[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Arthur Liebehenschel - Auschwitzin hyvä komendantti

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tommi Kotonen  YTM, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Cherish, Barbara U.: Isäni, Auschwitzin komendantti (Auschwitz
Kommandant. A Daughter's Search for the Father She Never Knew.).
Kääntänyt Anna Maija Luomi. Minerva Kustannus Oy, 2011. 301 sivua.


Arthur Liebehenschel - Auschwitzin hyvä komendantti
---------------------------------------------------------

Arthur Liebehenschel tunnettiin Auschwitzin vankien keskuudessa
'hyvänä  komendanttina'. Siitä huolimatta hän päätti
päivänsä hirsipuussa.  Komendantin tytär on selvittänyt sukunsa
synkkää historiaa kulkien  isänsä jalanjäljillä ja julkaisten
tulokset kirjassa, joka ei tarjoa  valmiiksi pureskeltuja vastauksia,
mutta nostaa esiin tärkeitä  kysymyksiä moraalisista valinnoista.


'Minulla ei ole mitään tekemistä nyt esiin nostettujen kamalien
rikosten kanssa, ja käteni ovat puhtaat.' Näin kirjoitti
viimeisessä kirjeessään Auschwitzin komendanttina Rudolf Hössin
jälkeen toiminut SS-upseeri Arthur Liebehenschel. Hän ei näytä
katuneen toimiaan. Ja samaa mieltä oli moni leirin vankikin,
Liebehenschel oli hyvä komendantti ja olisi sodan jälkeen tullut
vapauttaa. Barbara U. Cherish, joka syntyi nimellä Bärbel Ulrike
Liebehenschel SS-upseerin nuorimpana tyttärenä, ei koskaan ehtinyt
tuntea tätä katumatonta miestä. Vasta 1990-luvulla hän ryhtyi
tutustumaan isäänsä, tutkien arkistoja ja sukulaisten muistikuvia
tuosta ristiriitaisesta hahmosta.

Tekisi mieleni sanoa, että Barbara U. Cherishin Isäni, Auschwitzin
komendantti on huonosti kirjoitettu kirja. Teos on sekavahko,
hapuileva, kerronta katkeilevaa, aikatasolta toiselle poukkoillaan
epäjohdonmukaisesti. Pikemminkin kuin kertomus, se on prosessin
kuvaus. Sellaisena se on kuitenkin yllättävänkin kiinnostava.
Tunnustelevasti etenevä ote sopii kertomukseen, joka liikkuu
'harmaalla vyöhykkeellä', hyvän ja pahan sekä yksityisen ja
julkisen identiteetin rajapinnoilla. Kirja onnistuu kompuroinneistaan
huolimatta säilyttämään jonkinasteisen avoimuuden ja
puolueettomuuden, lopullinen arviointi jätetään lukijalle.

Cherishin kirja on yhtä paljon kertomus sodanjälkeisen Saksan ja
saksalaisten kurjuudesta ja kärsimyksistä, kuin keskitysleirin
komendantista ja hänen perheensä kohtaloista. Perhe sai ennen sotaa
nauttia etuoikeutetusta asemasta, mutta sodan jälkeen kärsiä
siitä, mitä perheen isä teki työkseen. Etuoikeutetuista tuli
paarialuokkaa yhdessä päivässä. Liebehenschelin vanhin poika
joutui kuusitoistavuotiaana sotavangiksi, viettäen Siperian
leireillä kuusi vuotta. Muu perhe päätyi kärsimään nälkää ja
pakkasta Obersalzbergin pakolaisleirille, jakaen tuhansien pakenevien
saksalaisten kohtalon. Sukulaisia pahoinpideltiin ja raiskattiin
internointileireillä, ja joukoittain saksalaisia kuoli
neuvostoliittolaisten toimesta niillä samoilla leireillä jotka
aiemmin olivat olleet Hitlerin joukkojen johtamia.

Tämän tarinan paradokseihin kuuluu sekin, että Arthur
Liebehenschelin nuorin poika hänen toisesta avioliitostaan syntyi
Birkenaun tuhoamisleirillä, samassa leirisairaalassa josta useat
vastasyntyneet otettiin samoin tein äidiltään surmattavaksi, ja
josta toimitettiin huonokuntoisia vankeja kiven heiton päässä
sijaitseviin kaasukammioihin. Myös kirjan kirjoittaja syntyi
keskitysleirin vierellä, nauttien onnellisesta lapsuudesta
krematorion piipun varjossa.

Kirjassa ei ole voittajia tai sankareita, vain uhreja ja
pahantekijöitä. Myös kertoja kamppailee syyllisyyden ja
unohtamisen kysymysten kanssa. Hän joutui salaamaan taustansa,
unohtamaan perheensä, jotta pystyi muuttamaan adoptiovanhempiensa
kanssa Yhdysvaltoihin. Hänen biologinen äitinsä kuoli yksin
mielisairaalassa, rakastaen edelleen miestään joka tämän oli
pettänyt ja jättänyt yksin lasten kanssa.

Kertojan kamppailua moraalin harmaalla alueella kuvaa hyvin se,
millaiseksi esitetään keskitysleiriltä vapautunut
Liebehenscheleiden kotiapulaisen mies Rudolf, joka otti haltuunsa
perheen talon Itävallassa. Cherish pitää tätä varkaana, muttei
kommentoi sen kummemmin sitä miten talo oli heidän haltuunsa
päätynyt; talo oli mitä ilmeisimmin rakennettu keskitysleirin
työvoimalla ja tontti oli saatu isän aseman vuoksi. Kotiapulaisensa
perhe oli poiminut keskitysleirivankien joukosta. Henkilökohtaiset
tunnesiteet kotipaikkaa kohtaan ohittavat kertojalla moraaliset
pohdinnat, ja Cherish huipentaa närkästyksensä kysyen 'miksi juuri
tämä viheliäinen varas ja hyväksikäyttäjä oli selvinnyt
keskitysleiriltä, kun niin monet viattomat ihmiset olivat
päätyneet kaasukammioon'.     

Isänsä historiaa rakentava Cherish limittää omiin muistoihinsa ja
kuulemiinsa kertomuksiin autenttista materiaalia, muun muassa Arthur
Liebehenschelin kuulustelukertomuksia. Tämä luo mielenkiintoisen
jännitteen muistamisen, historiankirjoituksen, ja dokumenttien
välille. Yhtäällä on tytär joka haluaa muistaa isäänsä myös
hyvänä perheenisänä ja rakastavana puolisona, toisaalla
kuolemantuomion uhan alla kiemurteleva keskitysleirin komendantti
joka pyrkii selittämään tekojaan parhain päin, ja siinä
välissä historiallinen tulkinta kohdehenkilöstä ja hänen
rikoksistaan.

Kuten useat muutkin syytteessä olleet SS-miehet, myös Liebehenschel
kiisti tienneensä sodan aikana mitään joukkosurmista. Hän väitti
kuulleensa siitä vasta sodan jälkeen, ja esitti myös ettei sitä
tapahtunut hänen ollessaan Auschwitzin komendanttina, ja ettei
juutalaisvankien kuljetuksia edes saapunut hänen aikanaan. Hän jopa
esitti, ettei hän tiennyt allekirjoittamissaan dokumenteissa mainitun
'erityiskäsittelyn' todellista merkitystä. Osin väite
tietämättömyydestä on uskottava, sillä hänen vastuullaan oli
pääleiri, jolla kaasukammioita ei tuolloin ollut, joten on
mahdollista, ettei hän henkilökohtaisesti todistanut kaasutuksia.
Hänen seuraajansa Richard Baer yritti samanlaista
puolustustaktiikkaa oikeudessa 1960-luvulla.

Mutta sekä kuljetusten että kaasutusten osalta hän mitä
ilmeisimmin peitteli asiaa. Jo ollessaan keskitysleirien
tarkastusvirastossa töissä hän allekirjoitti useita dokumentteja
teloituksia koskien, ja oli myös tietoinen että juutalaisia
kohdeltiin erityisryhmänä teloitustenkin suhteen. Teloituksia
kuvattiin säännöllisesti nimellä 'erityiskäsittely'
dokumenteissa jotka kulkivat myös Liebehenschelin pöydän kautta.
Tarkastusvirastossa hän huolehti muun muassa hammaskullan
toimituksista. Samoin dokumenttien mukaan kuljetukset jatkuivat
Auschwitziin normaalisti myös Liebehenschelin aikana, ja todistajien
kertoman mukaan myös valikoinnit kaasukammioihin olivat
säännöllisiä.

Liebehenschelin toisen vaimon, Anneliesen kertomuksen mukaan hän oli
myös läsnä junien saapuessa Birkenauhun, ja osallistui vankien
valikointiin kaasukammioihin. Työ oli piinaavaa sekä psyykkisesti
että fyysisesti, ja valikoinnin päätteeksi jatkuvasta
päänsärystä kärsinyt komendantti kauhisteli vaimolleen: 'Ei,
hyvä Jumala, naisia ja lapsia!'. Kuten moni muukin kansanmurhaan
osallinen SS-upseeri, myös Liebehenschel turvautui pullon antamaan
lohtuun.

Liebehenschel kuitenkin epäilemättä helpotti vankien oloja
pääleirillä, lopettaen muun muassa teloitukset pääleirillä,
lyhentäen nimenhuutoja, kieltäen karkureitten hirttämisen ja
kieltäen vankien pahoinpitelyt. Tämä koski kuitenkin vain yhtä
hänen suorassa käskyvallassaan ollutta leirin osaa, ja tuo leiri
oli ollut 'helpompi' jo Hössinkin kaudella, sillä siellä ei enää
pidetty juurikaan juutalaisia vaan pääasiassa puolalaisia
poliittisia vankeja. Puolalaisvangit, jotka olivat monet olleet jo
vuosia leireillä, osasivat myös itse helpottaa olojaan ja
'organisoida' itselleen muun muassa lisämuonaa. Komendantin
vaihdoksen ohella myös muiden avainvirkojen muutokset vaikuttivat
leirin oloihin, ja suuressa määrin myös se, että vankien
'itsehallinnossa' johto siirtyi Liebehenschelin edesauttamana
rikollisvangeilta poliittisille vangeille. Osa muutoksista johti
lisäksi ojasta allikkoon: käskystä lopettaa teloitukset
pääleirillä seurasi vain Gestapon toimesta kuolemaan tuomittujen
vankien surmapaikan siirto Birkenaun kaasukammioihin.

Kuten useat toimistoissa työskennelleet vangit ovat todenneet,
joutui Liebehenschel ristiriitaan leirin Gestapon kanssa, ja asettui
vankien puolelle tätä vastaan. Gestapon ilmiantajat häädettiin
leiriltä, ja Liebehenschel asetti tilalle omat informanttinsa.
Teloituksiin hänellä ei ollut valtaa puuttua, muuta kuin niiden
toteutuspaikkojen suhteen. Yrityksistään huolimatta hän ei saanut
Berliinin päätä käännettyä tuhoamistoimien suhteen, ja
hänenkin vahtivuorollaan kuoli siten tuhansia.  

Varsinaiseksi vastarintamieheksi Liebehenschel ei koskaan ryhtynyt,
mutta kärsi niskoittelustaan. Jo siirto Auschwitziin oli rangaistus
hänen avioerostaan, ja otettuaan uuden puolison jolla oli vieläpä
epäilyttäviä suhteita juutalaisiin, hänet siirrettiin
kurinpidollisena rangaistuksena keväällä 1944 Lubliniin Majdanekin
leirin komendantiksi. Ilmeisesti hänen haluttomuutensa toimia
komendanttina oli yksi syy sille, että leiri jäi tuhoamatta ennen
neuvostojoukkojen saapumista kesällä 1944, ja siten runsaasti
todistusaineistoa päätyi vihollisen käsiin. Muun muassa
krematorion uunit ja kaasukammiot jäivät tuhoamatta.

Oli Liebehenschel sitten miten hyvä ja rakastava aviopuoliso
hyvänsä, miten paljon hyvänsä hän rakastikaan lapsiaan, miten
paljon sitten auttoikaan keskitysleirin vankeja, on silti kiistaton
tosiasia että hän oli samalla myös yksi keskeinen ratas Hitlerin
Saksan tuhoamiskoneistossa. Hyvät teot eivät sitä muuksi muuta.
Olisiko hän voinut toimia toisin, olisiko asiat menneet vielä
pahemmin jos hänen sijassaan olisi ollut joku muu, sitä voi vain
arvailla. Pahamaineisimman keskitysleirin komendanttina hänen
tuomionsa oikeudessa oli selvä jo hänen asemansa vuoksi.
Jälkipolvet voivat antaa oman tuomionsa, tai pysähtyä
tuomitsemisen sijaan pohtimaan avoimin mielin niitä vaikeita
valintoja mihin hänet oli pakotettu, ja pohtia voisiko tästäkin
tarinasta kenties oppia jotain. Historian jalkoihin jääneen
kertomuksena hänen tarinansa on joka tapauksessa lukemisen arvoinen.

Viimeisen kirjeensä Arthur Liebehenschel päätti sanoihin 'kuolen
viattomana Saksan puolesta' ('viattomana' yliviivattu sensuurin
toimesta).



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/