[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Lähikuvassa 1900-luvun alkupuolen nuoruus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jaana Torninoja-Latola  tohtoriopiskelija, Turun yliopisto, Suomen
historian oppiaine
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kemppainen,Ilona ;Salmi-Niklander, Kirsti ;Tuomaala, Saara (toim.):
Kirjoitettu nuoruus. Aikalaistulkintoja 1900-luvun alkupuolen
nuoruudesta.. Nuorisotutkimusverkosto, 2011. 195 sivua.


Lähikuvassa 1900-luvun alkupuolen nuoruus
---------------------------------------------------------

Ilona Kemppaisen, Kirsti Salmi-Niklanderin ja Saara Tuomaalan
toimittama Kirjoitettu nuoruus. Aikalaistulkintoja 1900-luvun
alkupuolen nuoruudesta on artikkelikokoelma, jonka kirjoittajat ovat
pääasiassa historian tutkijoita, mukana on lisäksi yksi
folkloristiikan ja yksi kirjallisuuden tutkija. Kaikille on yhteistä
kiinnostus lasten- ja nuorten historiaan ja kulttuuriin. Kirjan
artikkeleissa pohditaan nuoria sekä kirjoittajina että
kirjoittamisen kohteina 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Näkökulma on nimenomaan yhteisöllisessä kirjoittamisessa. Kirja
jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kolme kirjoittajaa
tutkii ja pohtii kirjoittavien nuorten yhteisöjä. Toisen osan
kahdessa artikkelissa analyysin kohteena ovat nuortenkirjallisuuden
ideologiset kytkennät. Kolmas osa keskittyy kahdella artikkelilla
sota-aikojen koettuun, kerrottuun ja kuviteltuun sotaan. 

 


Kirjoittamisen kannalta modernisaation aikakausi loi nuorille
selkeästi aikaisempaa paremmat mahdollisuudet kirjoittaa.
Koulunkäynnin laajentuessa sivistystaso nousi ja yhä useampi osasi
kirjoittaa ja myös tunsi tarvetta kirjoittaa. Esimerkiksi
päiväkirjasta tuli yksi kirjoittamisen paikka, jossa nuoret
pääsivät erittelemään omia ajatuksiaan ja tuntojaan ja näin
rakentamaan minuuttaan suhteessa muuhun yhteiskuntaa. Järjestötyön
laajetessa tarvittiin myös niiden piirissä kirjoittajia ja muun
muassa käsinkirjoitetut lehdet saivat toimia erilaisten tekstien
julkaisukanavina. Toisaalta nuorison arvo myös lukijoina alkoi
nousta ja sotien välisenä aikana tämä näkyi myös
kustannustoiminnassa, lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja alkoi
ilmestyä yhä enemmän. Samalla kun kirjat tarjosivat viihdettä
lukijoilleen, ne toimivat myös sukupuolen ja kansalaisuuden
määrittämisen paikkoina, ja niiden maailmankuva oli leimallisesti
keskiluokkainen.

Nuorten omaan kirjoittamiseen keskittyvissä artikkeleissa
painottuvat nuorten omat kokemukset, tunteet ja ajattelu, kun taas
artikkeleissa, joissa tarkastellaan nuorille suunnattuja
kirjoituksia, eritellään nuoruuspuhetta suhteessa ideologisiin ja
yhteisöllisiin näkökulmiin. Artikkelien taustalta on
löydettävissä erilaisia tulkintoja nuoruuden käsityksistä
modernisaation edetessä. Toisaalta nuoruus ja siihen liitetyt
käsitykset miellettiin tärkeinä sekä kansallista että
yhteiskunnallista tulevaisuutta silmälläpitäen, mutta toisaalta
nuoret koettiin uhkaksi, joka riistäytyisi käsistä ilman
tarpeellista kontrollia. Myös nuorten omassa maailmankuvassa
käsitykset itsestä toisaalta yhteiskunnallisena muutosvoimana,
toisaalta perinteitä säilyttävänä ja eteenpäin kantavana
väestönosana vaihtelivat. Yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla
tilanteilla oli voimakkaat vaikutuksensa paitsi koko kansakunnan,
niin myös nuorison elämään ja erityisesti tämä näkyi
sota-aikoina sekä myös sisällissodan jälkeisessä poliittisesti
kahtiajakautuneessa yhteiskunnassa. Myös nuorten väestönosan
sisällä oli erottavia tekijöitä kuten luokka, sukupuoli sekä
etniset ja alueelliset erot.

Kirjan avaa Kirsti Salmi-Niklanderin artikkeli, jossa hän
tarkastelee sosiaalisen tekijyyden strategioita nuorten
työläisnaisten suullis-kirjallisissa verkostoissa
1910-1920-luvulla.  Sosiaalisen tekijyyden käsite on peräsin
englantilaiselta tutkijalta Margareta Ezellilltä, joka liittää
termin siihen kirjoittamisen kulttuurin vaiheeseen, jossa tekstit
levisivät käsin kirjoitettuina kopioina perheen, suvun tai
ystäväpiirin sisällä ja niiden luomiseen osallistui useita
ihmisiä ja kirjoittajien identiteetti hämärrytettiin nimimerkkien
avulla. Salmi-Niklanderin tutkimuksen kohteena ovat Helsingin
Sosialidemokraattisen nuorisoseuran piirissä 1910-1920-luvulla
käsinkirjoitetut lehdet, joissa nimimerkillä kirjoittaminen oli
yleinen käytäntö ja kollektiivisen toiminnan ideologia vaati
yksilöllisyyden peittämistä. Erityisesti hän keskittyy lehden
naiskirjoittajiin ja etenkin kollektiivisen nimimerkin Sanelma
Oikotien tekijyyden selvittelyyn. Salmi-Niklanderin mukaan
'1910-1920-luvun nuorten työläisnaisten kirjallinen perintö on
kudottu käsinkirjoitettujen ja painettujen lehtien salanimien
verkostoon' ja heidän kirjoittamisessaan korostuu tekstuaalinen
vuorovaikutus ja sosiaalinen toiminta, eikä kaunokirjallinen
luomistyö kuten saman seuran miehillä usein. Hän näkee seuran
ydinryhmän edustaneen aikansa työläisälymystöä, joka oli
hankkinut yleissivistystä itseopiskelun avulla ja jonka piirissä
luotiin omia näkemyksiä taiteesta, kulttuurista ja politiikasta.
Ryhmän sisällä toimivat myös Salmi-Niklanderin tutkimat naiset,
mutta selvästi hierarkiassa miesten alapuolella. Salmi-Niklanderin
mukaan Sanelma Oikotien kirjoituksista on kuitenkin löydettävissä
hyvinkin sukupuolitietoinen näkökulmaa ja nimimerkin kirjoituksissa
korostui naisen aseman erittely eri teemojen kautta.

Kirjan toisessa artikkelissa Saara Tuomaala pohtii mitä
Pohjois-Pohjanmaan nuorisoseurojen käsinkirjoitetut lehdet kertovat
maalaisnuorista ja sukupuolesta 1920-1930-luvun modernisaatiossa.
Tuomaalan tarkastelun kohteena ovat näissä esitetyt sukupuolten
ihanteet ja käytännöt, jotka olivat syntyneet nuorten oman
toiminnan myötä. Nuoret toivat lehdissään esiin sukupuoleen ja
seksuaalisuuteen liittyviä odotuksiaan, tavoitteitaan, toiveitaan ja
pelkojaan. Kirjoittamisen taustalla vaikuttivat paitsi
nuorisoseuraliikkeen ideologinen retoriikka, niin myös yhteisöjen
erilaiset valta- ja hierarkiasuhteet, joita synnyttivät muun muassa
sukupuoli, luokka-asema, varallisuus ja paikallisuus. Tuomaalan
aineistossa nousee esiin paikallistason sukupuolitettu ja
sukupuolittava normiyhteisö ja sen arkijulkisuus, joka kytkeytyi
monella tapaa paikalliseen julkisuuteen. Siinä tapahtumakerronta
liittyi talojen ja kyläyhteisöjen arkiseen elämään.
Käytännöllisen arkielämän vastapainona kirjoituksissa esiintyvä
eroottinen sävy oli peitetympää ja vertauskuvallisempaa ja se
esiintyi usein runojen ja laulujen muodossa. Tuomaalan mukaan
käsinkirjoitetuista lehdistä tuli merkittäviä sosiaalisen
kirjoittamisen, esittämisen ja paikallisen julkaisemisen
harjoituskenttiä. Niissä kirjoittajat saattoivat soveltaa erilaisia
kirjoittamisenlajeja ja näin saada monipuolista harjaantumista
kirjoittamiseen.

Marko Tikka avaa artikkelissaan Esselströmin ja Lehkosen poikien
todellista ja keksittyä elämää. Tikan aineisto koostuu kahden
perheen murrosikäisten poikien käsinkirjoitetuista lehdistä
1900-luvun alkupuoliskolta. Hänen mukaansa perhepiirissä
kirjoitetut lehdet tuovat esiin lähikuvaa 1900-luvun lasten
elämänpiiristä, sosiaalisista suhteista ja heidän
käsityksistään maailmasta. Sittiäinen nimistä lehteä
toimittivat postinhoitaja Esselströmin lyseoikäiset pojat
1910-luvulla muutaman vuoden ajan. Lehkosen poikien lehti puolestaan
oli Ämmätär, joka ilmestyi 1935-1940. Tikan mukaan Sittiäinen oli
uutisia ja ulkoasuaan myöten parodia oikeasta sanomalehdestä, kun
taas Ämmätär oli aikakauslehtityyppinen. Lehdissä oli myös muita
eroavaisuuksia, jotka tuovat esiin paitsi kirjoittamisen ajankohdan
niin myös perheiden sosiaalisen ympäristön erilaisuuden.
Esselströmit kuuluivat säätyläistöön ja Lehkoset olivat
maanviljelijäperhe, ja Ämmätärtä lukemalla voikin muodostaa
tarkan kuvan talon töistä ja siitä sosiaalisesta verkostosta,
johon perhe kuului. Lehkosen pojat kuvittivatkin pääasiassa oman
lähiympäristönsä todellisuutta, kun taas Esselstömin poikien
lehti sisälsi melko vähän viittauksia heidän elinpiirinsä
todelliseen elämäänsä. Vasta vuoden 1939 tilanne avasi
Ämmättären laajemmille katsauksille, kotiseudun kuvausten rinnalle
tulivat koko Suomen tapahtumat. Molempien perheiden lehdet
kuvastelevat kuitenkin tietyllä tapaa poikien elämänpiiriä, jossa
he elivät ja niitä ajatuksia ja asenteita, joita heidän
ympäristössään liikkui. Niissä näkyi myös aikakauden henkinen
ilmapiiri, joka tuli esiin esimerkiksi suhteessa sotiin. Kun
ensimmäinen maailmansota ei sinällään koskettanut suomalaisia,
tuli toinen maailmansota sitäkin lähemmäksi ja todemmaksi.

Kirjan toinen osa keskittyy nuortenkirjallisuuden ideologisiin
kytkentöihin. Hellevi Hakalan artikkelissa pohditaan, mikä oli
romanttinen oppimäärä kohti ihanteellista kansalaisuutta.  Hän
haluaa rikkoa ajatusta, jonka mukaan 1920-1930-luvun
nuortenkirjallisuus oli pelkästään viihteellistä, ilman sidosta
aikaansa. Tänä aikakautena nuortenkirjallisuudelle kehittyi omat
markkinat, sillä nuortenkirjan kysyntää kasvattivat yleinen
elintason nousu, oppivelvollisuuden myötä lisääntynyt lukutaito
ja kasvava vapaa-aika.  Yhteiskunnan modernisoitumisen myötä myös
nuoruus elämänvaiheena pidentyi. Kirjojen määrän kasvu edisti
viihteellistymistä ja lajin statuksen laskua. Artikkelissaan Hakala
tarkastelee millaista naiskuvaa suomalaiset tyttökirjat tuolloin
tuottivat. Hänen lähtökohtanaan on kontekstuaalisen
kulttuurintutkimuksen näkökulma, ja sen mukaisesti hän näkee
nuortenkirjat modernisoituvan yhteiskunnan kulttuurituotteina. Hakala
pohtii, mitä ovat ne rakenteet populaarikirjallisuudessa, joissa
mahdollinen ideologinen vaikuttaminen lukijaan tapahtuu ja miten
niissä luonnollistetaan arvonäkemyksiä. Teosten naiskuvien kautta
hän pyrkii osoittamaan niiden kannanotot vallitsevaan
yhteiskunnalliseen arvomaailmaan. Hänen esimerkkiaineistonaan ovat
ns. neitoromaanit eli tytöille kirjoitetut romanttiset kertomukset.
Neitoromaaneissa sankaritar integroidaan yhteiskuntaan romanttisella
parisuhteella ja sitä seuraavalla avioliittolupauksella ja
perheellä. Toistuvilla kuvilla korostetaan avioliiton, perheen ja
äitiyden keskeisyyttä naisen identiteetin perustana ja näin
uusinnetaan hyväksyttyä näkemystä naiseuden oikeasta luonteesta.
Kirjojen avioliittokuvausten kantava voima on romanttisen rakkauden
ideologia. Neitoromaanien luonteelle tyypilliset piirteet auttoivat
vahvistamaan kansallista ideologiaa ja vallitsevaa
sukupuolijärjestystä. Vaikka neitoromaaneista oli löydettävissä
myös romanttisen sankarittaren paradigmaa rikkovia piirteitä
esimerkiksi poikatytön tai työssäkäyvän työläistytön
hahmoissa, niin niistä ei kuitenkaan löytynyt tarpeeksi voimaa
tukemaan normista ja vallitsevasta naisidentiteetistä poikkeamista.
Alhaisesta kirjallisesta statuksestaan huolimatta neitoromaanit
olivat siis tiukasti omassa ajassaan kiinni vahvistaen, ei rikkoen
vallitsevaa arvomaailmaa. Tästä syystä kirjallisuutta voidaankin
Hakalan mukaan tarkastella kasvatusvälineenä, jonka tarkoitus oli
välittää lukijalle tiettyä maailmankuvaa ja sosiaalisia arvoja.

Tuomas Tepora paneutuu artikkelissaan toisen maailmansodan aikaiseen
nuortenkirjallisuuteen. Lukeminen oli merkittävä ajanvietemuoto ja
kirjallisuudella oli oma tehtävänsä nuorison puolustustahdon
vahvistamisessa, sillä heidän nähtiin edustavan kansakuntien
konkreettista elinvoimaa ja tulevaisuutta. Tepora tuo esiin
mielenkiintoisen näkemyksen, että pääosa kirjoihin tarttuneista
nuorista edusti keskiluokkaa ja että nuorten kirjallisuuden
isänmaallis-siveellis-vapaussotamainen sanoma olikin etupäässä
tarkoitettu omien joukkojen vahvistamiseksi ja kasvattamiseksi, ei
poliittisen ideologian pakkosyötöksi esimerkiksi työväestön
lapsille. Itse en tätä ihan purematta nielisi, kun miettii
esimerkiksi kansakoulun tarjoamaa ideologista kasvatusta. Teporan
mukaan nuortenkirjallisuutta voi ennen kaikkea tarkastella kuvauksena
kirjailijoiden ja kustantajien maailmankuvasta sekä nuorisoon
kohdistuneista toiveista. Teporan tutkimissa nuorten kirjoissa on
nähtävissä kasvatusihanne, jota leimasi 1800-luvun jälkipuolella
kiteytetty hegeliläis-snellmanilainen kansallis-ideologia sekä
siihen liittynyt arkielämän kristillisyys. Tärkeintä oli
kokonaisuuden etu ja ihmisten persoonallisten pyyteiden tuli sulautua
kansakunnan tarpeisiin. Sota-ajan ideologia ja propaganda löivät
leimansa nuorten kirjoihin ja ne ammensivat meneillään olevan sodan
tapahtumista ja sota-arjen sattumuksista. Poikakirjojen sankarit
ilmensivät isänmaallisuutta ja maskuliinisuutta, he olivat urheita,
toimeliaita ja pelottomia. Sodanaikaisten tyttökirjojen sankarittaret
olivat pikkulotista oikeiksi lotiksi kasvaneita nuoria naisia.
Yleensä tyttökirjat olivat realistisempia kuin poikien
yltiöpäiset seikkailukirjat. Tyttökirjoissa tyttöjen elämä
noudatteli pitkälti todellisuudesta tuttuja piirteitä, jossa oli
sijaa myös yksilöllisille tunteille.

Kirjan kolmannessa osassa pohditaan koettua, kerrottua ja kuviteltua
sotaa. Sen ensimmäisessä artikkelissa Marianne Junila pohtii
tamperelaisten koulutyttöjen aineiden pohjalta mitä teit
keväällä 1918. Aineistona hänellä on Tampereen tyttölyseon
oppilaiden syksyllä 1918 kirjoittamat aineet aiheella 'Muistelmia
kapina-ajalta 1918'. Aineiden perusteella Junila pohtii tyttöjen
suhtautumista sisällissotaan ja siihen liittyvään väkivaltaan
heidän oman kokemuksensa kautta. Hän lukee lähteitään
dokumentteina kirjoittajan suhteesta sisällissodan tapahtumiin ja
hänen mukaansa ne tarjoavatkin mahdollisuuden päästä
poikkeuksellisen lähelle lapsen kokemusta, johon aikuisiän
muistelmat eivät pysty. Aineet eivät kuitenkaan olleet vapaasti
kirjoitettuja, vaan niitä ohjasivat opettajan antamat kysymykset.
Tyttöjen kirjoittamista määritti voimakkaasti valkoisen Suomen
näkemykset sodan syistä, kulusta ja päämääristä. Junila
katsoo, että koulutyttöjen tehtävänannolla oli sekä
dokumentaarinen että poliittinen tavoite ja se on mahdollista
nähdä osana sitä ideologista kamppailua, jota sisällissodissa
yleensäkin käydään lapsista ja nuorista. Tämän kamppailun
avulla pyritään pitämään yllä sodassa saavutettuja
valta-asemia, jotka tavallisessa arkipäivässä saattaisivat muuten
pian haalistua. Osalla kirjoittajista olikin selkeästi poliittista
innostusta ja vakaumusta, joka auttoi hahmottamaan maailman
selkeästi ja kirjoittamalla nämä tytöt kokosivat omat, perheen ja
luokkatovereiden ja koko tyttökoulun kokemukset eheäksi
kansalliseksi kertomukseksi. Epäpoliittisissa kodeissa maailma ei
yksinkertaistunut yhtä helposti hahmotettavaksi, vaan se oli
sattumanvaraisempi ja arvaamattomampi. Tällaisista kodeista tulleet
tytöt olivat epävarmempia pohtiessaan sotaa ja sen merkitystä.

Antologian viimeisessä artikkelissa Ilona Kemppainen tarkastelee
lasten ja nuorten kuvauksia suomalaisessa lehdistössä jatkosodan
ensimmäisten kuukausien ajalta. Hänen tavoitteenaan on saada esiin
jatkosodan ensi kuukausien innostunut ja toiveikas mieliala, joka
vähitellen vaihtui arkisempiin tunnelmiin. Hän keskittyy siihen,
mitä lehdistössä nuorisolta odotettiin ja miten nuorisoa
vaadittiin ja kannustettiin tekemään parhaansa. Lehdistö
osallistui muun muassa nuorten innostamiseen ja kannustamiseen
työhön, erityisesti maataloustyö nähtiin kesällä ja syksyllä
1941 ensiarvoisen tärkeänä. Yleisenä oletusarvona oli, että
jokainen tekisi töitä ja antaisi kaikkensa isänmaan eteen.
Luomalla näin kuvaa nuorison aktiivisuudesta vahvistettiin
käsitystä poisjäämisen mahdottomuudesta. Kesän maataloustöiden
loputtua ja ensi innostuksen haihduttua lehdistön luomaan kuvaan
alkoi ilmestyä myös huolestuneita kirjoituksia toimettomana
vetelehtivästä ja huvittelevasta nuorisosta. Kemppainen näkeekin
ristiriidan ihanteellisen ja ahkeran ja toisaalta lorvivan ja
huvittelevan nuorison kuvauksissa ja pohtii oliko lopulta kuitenkin
kyse samoista nuorista, vain eri näkökulmista katsottuna.
Kemppainen näkee jatkosodan alun lehtikirjoitukset samaa 1800-luvun
kasvatusideologista taustaa vasten kuin Tepora. Ihminen oli osa
suurempaa kokonaisuutta ja sitä varten hänen oli toimittava,
itsensä unohtaen.

Oman äänensä, tosin aikuisten kautta välitetyn, lapset saivat
kuuluville muutaman lehden lastenpalstalla. Kemppaisen mukaan
lastensivujen tekstit käsittelivät sotaa hyvin erilaisessa
hengessä kuin aikuisten kirjoittamat. Niistä on löydettävissä
ajankuvaa, mutta myös normaalia lapsuuteen ja perhe-elämään
kuuluvaa aineistoa.

Kaikissa kirjan artikkeleissa näkyy, että niiden kirjoittajat ovat
syvällisesti perehtyneet omaan aiheeseensa. Teksti on sujuvaa ja ote
tutkimusongelmaa analyyttisesti avaava ja kontekstoiva.
Mielenkiintoisimpana pidin Marko Tikan artikkelia, sillä se toi
esiin kiinnostavasti murrosikäisten poikien elämää ja ajattelua
1900-luvun alkupuolella, aihe jota, kenties lähteistön puutteen
vuoksi, ei ole aiemmin kovin paljon tutkittu. Erityisesti
artikkeleissa, joissa tutkimuksen kohteena olivat käsinkirjoitetut
lehdet, olisi ollut mielenkiintoista pohtia enemmän kirjoittamisen
merkityksiä yksittäiselle kirjoittajalle. Vaikka antologian
kirjoittajat painottavatkin, että kysymys on yhteisöllisen
kirjoittamisen tutkimisesta, niin olisin silti kaivannut mukaan myös
joitakin yksityisiä tekstejä, esimerkiksi päiväkirjoja, joiden
avulla olisi voinut tarkentaa analyysiä 1900-luvun alkupuolen
nuoruudesta, tuoda mukaan myös kokijan ääntä. Toinen asia mitä
olisin kaivannut, oli työväenluokan ja sen arvomaailman
voimakkaampaa esiin nostamista. Nyt kirjan artikkelit keskittyivät
lähes kokonaan, Salmi-Niklanderin ansiokasta artikkelia lukuun
ottamatta, porvarillisen, valkoisen Suomen ohjaamaan ja tuottamaan
näkemykseen nuoruudesta.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/