[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Identiteettimme hauras lujuus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Päivi Kosonen  Kirjallisuustieteen dosentti, tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sebald, W.G.: Huimaus. Kääntänyt Oili Suominen. Schwindel.
Gefühle (1990), 2011. 239 sivua.


Identiteettimme  hauras lujuus
---------------------------------------------------------

W.G. Sebaldin esseeteokset ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisen
lukijakunnan sieluissa ja sydämissä. Tammen Keltaisessa kirjastossa
on viime vuosina julkaistu tasaiseen tahtiin Oili Suomisen upeita
suomennoksia 2001 julkaistusta Austerlitzista alkaen alunperin jo
vuonna 1990 ilmestyneeseen Huimaukseen, joka myös on esseeromaani.
Sebaldin esseeromaanien viehätys perustuu alakuloiseen
proosatyyliin, joka koskettaa sielujamme ja erityisesti nykyisessä
maailmantilanteessa, kun joudumme miettimään itseämme ja
arvojamme: keitä olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa.

 


Tuona marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1980 en kertaakaan
poistunut huoneestani: tein muutaman muistiinpanon, ja ennen muuta
annoin ajatusteni kiertää milloin yhä laajempia, milloin taas yhä
pienempiä kehiä ja toisinaan vaivoin täydelliseen tyhjyyteen;
minusta tuntui silloin, että pelkästään pohdiskelemalla ja
mietiskelemällä voisi tappaa itsensä, sillä vaikka olin sulkenut
ikkunat ja huone oli aika lämmin, raajani kävivät yhä vain
kylmemmiksi ja jäykemmiksi, koska en hievahtanutkaan, ja kun
kutsumani tarjoilija vihdoin tuli tuomaan punaviiniä ja voileipiä,
tunsin jo makaavani haudassa tai vähintäänkin ruumislaudalla
vainajana, joka on vielä sanoitta kiitollinen hänelle tuodusta
virvokkeesta mutta ei enää kykene nauttimaan sitä. Aloin
kuvitella, millaista olisi matkata harmaan laguunin poikki
hautausmaasaarelle, Muranoon tai vielä kauemmas San Erasmoon tai
Isola San Francesco del Desertoon keskelle Santa Caterinan
kosteikkoja. (Huimaus, 63-64.)

Yllä olevassa lainauksessa W.G. Sebaldin (1944-2001) esseeromaanin
kertoja kuvaa oleskeluaan marraskuussa vuonna 1980 Venetsiassa, jonne
hän on saapunut Wienistä elätellen mielessään toivoa, että
Venetsia auttaisi häntä tyhjyyden tunnossaan. Koko
Manner-Eurooppaan suuntautuneen matkan tarkoitushan on auttaa
Englannista lähtenyt matkalainen 'vaikean elämäntilanteen yli' -
niin kuin kertoja kirjoittaa tarkentamatta koskaan, mikä tuo tilanne
on, jokin erityinen ongelmatilanne vai epämääräinen alakuloisuus.
Kehykset ovat siis myyttisessä etsintämatkatarinassa (quest-story),
jossa 'vaikea elämäntilanne' ja suoranainen kärsiminen luovat
mahdollisuuden matkaan, josta puolestaan tulee henkinen matka ja
jonkin uuden identiteetin etsimisen matka.

Venetsiassa ollaan siis jo matkalla, varsinaisissa koettelemuksissa
ja kärsimyksissä. Vierailun aluksi kertoja käy ajattamassa
partansa veitsellä ja kuljeskelee sen jälkeen sumuisen ja
sokkeloisen kaupungin kaduilla, ajelee vaporettossa ja panee merkille
sen takapenkillä istuvan miehen, joka tuo hänen mieleensä kuin
ilmetyn Baijerin Ludvig II:n. Myöhemmin hän istuskelee rantakadun
baarissa lueskelemassa sanomalehtiä ja kirjoittamassa
muistiinpanojaan ja selailee Grillparzerin matkapäiväkirjaa, jonka
tekemät kuvaukset Venetsian mitättömyydestä ja erityisesti
kammottavasta dogen palatsin möhkäleestä sopivat hänen omiinkin
kielteisen puoleisiin tunnelmiinsa. Grillparzerista ja palatsista
hänen mielensä johtuu kuitenkin Casanovan omaelämäkertaan, ja
hän kuluttaakin kohtuullisesti aikaa kuvittelemalla tämän
vankeutta lyijykammioiden helvetillisessä pätsissä, josta hän
lopulta kuitenkin onnistuu pakenemaan tekemänsä ihmeellisen
kalenteriennustuksen ansiosta. Outo ja ihmeellinen yhteensattuma -
jollaisia Sebald kuvaa mielellään - on se, että kertoja panee
merkille istuneensa baarissa, lähellä Dogen palatsia juuri
viimeisenä päivänä lokakuuta eli täsmälleen Casanovan
pakenemispäivän vuosipäivänä. Tämän ylimaallisen merkin tai
jonkun muun seikan rohkaisemana kertoja jatkaa aktiivista matkailuaan
ja lähtee keskiyöllä veneajelulle katselemaan merta ja tähtiä
erään venetsialaisen astrofyysikon seurassa, joka hyvästelee
hänet toivovansa näkevänsä tämän vielä kerran Jerusalemissa.

Seuraavana aamuna käy kuitenkin nopeasti ilmi, että Venetsian
vierailu alkaa muistuttaa Wieniä - ja että kertoja on tosiaan
pohdiskelemalla ja mietiskelemällä lähinnä vaarassa tappaa
itsensä. Tunnusteltuaan hetken sängyllä maatessaan Venetsian
erityistä 'valkoista hiljaisuutta' hämärät mielikuvat ja muistot
valtaavat kertojan mielen siinä määrin, että hän jähmettyy
hotellihuoneeseensa liikkumattomaksi niin kuin tekisi kuolemaa.
Tilannetta ei tee helpommaksi, että on pyhäinpäivä eli
vainajienpäivä, ja lopulta kertoja vaipuu jonkinlaiseen apatian ja
katatonian kaltaiseen tilaan, vajoten vähitellen kokonaan omaan
liikkumattomuuteensa. Mutta juuri silloin tapahtui jotain
arvaamatonta; kertojan mieli alkaa liikkua, hän alkaa kuvitella, ja
hänen mielensä alkavat täyttää kuvat Venetsian lähellä
olevista hautausmaasaarista. Ne taas johtavat hänet uusiin
mielentiloihin ja paikkoihin, lopulta myös seuraaviin
kaupunkikohteisiin: Veronaan ja Innsbruckiin.

Sebald tekee taidetta täydellisestä liikkumattomuudesta.


Kärsimisen taidetta ja huimauksen pyörrettä

Jokainen ihminen voi luultavasti tunnistaa joitain Sebaldin kertojan
kuvaamia tunnetiloja: saamattomuutta, passiivisuutta, alakuloa,
lamaannusta, jäätymistä, jähmettymistä, kyvyttömyyttä tai
haluttomuutta puhua ja tavata ketään, halua vetäytyä ja olla
yksin, halua hellittää, päästää irti, häipyä ja haihtua
näkymättömiin, muuttua vähitellen epämääräiseksi, sumuiseksi,
rajattomaksi, ääriviivattomaksi, kuolla, tulla unohdetuksi, lopulta
päästä pois, päästä lepoon ja rauhaan ihmisen osasta ja
eksistenssistä, ikuisesta ahdistuksesta ja tuskasta ja
kärsimyksestä. Moni meistä osaa ehkä kertoakin niistä. Harva
meistä osaa kuitenkin kirjoittaa kompleksisesta ahdinkotilasta niin
taitavasti kuin Sebald, joka ei pelkästään kuvaa kärsimystä,
kirjoita siitä, vaan kirjoittaa kuin kärsivän ruumiinsa läpi tai
sen kautta, elää ja hengittää tekstissä kärsivänä ja
tuskaisena ruumiina.

Sebaldilla on toisin sanoen taito lukea ja ilmaista meille kertojan
ajattelussa ja puheessa elämiseksi kutsuttavaa inhimillistä
kärsimistä. (Tarkoitan: jos ei ole kärsinyt, ei ole elävä vaan
pystyyn kuollut.) Sebaldin kuvauksen kohteena ei kuitenkaan ole
mikään valmis tunnemöhkäle tai affektiivinen kategoria -
esimerkiksi kärsimys tai masennus - vaan yksilöllinen ja
ainutlaatuinen tila, jota hän ilmaisee omakohtaisesti ja nimeää
sen 'huimaukseksi' (Schwindel). Saatamme oman kokemuksemme
perusteella tunnistaa lukiessamme jotakin tuosta vertigon kaltaisesta
uhkaavasta pyörteestä, jossa kiinteä maaperä tuntuu katoavan
jalkojen alta ja tuntuu kuin joku vetäisi meitä hetteiselle
maaperälle, suohon tai usvaan, jossa asioiden ja ilmiöiden rajat
alkavat häälyä, eikä mikään enää tunnu varmalta ja
pysyvältä - ei kirja jota olemme lukemassa, ei kirjailija jonka
olemme luulleet tuntevamme, vähiten me itse, jos hiukkaakaan
heittäydymme Sebaldin semanttiseen pyöritykseen.

Inhimillisen kärsimisen omakohtainen kuvaaminen johtaa pysyvien
identiteettien ja muuttumattomien olemusten kyseenalaistamiseen - ei
pelkästään teoriassa, vaan tekstin käytännössä. Ilmiön
seurauksena ajan ja paikan koordinaatit näet sekoittuvat, varmat
karttamerkit katoavat, ja lineaarisen historiakäsityksen
viimeisetkin varmuudet menettävät merkityksensä. Enää ei voi
olla varma, mikä oli ensin ja mikä sitten, mikä oli syy ja mikä
seuraus, mitä ja missä mielessä on tapahtunut kenellekin -
Sebaldin kertojalle, Stendhalille, Casanovalle, Grillparzerille,
Kafkalle. Muistikuvien epäluotettavuudesta, muistojen
sattumanvaraisuudesta ja suoranaisesta kuvitteellisuudesta - ja juuri
siinä mielessä identiteettimme olennaisesta hauraudesta - tulee
Huimauksessa kaikkia neljää kertomusta yhdistävä tarinasäie.

Sebald ajattelee ranskalaiskirjailija Stendhalin tavoin, että
identiteettimme ei ole mikään pysyvä, varmojen ja kestävien
muistikuvien päälle rakentuva minä-möhkäle, vaan hauras ja alati
muuttuva elollinen organismi, elävä minä jota juuri muisteleminen
pitää elossa ja eloisana. Sebald kulkee Huimauksessa siis lähellä
Stendhalin omaelämäkerrassaan esittämää ajatusta identiteettimme
olennaisesta fragmentaarisuudesta. Muuttumattomuus ja paikallaan
pysyminen ovat mielen illuusioita; todellisuudessa kaikki elävä
virtaa koko ajan. Vasta kuolema pysähdyttää liikkeen.

En kykene näkemään asioiden kokonaismuotoa, minulla on vain
lapsenmuistini. Näen kuvia, muistan vaikutukset sydämessäni, mutta
syiden ja muodon kohdalla tyhjyys. Jälleen kuin Pisan freskot, joista
erottaa hyvin käsivarren, mutta sen vierellä oleva pala, joka esitti
päätä, on pudonnut. Näen selväpiirteisten kuvien jatkumon, mutta
vailla muuta muotoa kuin sen jonka ne saavat suhteessa minuun. Tai
pikemmin: en näe tätä muotoa muutoin kun sen vaikutuksen muiston
kautta. (Stendhal, Vie de Henri Brulard, 1890; suom. Päivi Kosonen)

       Mitä enemmän kuvia menneisyydestä minulla on koossa,
minä sanoin, sitä epätodennäköisemmältä minusta näyttää,
että menneisyys on todella ollut niiden kuvien mukaista, sillä
mikään menneisyydessä  ei ollut normaalia, enimmäkseen se oli
naurettavaa, ja ellei naurettavaa niin sitten kauhistuttavaa
(Huimaus, 190). 

Niinpä kun kertoja kuvaa seitsemän vuoden kuluttua, vuonna 1987,
uudelleen tekemäänsä matkaa Wienistä Venetsian kautta Veronaan,
on hänen mahdotonta järjestää esitettyjä ja kuvattuja mielteitä
selväpiirteisiin havaintojen ja muistojen kategorioihin: tämä on
preesens-havainto, tämä taas eletty muisto.

Lukijan kannalta tilanne on samankaltainen. Samat yksityiskohdat tai
kaltaiset kuvat toistuvat kertomuksesta toiseen niin että on
mahdotonta tietää, mistä vaikutelma tai kuva on peräisin, onko
kyseessä aito muisto vai kuviteltu muisto. Tilanne ei kuitenkaan ole
paha, koska siitähän Sebaldin teoksen hienous juuri syntyy: väärin
muistamisesta ja oikein muistamisesta, kärsimisestä ja alakulosta,
liikkumattomuudesta ja tietämättömyydestä ja usvasta.
Huimauksessa Sebald valjastaa kertojan 'vaikean elämäntilanteen' -
yksinäisyyden, alakuloisuuden, uupumuksen, passivisuuden ja
haluttomuuden - kuvittelemiselleen ja kirjoittamiselleen. Ilman
alakuloa ei olisi koko teosta - ei myöskään sen huimaavaa
vertigo-rakennetta, jossa kaikki on koko ajan valuvinaan usvaan ja
hämärään, mutta joka kuitenkin pitää lukijan odotuksessa ja
viehättävässä levottomuuden tilassa. 


Sebaldin viehätys: toivo

W.G. Sebaldin esseeteokset ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisen
lukijakunnan sieluissa ja sydämissä. Tammen Keltaisessa kirjastossa
on viime vuosina julkaistu tasaiseen tahtiin Oili Suomisen upeita
suomennoksia 2001 julkaistusta Austerlitzista alkaen alunperin jo
vuonna 1990 ilmestyneeseen Huimaukseen, joka myös on esseeromaani.
Kovin montaa vastaavaa, suurta lukijakuntaa yleisesti kiinnostavaa
teosta ei edesmenneen kirjailijan tuotannosta enää löydy, ehkä
kuitenkin Campo Santo (siis ystävyydenosoitus Stendhalille), jonka
esseet toivottavasti saadaan ennemmin tai myöhemmin suomeksi.

Sebaldin esseeromaanien viehätys perustuu alakuloiseen
proosatyyliin, joka koskettaa sielujamme ja erityisesti nykyisessä
maailmantilanteessa, kun joudumme miettimään itseämme ja
arvojamme: keitä olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa.

Sebaldilla on taito käsitellä tällaisiakin identiteettiin
liittyviä kysymyksiä niin että kirjat puhuttelevat minua yhtä
aikaa yksilönä ja eri yhteisöjen tai kollektiivien jäsenenä:
yhtä hyvin eurooppalaisena, humanistina, kirjallisuudentutkijana
kuin vaikkapa alakuloisuuteen taipuvaisena kävelyä ja hidasta
junamatkustusta harrastavana matkantekijänä. Naislukijana hänessä
puhuttelee minua ihmisyys - ei miehisyys tai maskuliinisuus, joilla ei
edes ole oikeastaan mitään sijaa hänen kirjoissaan.

Matkustaminen ja kuljeskelu luovat Sebaldin teoksiin identiteetin
etsimisen teeman ja rakenteen - ja juuri sitä kautta toivon ja valon
pilkahduksen. Myyttisen quest-tarinan kehyksestä käsin paikoin
sairaalloisuutta lähentelevä suru ja melankolisuus näyttäytyvät
vain välttämättömiltä välivaiheilta jonkun uuden ja etsityn
identiteetin tai tilanteen saavuttamiseksi. Huimauksessa syntyy
vaikutelma, että kertojan on tosiaan poljettava paikallaan,
kuljettava taas kerran samoja reittejä, oltava paikoillaan,
liikkumatta, avattava mielensä liikkumattomuudelle; ainoastaan niin
jokin uusi voi joskus olla mahdollinen. Ja sitä kautta kotiinpaluu
voi olla mahdollinen. Meille eurooppalaisille!



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/