[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mennyt on läsnä kuolemassakin - kuoleman kulttuurihistorian lyhyt oppimäärä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anna Niiranen  Yleisen historian tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lehikoinen, Heikki: Katkera Manalan kannu - Kuoleman
kulttuurihistoria Suomessa. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2011. 358
sivua.


Mennyt on läsnä kuolemassakin - kuoleman kulttuurihistorian lyhyt
oppimäärä 
---------------------------------------------------------

Tietokirjailija Heikki Lehikoisen Katkera Manalan kannu - Kuoleman
kulttuurihistoria Suomessa esittelee kuoleman tapoja ja uskomuksia
Suomessa esihistorialliselta ajalta nykyaikaan asti. Teoksessa
tarkastellaan kansanomaisen kuolemankulttuurin piirteitä,
lääkärien ja parantajien roolia, vainajien elämää, erilaisia
hautaustapoja sekä yleisimpiä kuolinsyitä. Katkera Manalan kannu
on kiinnostava yleisteos kuoleman kulttuurihistoriasta, jossa
menneisyyden tavat ja uskomukset yhdistyvät myös tähän
päivään.


Kuolema - kovin työ ja surkein majanmuutto - on historian
tutkimusaiheena kiinnostava ja tärkeä, vaikkakin monella tavalla
vaikea. Kuoleman lopullisuus, siihen läheisesti liittyvä
epätietoisuus, uskontojen selitykset tuonpuoleisesta sekä lukuisat
tabut ja uskomukset, mutta myös ihmismielen tietoisuus kaiken
elämän lopun väistämättömyydestä tekevät aiheesta hankalasti
rajattavan. Kuolemahan kertoo paradoksaalisesti myös siitä, kuinka
suhtaudumme elämään. Aihepiirin tutkiminen on siksi
välttämätöntä, koska suhtautumisemme kuolemaan paljastaa
kulttuuriset käsityksemme maailmasta. Aikakaudet ja kulttuurit ovat
aina määritelleet, milloin ihminen on kulloinkin katsottu
kuolleeksi - onko kyseessä ollut sydämen, aivojen tai hengityksen
toiminnan lakkaaminen. Kuoleman käsite ei siis ole ollut staattinen
- ja se muuttuu koko ajan. Esimerkiksi aivokuolema, elinsiirrot ja
eutanasia ovat 1900-luvulla venyttäneet kuoleman määritelmää
uusiin suuntiin. Tabutkin muuttuvat: usein juuri 1900-lukua on
pidetty vuosisatana, joka on tehnyt 'kuolemasta elämän
alaviitteen'. Kuolema on rajattu kauas sairaaloihin ja
hautaustoimistoihin, jotka hoitavat kuolleet hautaan huomaamattomasti
- ja elämä jatkuu häiriöttä. 

Tietokirjailija Heikki Lehikoinen esittelee teoksessaan Katkera
Manalan kannu - Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa (Teos 2011)
nimensä mukaisesti kuoleman tapoja ja uskomuksia Suomessa.
Lehikoinen käy läpi esihistoriallisia hautaustapoja, kristinuskon
tuomia muutoksia, lääketieteen ja lääkäreiden roolia kuoleman
historiassa, erilaisia kansanuskomuksia sekä vainajien muistamisen
tapoja. Lopuksi Lehikoinen luo vielä pikaisen silmäyksen nykyaikaan
ja yhdistää menneisyyden tavat nykyisiin kuolemankäytäntöihin. 

Kuten Heikki Lehikoinen kirjassaan muistuttaa, kuolema ei siis ole
pelkkä fyysinen tapahtuma: 'Ihminen kuoleekin tavallaan kahdesti:
fyysistä kuolemaa seuraa sosiaalinen tai symbolinen kuolema ja
unohdus'. Oikeastaan kuoleman voi ajatella kolmivaiheiseksi:
ensimmäinen kuolema on se ilmeisin, fyysisen olemassaolon
loppuminen: sydän lakkaa lyömästä, hengitys pysähtyy ja keho
alkaa hiljalleen hajota. Toisen kerran kuolemme silloin, kun
viimeinenkin meidät tuntenut ihminen kuolee ja kaikki meihin
liittynyt ensisijainen muistitieto katoaa lopullisesti. Viimeinen
kuolema - joka aivan varmasti on persoonattomin ja huomaamattomin
piste pitkässä prosessissa - tapahtuu siinä vaiheessa, kun
kylminkin arkistotieto ihmisestä tuhoutuu. Nykyinen arkistolaki
Suomessa varmistaa ainakin teoriassa rajoitetun kuolemattomuuden
syntymän perusteella: laki velvoittaa säilyttämään
viranomaistiedot ihmisistä, jotka ovat syntyneet kunkin kuukauden
8., 18., tai 28. päivä. Heidän henkilötietonsa säilyvät
arkistoissa - me muut unohdumme todennäköisesti nopeammin.

Kuoleman kulttuurihistoriaa voi pitää tarpeellisena
yleiskatsauksena kulttuurimme keskeisestä voimasta. Lehikoinen
kirjoittaa yleistajuisesti ja ymmärrettävästi, ja pitää
sivumääränsä kurissa. Kiinnostavista havainnoista huolimatta
teoksen taustoituksessa on silti joitakin ongelmia, jotka liittyvät
aiheen rajaukseen ja rakenteeseen. Fokus ei asetu ajalliseen
kontekstiin, eikä vertailua eri vuosisatojen välillä juurikaan
tehdä. Tarkastelutapa on jokseenkin kansatieteellinen, mikä rajaa
ylemmät yhteiskunnan kerrokset käsittelyn ulkopuolelle. Varsinkin
1800-luvun ihmiset olivat loppumattoman kiinnostuneita kuolemasta ja
kaikesta mitä siihen liittyi. Olisin mielelläni lukenut porvariston
ja aatelin hautajaistavoista enemmän, varsinkin kun aineistoa sen
tutkimiseen olisi ollut runsaasti. 1800-luvun porvaristostahan on
sanottu, että se suhtautui kuolemaan samalla kiinnostuksella kuin
nykyaika seksiin. Lehikoisen teoksessa suremisen tavat ja rituaalit -
hautajaiset, hautausmaat, suruaika, suruajan aikainen pukeutuminen,
vainajan muistaminen - jäävät melko vähälle huomiolle.
Lehikoinen käsittelee kyllä elävien suhdetta vainajiinsa, mutta
olisin kaivannut yksityiskohtaisempia kuvauksia ja konkreettisempia
esimerkkejä suremisen tavoista. Kuoleman kulttuurin
ammattilaistumista - varsinkin hautaustoimistojen roolin kasvua -
olisi voinut myös esitellä enemmän. 

Teoksessa on sinälläänkin paljon kiinnostavaa tietoa. Sen
lukeminen herättää myös ajatuksia ja kysymyksiä eri aikakausien
kuolemakäsityksistä. Arkeologiset pohdinnat olisi silti voinut
jättää viitteellisemmäksi taustoitukseksi, koska
esihistoriallisten kuolemakäsitysten tarkastelu on ensisijaisten
lähteiden puuttuessa joka tapauksessa spekulatiivista - ja kertoo
kärjistetysti enemmän tulkitsijastaan kuin menneisyyden ihmisistä.
Käsittelyn fokusta olisi rohkeasti voinut siirtää lähemmäs omaa
aikaamme. Kirjan viimeinen kappale onkin ehdottomasti sen
kiinnostavin. Teokseen olisi voinut liittää myös taulukoita ja
tilastoja väestönkehityksestä Suomessa, yleisimmistä
kuolinsyistä sukupuolittain ja havaintoja ajallisista muutoksista.
Samoin esimerkit kirjallisuudesta ja kuvataiteesta olisivat
laventaneet tarkastelua ja tuoneet syvyyttä sekä tekstiin että
kirjan kuvitukseen. Varsinkin kuoleman kuvallista kulttuuria olisi
voinut esitellä enemmänkin - esimerkiksi vainajista otetut
valokuvat jäävät kokonaan käsittelemättä, vaikka kuolleiden
valokuvaus oli yleinen tapa 1900-luvun alkupuolella. Tapa saattaa
nykyajan ihmisen silmiin vaikuttaa makaaberilta muistutukselta
elämän päätepisteestä - mutta kuvat ovat nekin vain yksi osa
kuoleman kulttuurihistoriaa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/