen ainakin
takavuosina. Milloin uutisia ei ole voitu julkistaa kun samalla olisi pitänyt
mainita yrityksen nimi, milloin taas kestitys on kelvannut kohtuuttoman hyvin
jolloin sekä vieraat että isännät ovat olleet vaarassa puhua läpiä
päähänsä. Onneksi nykyään näissä asioissa on järkiinnytty – muistan
nuorena toimittajana pohtineeni otsa rypyssä, voiko naistenlehden muotikuvan
tekstissä kertoa hameen valmistajan vai onko se kiellettyä, kollegoiden
halveksumaa tekstimainontaa. Tai sadatelleeni sitä, että kaupungin
ulkopuolelle järjestetystä tiedotustilaisuudesta ei päässyt pois ennen kuin
viimeinenkin osanottaja oli kammettu lehdistön tilausbussiin.

Artikkelien kuvituksena on tavalla tai toisella tiedotukseen liittyvää
ajankuvaa eri vuosikymmeniltä. Pari kuvaa on harmittavasti hajonnut
pikselimössöksi. Hiukan erikoinen taittoratkaisu löytyy kirjan lopusta:
viestinnän ja suhdetoiminnan vaikuttajien kuvat eri vuosikymmeniltä on
sijoitettu yhdelle aukeamalle, mutta heidän nimiään joutuu hakemaan
seuraavalta sivulta. Artikkeleita ei ole varsinaisesti nootitettu, mikä hivenen
häiritsi minua, mutta lähteet mainitaan artikkelien lopussa.
Henkilöhakemiston lisäksi teoksessa on kattava asiahakemisto ja
takasisäkansissa Leif Åbergin laatima aikajana, jossa viestinnän maailma,
yhteisöviestinnän kehitys, alan järjestöjen syntyminen ja viestinnän mallit
sekä koulutus rinnastetaan suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen näppäränä
vuosikymmenittäin etenevänä taulukkona.

Kirja ei valota ainoastaan viestinnän ja suhdetoiminnan, vaan myös suomalaisen
yhteiskunnan, talouselämän ja yritysten historiaa nopeiden muutosten
vuosikymmeninä. Tehtaanpatruunoiden ja pitkien savupiippujen ajasta on
siirrytty informaatioyhteiskuntaan, kansainvälistyminen on tuonut omat
muutoksensa, mutta jossakin mielessä yhteisöviestintä on edelleen
”ennakkosuopeuden hankkimista itselleen ja ajamalleen asialle” kuten
tiedotuksen ja suhdetoiminnan pioneereihin kuuluva Anssi Siukosaari
määrittää.

Voisin hyvin ajatella kirjaa eräänlaisena taloushistorian opiskelijan
oheislukemistona, etenkin kun esipuheessa luvataan, että ProComin
nettisivustolla on lisää alan ammattilaisten muisteluksia ja kuvia. Osa
kuvista on käytetty kirjassa ja osa kirjan teksteistä julkaistaan
lyhennettynä sivustolla, mutta julkaisematontakin aineistoa, joukossa
hulvattomia anekdootteja, löytyy.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/