[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomi kurdipakolaisen silmin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger  VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sheikhani, Aziz: Suomen metsien syvyydessä ja kylmyydessä - Suomi
maahanmuuttajien asuinmaana. Aziz Sheikhani, 2011. 120 sivua.


Suomi kurdipakolaisen silmin
---------------------------------------------------------

Vaalikirjoilla on valitettava taipumus unohtua nopeasti. Kun
kansanedustajaksi pyrkinyt iranilaissyntyinen kurdimies kertoo
Suomesta ja suomalaisuudesta omin silmin, se ansaitsee pysyvämpää
huomiota. Kirja kertoo tahtomattaankin jotain myös poliittiseen
aktiivisuuteen hamuavien kiintiöpakolaisten yhteiskunnallisen
vaikuttamisen tarpeista. Kärsimättömyys muuttaa maailmaa -
Suomesta aloittaen kun se ei synnyinmaassa onnistunut - voi
kannustaa sopeutumaan nopeasti vieraisiin oloihin ja menestymään
elämässä, mutta sillä on myös paha taipumus ärsyttää toisin
ajattelevia ja luoda maahanmuuttajassa itsessään yliherkkyyttä,
jonka takia kaikki haasteet tuntuvat rasistiselta kiusanteolta.


Kiintiöpakolaisena maaliskuussa 1999 Suomeen tullut iraninkurdi Aziz
Sheikhani on painattanut omakustanteena Virossa kirjasen, jota
arvosteltaessa on luovuttava kielellisestä kriittisyydestä, sillä
Sheikhanin suomenkieli on vielä tasoltaan varsin vaihtelevaa -
välillä häkellyttävänkin puhdasta, mutta joskus yllättävissä
kohdissa vierasperäisyys paljastuu ja oikolukijoilta olisi vaadittu
huomattavasti ammatillisempaa otetta. Sheikhanin suomenkieli on
kuitenkin kehittynyt hänen ensimmäisestä kirjastaan 'Kurdisissi'
(2004) ja Suomessa on julkaistu sen verran vähän ulkomaalaisten
omaehtoisesti kirjoittamia muistelmia (enemmän löytyy
haastatteluja, joissa tutkijat tai toimittajat asettavat kysymykset
ja valikoivat näkökulmia), että tällaista
harrastelijakirjallisuutta kohtaan täytyy suhtautua kannustavasti.

Vaikeampi on antaa anteeksi asiavirheitä: fatwa ei todellakaan ole
'pyhän sodan julistus' (s. 13), vaan islamilaisen lainoppineen
lausunto mistä tahansa aiheesta. Sheikhani ei ilmeisestikään ole
pitänyt kovin paljon yhteyttä Pohjois-Irakiin, jossa hän vietti
pakolaisena kaksi vuotta, sillä Ärbilin kaupungin (kurdien Hewler)
keskellä kohoavassa linnoituksessa asuttiin vielä joulukuussa 2003,
kun minäkin siellä kävin, vaikka Sheikhanin mukaan se olisi jo
1990-luvun loppupuolen jälkeen 'tyhjennetty asukkaista' (s. 18).
Linnoitus tyhjennettiin vasta marraskuussa 2006, jotta se voitaisiin
kunnostaa UNESCOn maailmanperintökohteena.

Sheikhani kertoo seuranneensa tiiviisti Iraniin jääneen sukunsa
elämää ja kirjasta välittyykin paljon tunnelmia arkielämästä
Iranin kurdiseuduilla, varsinkin lapsuudesta. Hän valittaa
kotimaansa oloista yleisellä tasolla, mutta ei kerro kärsineensä
itse varsinaisesta vainosta, vaan lähti vain etsimään parempaa
elämää: 'Päätin lähteä kotiseudultani.' (s. 17); 'En halunnut
elää johtajien ja valtion julmuuksien alaisuudessa, täten oli
pakko lähteä.' (s. 35) Sheikhani kirjoittaa hyvin
yksityiskohtaisesti, päiväkirjanomaisesti Suomeen tulostaan, mutta
viittaa vain ohimennen UNHCR:ssä rehottavaan korruptioon (s. 13),
josta olisi syytä keskustella avoimemmin.

Sheikhanin huomio kiinnittyy aikailematta siihen, että
maahanmuuttajille ei löydy toimistotöitä (s. 34) ja
kielikursseilla on liian tyhmiä oppilaita (s. 44). Sheikhanin
älykkyys johtaa hieman herraskaisen kärsimättömään
asenteeseen hitaampia maahanmuuttajia ja suomalaisia kohtaan.
Kevään 2011 eduskuntavaaleissa vihreä Sheikhani sai Pirkanmaalta
364 ääntä ja nyt hän keskittyy väitöskirjaansa Tampereen
yliopistossa.

Sheikhani tuntuu luottavan kovasti siihen, että yhteiskunta
elättää jäsenensä ja ratkaisee kaikki ongelmat. Hänelle
'julkinen sektori, kunta ja valtio' (s. 46) ovat tärkeämpiä kuin
yksityinen sektori ja maahanmuuttajien vastuu itsestään. Hän
kaipaa kovasti 'osallistumista' yhteiskuntaan, millä hän tarkoittaa
kuitenkin lähinnä poliittista vaikuttamista. Eikö alkajaisiksi
riittäisi se, että saa rauhassa kehittää itseään, kieli- ja
ammattitaitoaan, huolehtia omasta perheestään, harrastaa ja mitä
kaikkea suomalaisetkin tekevät vaalien välillä? Ulkomaalaisen
poliittisuus ja kiire valtaan ovat juuri niitä ominaisuuksia, jotka
ovat omiaan nostattamaan ulkomaalaisvastaisia tunteita. Ei
kannattaisi suuttua siitä, että 'maahanmuuttajia ei ehkä vielä
oteta johtoasemiin' (s. 78). Tämän harminsa kirjoittaja toistaa
kahdesti (s. 87 ja 89-90) ja tivaa: 'Onko se paljon vaadittu, jos
maahanmuuttaja haluaa tulla yhteiskunnan tasa-arvoiseksi jäseneksi?'
(s. 78). Hän ei tunnu antavan arvoa sille, että kummankin kotimaisen
kielen taito, asevelvollisuuden suorittaminen ja kansalaisuus
saattavat jonkin aikaa suosia syntyperäisiä suomalaisia
oikeutetusti - aivan kuten vieraan kielen ja kulttuurin tuntemuksesta
tai ulkomaisesta passista voi olla joillekin maahanmuuttajille
kilpailuetua muissa elämänvaiheissa. On surullista lukea, kuinka
rajoittunut tuttavapiiri Sheikhanilla on: 'En tunne monia
maahanmuuttajia, jotka katsovat itsensä yhteiskunnan tasa-arvoisiksi
jäseniksi' (s. 99).

Kirjan ansiot ovat siinä, kuinka vilpittömästi se välittää
kirjoittajansa tunteita ja paljastaa hänen tietäväisyytensä tai
tietämättömyytensä. Lukijan on helppo huomata, että Sheikhani
ajattelee kuin kuka tahansa poliitikko ja kirjoitti kirjansa
vaalikampanjan aikana. Hän ei ole nähnyt 'monenkaan maahanmuuttajan
osallistuvan mielenosoituksiin' (s. 89) ja kaipaa maahanmuuttajille
yhteistä ääntä, jonka ilmeisesti tulisi kutsua kaikki eri syistä
- 'työntekijänä, pakolaisena, työttömänä, opiskelijana ja
vanhempina' (s. 86-87) - Suomessa olevat ulkomaalaiset tuollaisiin
mielenilmauksiin, jotka kuitenkin ovat useimmille suomalaisillekin
vieraita tapoja vaikuttaa. Vaikka joissakin piireissä vappumarssit,
talonvaltaukset ja itsensä kahlehtiminen puihin ovat yhä suosiossa,
useimmat suomalaiset mieltävät demokratian toteutuvan
parhaiten vaaliuurnilla, joille maahanmuuttajatkin päästetään
saatuaan oleskeluluvan ja asuttuaan maassa yli kaksi vuotta
(kunnallisvaalit) tai saatuaan Suomen kansalaisuuden (eduskunta-,
europarlamentti- ja presidentinvaalit). Mitkä asiat muka olisivat
sellaisia, jotka yhdistäisivät ulkomaalaisia moninaisista
taustoistaan huolimatta ja edellyttäisivät ulkoparlamentaarista
puuttumista sen maan asioihin, jonka vieraanvaraisuuden armoilla he
vielä ovat, hädin tuskin maan lakeihin ja tapoihin tutustuneina?

Harkitsemattomia ehdotuksia ovat 'kiinteät edustusosuudet
eduskunnassa ja valtuustossa' vähemmistöille (mitkä kaikki
sellaisiksi sitten määritelläänkin) ja maahanmuuttajille (s. 91).
Tällaisia kiintiöitä on uskonnollisille vähemmistöille Iranin
parlamentissa eli maassa, josta Sheikhani halusi pois. Kun Sheikhani
valittaa maahanmuuttajien aliedustusta politiikassa 'ja kaikissa
muissa yhteiskunnan sektoreissa' (s. 91), lukija voi ihmetellä,
olisiko yliedustus sitten parempi? Entä kuka olisi oikeutettu
maahanmuuttajakiintiöön ja kuinka pitkään? Aikoiko Sheikhani
edustaa 'maahanmuuttajia' yhtenäisenä eturyhmänä vai kenties
iranilaistaustaisia, muslimeja tai kurdeja erikseen, vielä
silloinkin kun oli suomalaisena (Suomen kansalaisena) ehdolla
valtiopäiville, joilla kansanedustajan pitäisi kai ajatella koko
isänmaan parasta? Vaalikirjalle tyypilliseen tapaan syvällisemmät
kysymykset jäävät vaille vastausta, jonka korvaa häpeilemätön
vetoomus: 'Hyvät pirkanmaalaiset, näyttäkää suvaitsevaisuutenne
valitsemalla maahanmuuttajataustainen ehdokas eduskuntaan.' (s. 97).
Epäilemättä tämän edustajan nimikin oli tiedossa, eikä se ollut
Elisabeth Nauclér tai kukaan muukaan väärän puolueen
vierasperäinen ehdokas.

Osa Sheikhanin pessimistisestä asenteesta saattaa selittyä
kuvitelmalla, että maahanmuuttajia olisi alkanut tulla Suomeen vasta
1970-luvulla (s. 85). Hän ei tunne kuin 2-3 vähemmistöryhmää (s.
85), joista on kohdannut saamelaiset (s. 73-74) ja lestadiolaiset (s.
72), ehkä myös romanit ja tataarit (s. 87). Parempi perehtyminen
Suomen historiaan ja siihen, kuinka hyvin monet äidinkieleltään
tai uskonnoltaan poikkeavat suvut ovat alkuvaikeuksien jälkeen
sopeutuneet suomalaiseen yhteiskuntaan, voisi lisätä luottamusta
uusienkin maahanmuuttajien kotoutumiseen. Sheikhani viittaa
vähemmistöjen elämään Suomessa menneessä aikamuodossa ja
kieltää heidän ansionsa: 'Maahanmuuttajataustaiset ihmiset eivät
ole saaneet olla mukana ja osallisena suomalaisessa yhteiskunnassa.'
(s. 87). Entä Hella Wuolijoki, Christian Oesch, Jutta Zilliacus, Ben
Zyskowicz...? Entä muut kuin poliitikot - taiteen, tieteen, talouden
tai urheilun merkkihenkilöt - eivätkö hekään 'saaneet olla
mukana ja osallisena' yhteiskunnassamme?

Viime aikoina on tullut muotiin tehdä poliittisista vaaleista
performansseja, joiden ensisijainen tarkoitus on todistella
äänestäjien suvaitsevaisuutta. Tällaiseen alistuvat
maahanmuuttajataustaiset ehdokkaat rinnastavat itsensä reilun kaupan
hedelmään, joka pitäisi ostaa silkasta säälistä. Vähempi
suvaitsevaisuuden kerjääminen voisi olla parempi
pitkäjänteisen itsetunnon ja arvostuksen kannalta. Jos on hyvä ja
tarpeellinen, pitäisi tien ostoskoriin tai vaaliuurnaan aueta
alkuperästä riippumatta. Rasistisen syrjinnän tasapainottaminen
ansiottomalla suosimisella ei ole kestävää kehitystä, vaan
taantumista vastapuolen tasolle.

Sheikhani korostaa kulttuurieroja ja sivuuttaa turhan nopeasti
ehkä tärkeimmän huomionsa: 'Mitä me nähdään nykypäivänä
ympärillämme ei ole staattista ja se on muuttunut vuosien varrella
tämäntapaisiksi käytännöiksi.' (s. 56). Kannattaisi enemmänkin
pohtia sitä, kuinka nopeasti suomalainenkin kulttuurin on muuttunut
isovanhempiemme ajoista. Sellaiset tympeät kaupunkilaistavat, ettei
naapureita tervehditä tai ettei siviilisäädystä kehdata kysyä,
eivät edustaneet suomalaista talonpoikaiskulttuuria talkootöineen
ja suurperheineen. Usein maahanmuuttajien kulttuuri muistuttaa
suomalaista kulttuuria 'vanhaan hyvään aikaan', kuten monet sen
kokeneista ja ehkä useammat siltä säästyneistä kuvittelevat. Sen
tajuaminen auttaisi suhteuttamaan kulttuurieroja ja näkemään niiden
sijasta enemmän yhtäläisyyksiä.

Kaupan kassalla Sheikhani on tottunut tarkistamaan kuitin ja saanut
myyjiä kiinni laskuvirheistä, joiden hän epäilee johtuvan
mahdollisesti 'kaupan politiikasta' (s. 81). Suomalaiset eivät
yleensä ole näin epäluuloisia, vaikka kohtaavat yhtä usein
tällaisia ärsyttäviä puutteita asiakaspalvelussa. Sheikhani
puolestaan ei ymmärrä vartijoiden alttiutta epäillä ulkomaalaisia
myymälävarkauksista (s. 82). Lääkäreiden vaihtuminen
terveyskeskuksissa (s. 83) ei ole vitsaus pelkästään
maahanmuuttajille. Nuori ikä ja asuminen yliopistokaupungeissa
saattaa selittää sen, että Sheikhanin mukaan 'ravintolat ja baarit
ovat paikkoja, joissa voi yrittää saada seuraa' (s. 60). Tämä on
tyypillinen poikamiehen erehdys. Parempaa seuraa voisi löytää
leikkipuistoista, shakkikerhoista, jalkapallojoukkueista tai
työpaikoilta, eikä se koske vain maahanmuuttajia - niissäkin voi
osallistua ja ilman puolueitakin 'vaikuttaa yhteiskunnan ja
elinympäristön kehittämiseen' (s. 91).

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoista, joskin kevyttä luettavaa. Sen
lopussa on mustavalkokuvia Sheikhanista eri paikoissa, etukannessa on
hänestä värikuva. Takakannen kuva kolmesta hangessa makoilevasta
pikkulapsesta on hellyyttävä ja toivoa sopiikin, että heidän
elämänkokemustensa ja -ilonsa kautta isänsäkin poliittinen
ahdistus tasaantuu vähitellen. Maahanmuuttajien kun on usein - olipa
se oikein tai väärin - hyväksyttävä se tosiasia, että heidän
elämänvalintansa eivät välttämättä kohenna heidän omaa
välitöntä elämänlaatuaan, mutta onnistuessaan tuovat parempaa
tulevaisuutta jälkipolville. Ehkä Sheikhaninkin julkisesti
tyytymättömän roolin läpi paistaa takakannen runossa odotettu
aamunkoitto. Suomi saattoi menettää hänessä keskinkertaisen
kansanedustajan, mutta voittaa lupaavamman runoilijan.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/