[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Hivin ei tarvitse olla kuolemantuomio

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Maija-Kaisa Myllymäki  FM, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Mason, Nais: Toivo (Meine Kraft ist die Hoffnung). Kääntänyt
Ovaska, Mervi. Gummerus, 2012. 235 sivua.


Hivin ei tarvitse olla kuolemantuomio
---------------------------------------------------------

Nais Masonin Toivo on uskomaton tositarina hiv-positiivisesta
kenialaisnaisesta, joka ei milloinkaan menetä toivoaan. Tunnetuksi
aids-asiantuntijaksi noussut Mason kertoo omaelämäkerrassaan,
kuinka hän selvisi hivin kanssa yhteiskunnassa, jossa kyseinen tauti
on vaiettu tabu ja häpeistä suurin.


Kenialaisen Nais Masonin (synt. 1960) omaelämäkertaa Toivoa (alk.
Meine Kraft ist die Hoffnung) on mahdotonta lukea neutraalisti,
liikuttumatta. Kirja vie tunneasteikon ääripäihin: se saa lukijan
ärsyyntymään, ihastumaan, raivostumaan, hämmästymään,
kunnioittamaan. Masonin elämäntarina on täynnä tuskaa ja
epäoikeudenmukaisuutta, mutta silti myös toivo pysyy jatkuvasti
läsnä. Se säteilee Masonista itsestään. Hän on ollut taistelija
koko ikänsä. Upea, rohkea, määrätietoinen nainen.

Mason aloittaa tarinansa aivan alusta eli hetkestä, jolloin hän
putkahti maailmaan tomuisella maantiellä Keniavuoren varjossa.
Synnytyssairaalaan oli matkaa vielä pari mailia. Jo
ensiparkaisullaan tämä pieni tyttö osoitti olevansa selviytyjä.

Valtaosan lapsuudestaan Mason vietti äitinsä sukulaisten luona Rift
Valleyn maakunnassa. Hänen vanhempansa olivat lähteneet opiskelemaan
Yhdysvaltoihin, mikä oli tuohon aikaan vielä varsin harvinaista
kenialaisille. Lapsuusvuosiaan Mason kuvaa lämmöllä: elo isoäidin
ja tätien luona oli huoletonta ja onnellista. Murheita tytön
elämään alkoi tulla, kun hän alakouluikäisenä muutti Amerikkaan
vanhempiensa luo. Perillä ei odottanutkaan idyllinen perhe-elämä,
vaan vieraalta tuntuvien vanhempien rakoileva avioliitto. Naisin isä
muuttikin pian pois kotoa uuden naisensa luo, ja hänen äitinsä
kuoli sydänsuruihin. Nais oli tuolloin 15-vuotias. Isä lähetti
Naisin pikaisesti takaisin Keniaan: 'Sinusta on vähitellen
varttumassa nuori nainen. Ei ole hyvä, jos unohdat, mitä
kenialaiset perinteet vaativat sinulta.' Isä oli etäinen ja ankara;
mies, jolle oli turha sanoa vastaan. Naisin unelma Yalen
lakiopinnoista mureni. Nais suoritti lukio-opinnot Keniassa, toimi
jonkin aikaa opettajana ja hakeutui sitten kirjanpitokurssille
Nairobiin, jossa hän tapasi myös tulevan aviomiehensä Muugin.
Avio-onni jäi kuitenkin lyhyeksi. Muugi kolusi baareja yöt
läpeensä, petti ja hakkasi vaimoaan. Lopulta mies tartutti
vaimoonsa HI-viruksen.

Niin tuttu tarina, eikö vain? Näitä tarinoita me olemme tottuneet
kuulemaan kehitysmaista jatkuvasti. Nainen uhrina, voimattomana,
miesten armoilla. Masonin tarina ei kuitenkaan lopu tähän, ei sinne
päinkään. Hän aloittaa taistelun aidsia vastaan - ja se taistelu
on paitsi henkilökohtainen, myös yhteiskunnallinen.

Vuonna 1994 Mason perustaa kahden muun hiv-positiivisen naisen kanssa
Women Fighting AIDS in Kenya -järjestön. Sen tavoitteena on paitsi
tukea hivin/aidsin kanssa kamppailevia naisia, myös tehdä
valistustyötä. Joka päivä Mason tapaa naisia, joiden tarinat
muistuttavat hyvin paljon hänen omaansa. Hän puhkuu voimaa ja
päättäväisyyttä: tällaiset tarinat on saatava loppumaan! Mason
paiskii ympäripyöreitä päiviä tärkeän asian hyväksi, ja se
huomataan pian myös maailmalla. Hänet valitaan mm. Afrikan
suurimman naisten aids-järjestön Society for Women and Aids in
African varapuheenjohtajaksi.

Mason on suurenmoinen esimerkki siitä, miten pitkälle
tahdonvoimalla - ja kovalla työllä - voi päästä: nykyään hän
työskentelee WHO:n ja UNICEFin palveluksessa ja on yksi maailman
tunnetuimmista aids-asiantuntijoista. Hän tekee rajusti työtä mm.
sen eteen, että tehokkaita aids-lääkkeitä saataisiin kylliksi
myös köyhiin maihin. Vaikka yli puolet koko maailman
hiv-positiivisista elää Saharan eteläpuolisessa Afrikassa,
valtaosa tehoavista lääkkeistä on ainoastaan länsimaalaisten
ulottuvilla. Tämä epäoikeudenmukaisuus saa Masonin vihaiseksi,
tietenkin. Miten on mahdollista, että ihmiset voidaan jakaa
lääkkeiden arvoisiin ja arvottomiin? Nykyään tilanne on jo hieman
parempi, sillä rankan painostuksen alla lääketeollisuus on ryhtynyt
valmistamaan edullisempia kopiolääkkeitä köyhiä maita varten.
Työtä on silti yhä paljon.

Mason kirjoittaa vetävästi. Hän kertoo oman tarinansa
kaunistelematta ja surkuttelematta. Hän ei arastele nostaa esiin
asioita, jotka ovat olleet pitkään tabuja hänen kotimaassaan. Hän
kirjoittaa avoimesti perheväkivallasta, nuorten tyttöjen
seksuaalisesta hyväksikäytöstä, seksivalistuksen puutteesta,
naisten oikeuksien polkemisesta. Ja tietenkin aidsista - asiasta,
josta koko Afrikka on vaiennut pitkään.

Masonin omaelämäkerta sykkii nimensä mukaisesti toivoa, mutta
myös aitoutta, sitkeyttä, anteeksiantoa. Se on osoitus siitä,
ettei hivin tarvitse olla välitön kuolemantuomio - ei edes
Afrikassa. Tarvitsemme vain lisää sellaista asennetta, mitä
Masonilla on. Pois häpeä ja piilottelu, tilalle avoimuus, rohkeus
ja oikeudenmukaisuus.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/