[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kansalaiseksi kasvamassa: suomalaisen koulutuksen historiaa vuosilta 1860-1960

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sofia Kotilainen  FT, tutkijatohtori (Suomen Akatemia), Jyväskylän
yliopiston historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heikkinen, Anja; Leino-Kaukiainen, Pirkko (toim.): Valistus ja
koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta
1960-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. 530 sivua.


Kansalaiseksi kasvamassa: suomalaisen koulutuksen historiaa vuosilta
1860-1960
---------------------------------------------------------

Valistus ja koulunpenkki jatkaa suomalaisen kasvatuksen ja
koulutuksen historian tarkastelua 1860-luvulta 1960-luvulle. Tuoreen
teossarjan toisessa osassa keskiöön nousee kansalaisuuteen
kasvaminen, samalla kun modernisaation ja kansakunnan rakentumisen
myötä yhä useampi suomalainen sai mahdollisuuden käydä koulua.
Teos tarkastelee monipuolisesti paitsi alkeis- ja kansakouluopetusta,
myös suomenkielisten oppi- ja yhteiskoulujen määrän kasvua,
korkeakoulutuksen avautumista entistä suuremmalle osalle väestöä
sekä ammatillisten oppilaitosten syntyä.


Suomen Historiallisen Seuran kolmiosaisen suurhankkeen, eli Suomen
kasvatuksen ja koulutuksen historia -sarjan (päätoimittaja Pauli
Kettunen) toinen osa keskittyy suomalaisen kasvatuksen ja koulutuksen
vaiheisiin yhteiskunnan modernisoituessa 1860-luvulta 1960-luvulle.
Kirjan ovat toimittaneet professori Anja Heikkinen ja dosentti Pirkko
Leino-Kaukiainen. Valistus ja koulunpenkki -teos jatkaa siitä, mihin
ensimmäinen osa eli Huoneentaulun maailma jäi. Muutamissa kohdin
tekstiä viitataan ensimmäiseen osaan ja samalla pyritään
muodostamaan jatkumoja, joita lukija voi seurata läpi koko
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman sarjan. Toinen osa
muodostaa lukijalle monimuotoisen kokonaiskuvan suomalaisen
kasvatuksen ja koulutuksen historiasta suurten yhteiskunnallisten
murrosten vuosikymmeninä.

Teoksen läpikäyvänä teemana on lukuisten uudistusten kautta
kulkeva matka kohti koulutuksen entistä suurempaa tasa-arvoisuutta.
Silti tekijät ovat havainneet vielä 1800- ja 1900-luvun vaihteen
suomalaisissa koulutusoloissa monia eriarvoisuutta lisänneitä
tekijöitä. Tarkasteluajanjaksolla tapahtunut poliittinen,
yhteiskunnallinen ja taloudellinen muutos oli ennennäkemätöntä.
Maatalousvaltainen suuriruhtinaskunta muuttui teollistuneeksi ja
vauhdilla kaupungistuneeksi tasavallaksi. Koulunkäynnin kannalta
suurimpia muutoksia olivat vuoden 1866 kansakouluasetus ja
perinteisesti kirkon vastuulla olleen alkeisopetuksen siirtyminen
valtion ja kuntien huoleksi. Lisäksi aiempaa laajempi osa
väestöstä tuli perusopetuksen piiriin ja koulutus mahdollisti
vähitellen myös sosiaalisen nousun. Silti perheen varallisuus ja
sosiaalinen asema ohjasivat edelleen koulutusvalintoja ja
tutkittavana aikana rakentunut koulutusjärjestelmä tuotti omalta
osaltaan uudenlaisia eroja ja hierarkioita. Koulutuksen hankkimisessa
alueelliset erot säilyivät suurina aina 1960-luvulle saakka.

Kuten tekijät itsekin toteavat, Valistus ja koulunpenkki ei pyri
korvaamaan olemassa olevia kokonaisesityksiä esimerkiksi kansa- ja
oppikoulun kehityksestä Suomessa tai koko koulutusjärjestelmästä.
Sen sijaan teoksen tavoitteena on tarkastella kasvatusta ilmiönä ja
sen institutionalisoitumisen suomalaisia erityispiirteitä.
Teossarjan ensimmäisen osan tavoin tässäkin kirjassa
pääkysymyksenä on pohtia, millaisia mahdollisuuksia eri
yhteiskuntaryhmillä oli saada koulumaista kasvatusta sekä millainen
tarve heillä oli opiskella. Koulutuksen tavoitteita ja
mahdollisuuksia tarkastellaan kaikkien sosiaali- ja ikäryhmien
osalta ja sukupuolierojen kautta. Erityisen merkittävää on se,
että 1800-luvun lopulta lähtien myös maaseudun asukkaat
pääsivät aiempaa kattavammin alkeisopetuksen piiriin.
Koulutusjärjestelmän kehittäminen tähtäsi koko kansan
sivistystason kohottamiseen. Yleisen oppivelvollisuuden säätäminen
oli tärkeimpiä etappeja tällä tiellä.

Toisin kuin teossarjan ensimmäisessä osassa, kasvatuksen ja
koulutuksen historiaa ei enää tarkastella niinkään säätyjaon
mukaisesti, vaan pikemminkin kasvatuksen kentän eri osatekijöiden
kautta. Tekijät kysyvät lisäksi, miten suomalaista kasvatusta on
tutkittavana ajanjaksona määritelty ja millaisia kamppailuja sen
tulkinnoista on käyty. He tuovat esille myös sellaisia
koulutushankkeita ja -tavoitteita, jotka jäivät suunnitelmista
huolimatta toteutumatta. Kirjoittajat tuovat esille suomalaisen
koulutuksen ja sen kehittämistyön tiiviit yhteydet kansainvälisiin
pedagogisiin muotivirtauksiin ja ulkomaisiin opintomatkoihin, joiden
antia ammennettiin myös kotimaisessa kasvatuksessa.

Teoksen kirjoittajat edustavat useiden eri tieteenalojen tutkijoita.
Noin parinkymmenen kasvatuksen ja koulutuksen historian asiantuntijan
kirjoittamat artikkelit keskittyvät aikakauteen, jolloin kasvatus ja
opiskelu laajenivat ulottumaan lapsuudesta myös nuoruus- ja
aikuisiälle. Tarkastelun kohteena ovat perusopetuksen eli
alkeisopetuksen ja kierto- ja kansakoulujen kehityksen ohella myös
ammatillinen koulutus, oppi- yhteiskoulujen aseman vahvistuminen
korkeakouluopetukseen valmistavana koulutuksena sekä aikuiskoulutus
ja vapaa sivistystyö (erityisesti Kirsi Ahosen artikkelissa).
Artikkeleita varten tehdyn tutkimuksen lähteenä on käytetty
monipuolisesti eri lähderyhmiä, kuten eri oppilaitosten ja koulujen
arkistoja, kouluhallituksen arkistoa, komiteamietintöjä, kunnallisia
ja seurakunnallisia arkistoja, laki- ja asetustekstejä, ammatti- ja
sanomalehtiä, muistitietoa ja haastatteluja. Yleensä on kuitenkin
kyse esimerkinomaisista otoksista, eikä tiettyä lähderyhmää ole
juurikaan käytetty useampia eri paikkakuntia tai oppilaitoksia
koskevaa aineistoa systemaattisesti läpikäyden tai keskenään
verraten. Se on toisaalta ymmärrettävää teoksen luonteen huomioon
ottaen, ja valittu lähestymistapa jättää tilaa kirjassa
käsiteltyjä teemoja tarkentavalle paikalliselle ja
koulutusalakohtaiselle tutkimukselle.

Teossarjaan on sisällytetty mahdollisimman monia näkökulmia
kasvatuksen ja koulutuksen historiaan, minkä vuoksi teksti on
taitettu hyvin tiiviiksi kokonaisuuksiksi, jottei teosten
sivumäärä paisuisi liiaksi. Luettavuuden kannalta niiden taitto
saisi kuitenkin olla hieman väljempi ja tekstinkin kooltaan kenties
hieman suurempaa. Myös toisen osan rakenne on luonteeltaan haastava.
Temaattinen jäsennys puoltaa toisaalta hyvin paikkaansa. Luimme
syyslukukaudella 2011 Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian
laitoksessa Kasvatuksen ja koulutuksen historian lukupiirissä, jota
ohjasin, teossarjan kaksi ensimmäistä osaa. Keskusteluissa
lukupiiriin osallistuneet opiskelijat toivat esille omana
lukukokemuksenaan, että etenkin oppikirjana käytettäessä Valistus
ja koulunpenkki sisältää jonkin verran päällekkäisyyksiä, jotka
aiheuttavat samojen asioiden tarpeetonta toistumista luvusta toiseen.
Nähtävästi tarkoituksena on ollut, että jokainen alaluku on
luettavissa sellaisenaan, omana itsenäisenä artikkelinaan. Tämän
toiston poistaminen olisi kuitenkin vielä napakoittanut tekstin
rakennetta.

Kirjoittajien tarkastelun kohteena ovat paitsi kasvatuksen
ihmiskäsitykset ja ihanteet (Leena Kosken, Juhani Tähtisen ja Risto
Ikosen yksityiskohtaiset artikkelit), myös sen sosiaaliset
merkitykset tutkittavana aikana. Kansakouluajatuksen perusteita ja
koulumuodosta käytyä väittelyä aina Cygnaeuksen ja Snellmanin
ajatuksista lähtien taustoittaa artikkelissaan perusteellisesti
Marja Jalava. John Strömberg ja Mervi Kaarninen tarkastelevat
ansiokkaissa artikkeleissaan oppikoulujen rakenteellisia muutoksia
yhteiskouluaatteen voittaessa puolelleen yhä useampia kasvatus- ja
opetusalan asiantuntijoita. Aikalaisten käymät koulutuskeskustelut
käsittelivät erityisesti kielen, luokan ja sukupuolen merkitystä
hakeutumisessa akateemisiin opintoihin valmistaneeseen koulutukseen.

Varsin kiinnostava teoksen jakso keskittyy opettajankoulutukseen eri
kouluasteilla, aina lastentarhanopettajista oppikoulun ja
ammatillisiin opettajiin. Sirkka Ahosen, Maija Meretniemen, Jukka
Rantalan, Annukka Jauhiaisen ja Liisa Tiilikkalan mielenkiintoiset
artikkelit tarkastelevat opettajankoulutuksen haasteita
oppilasmäärien kasvaessa ja varsinkin pedagogisen asiantuntemuksen
merkitystä opetuksen kehittämisessä. Opettajuus kehittyi ammattina
valtavasti tarkasteluajanjaksolla ja opetustehtävistä vastasivat
yhä useammin naiset. He saattoivat nyt aiempaa useammin saada
opettajankoulutuksen ja sitä kautta ammattiin perustuneen aseman ja
toimeentulon. Kuitenkin ammatillisessa opetuksessa opettajuus pysyi
sukupuolittuneena hyvin pitkään, ja opettamisen käytännöt
poikkesivat toisistaan mies- ja naisvaltaisilla aloilla.

Kun yhä suurempi osa ikäluokasta kävi koulua ja osallistui ainakin
perusopetukseen, lapsuus ja nuoruus muovautuivat elämänvaiheina eri
tavoin kuin aiemmin. Lukukaudet ja -vuodet jäsensivät koululaisten
ja opiskelijoiden elämää ja tuottivat arkeen uudenlaisia aika- ja
tilakäsityksiä. Samalla koulutuksesta tuli tiettyä ikäluokkaa
entistä enemmän yhdistänyt tekijä. Esimerkiksi Saara Tuomaala
kuvaa artikkelissaan 'Pulpeteista pihoille, metsiin ja kaduille'
kiinnostavalla tavalla varsinkin vuoden 1921 oppivelvollisuuslain
tuottamaa muutosta lapsuuden kasvu- ja elinympäristöihin.
Merkittävän osan koululaisen päivästä muodostivat myös
koulumatkat. Koulutus ulottui koskemaan kaikkia, mutta erityisryhmien
opetus järjestettiin eri tavoin kuin muiden. Kaisa Vehkalahden
artikkeli kuvaa lapsuutta ja nuoruutta kasvatuslaitoksissa. Elina
Katainen tarkastelee puolestaan siirtymää niin sanotuista
aistivammaislaitoksista erityisopetukseen.  

Varsin paljon teoksen sivuja on luonnollisesti omistettu
kansanopetuksen suurelle murrokselle ja siihen liittyneille
ilmiöille. Tuula Hyyrön artikkeli kuvaa hyvin alkuopetuksen
moninaisuutta ja aikalaisillekin monimutkaisena näyttäytynyttä
toteuttamisen tapaa ennen yhtenäiseen kansakouluopetukseen
siirtymistä. Esko Nikander pohdiskelee kirkollisen ja maallisen
kouluhallinnon erottamista toisistaan ja sen vaikutusta
paikallistason opetustyöhön. Muutokset tapahtuivat kaiken kaikkiaan
verkkaisesti. Esimerkiksi kiertokoulut toimivat syrjäkylissä vielä
silloin, kun kirkonkylään oli jo perustettu kansakoulu.
Mielenkiintoinen ja kenties hieman yllättäväkin on tieto siitä,
että yleisen oppivelvollisuuden voimaantulosta huolimatta edelleen
1930-luvulla maaseudulla toimi yli 250 kappaletta kiertokouluja ja
Lapissa ne olivat tärkeä osa perusopetusta aina 1950-luvulle
saakka. Ennen toista maailmansotaa enemmistö suomalaisnuorista ei
jatkanut koulunkäyntiä enää kansakoulun jälkeen. Ammatillinen
koulutus oli Suomessa noihin aikoihin kaikkein vähäisintä muihin
Pohjoismaihin verrattuna ja oppikoulun käyminenkin yleistyi aluksi
vain kaupungeissa.

Teoksessa on erinomainen ja havainnollinen henkilöhakemisto, joka on
lukijalle suureksi hyödyksi hänen etsiessään tietoa koulutusalan
toimijoista tarkasteltuna aikana. Se kaipaisi kuitenkin rinnalleen
yhtä huolella laadittua asiasanahakemistoa. Teoksen kuvitus tukee
hyvin tekstiä ja kattaa monipuolisesti eri kouluasteet. Positiivista
on se, että mukana on muutamia kuvia myös maaseudulta, eikä
pelkästään Etelä-Suomesta ja kaupungeista. Erilliset
tietolaatikot syventävät tekstiä ja täydentävät teoksen kautta
muodostuvaa käsitystä koulunkäynnin ja opiskelun monimuotoisesta
historiasta. Niissä on tarkasteltu esimerkiksi
oppivelvollisuuskoulun asuntoloita, opettajakorkeakouluja,
puutarhanhoitoa osana opettajaseminaarien koulutusta ja
opettajantyötä, sekä itseopiskelua. Tietolaatikoissa on
hyödynnetty myös yksilöiden elämäntarinoita ja henkilökohtaisia
kokemuksia kouluvuosilta. Eräänä esimerkkinä voi mainita
kertomuksen Helsingin Seurasaaressa työskennelleen vahtimestari
Wallinin poikien opintiestä.

Valistus ja koulunpenkki avaa lukijan ulottuville kiinnostavia
näkökulmia koulutuspolitiikkaan, pedagogisiin suuntauksiin ja
opetustyön toteuttamiseen käytännössä niiden sadan vuoden
ajalta, joita se tarkastelee. Erityisesti tulevat lukuisten
esimerkkien kautta esille naisten mahdollisuudet opiskella sekä
heidän eri kouluissa ja oppilaitoksissa tekemänsä työ.
Kasvatuksen ja koulutuksen suuria linjoja kokoavana yleisteoksena
Valistus ja koulunpenkki sopii alan tutkijan käyttöön, mutta
tuottaa iloa myös aiheesta kiinnostuneelle historian harrastajalle.
Lukija jää mielenkiinnolla odottamaan kirjasarjan viimeistä osaa
Tiedon ja osaamisen Suomi, joka ulottuu ajallisesti 1960-luvulta aina
2000-luvun alkuun saakka ja tarkastelee sitä, laajeniko ja
tasa-arvoistuiko suomalaisen koulutuksen ja kasvatuksen kenttä
edelleen siirryttäessä peruskoulu-uudistuksen toteuttamisesta kohti
tieto-, oppimis- ja osaamisyhteiskuntaa.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/