[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ihmisoikeuksia etsimässä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Maarit Cederberg  FM, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kouros, Kristiina (toim.): Iloisen talon kellareissa. Like  Kustannus
Oy. Into pamfletti, 2011. 149 sivua.


Ihmisoikeuksia etsimässä
---------------------------------------------------------

Kristiina Kouroksen toimittamassa pamfletissa nostetaan esiin kysymys
ihmisoikeuksien toteutumisesta erilaisissa yhteisöissä. Teoksen
kirjoittajina ovat Kouroksen lisäksi eri yhteisöihin, kuten
vanhoillislestadiolaisiin, Jehovan todistajiin, romaneihin ja
siirtolaisiin kuuluvia ihmisiä. Yhteisö nähdään kaikissa
kirjoituksissa yleensä ihmisoikeuksia rajoittavana ja usein jopa
loukkaavana, mitä se monien kirjoittajien kohdalla on ollutkin.
Kirjan tarkoituksena onkin herättää keskustelua siitä, kenen
vastuulla ihmisoikeuksien suojelu on ja voidaanko yksityisten
välisiin suhteisiin liittyvät kysymykset ylipäätään nähdä
ihmisoikeuskysymyksinä.

 


Vaikka Kristiina Kouros, Ihmisoikeusliiton pääsihteeri,
kirjoittaakin esipuheessaan, ettei kirjan tarkoituksena ole esittää
yhteisöjä kielteisessä valossa, hyvin kielteinen kuva näistä
yhteisöistä kirjoitusten perusteella kuitenkin muodostuu. Toisaalta
yhteisöissä elävät ihmiset eivät välttämättä koe
yhteisöään ihmisoikeuksia loukkaavaksi, vaan ovat itse sen
valinneet ja kokevat elämänsä tyydyttäväksi sen parissa.
Kirjassa esitelläänkin pääasiassa yhteisöjä, joihin
synnytään, joten tällaista valinnan mahdollisuutta ei ole.
Toisaalta aina yhteisössä elänyt ei osaa tai haluakaan nähdä
omaa yhteisöään ihmisoikeuksia rajoittavana tai loukkaavana.


Uskonnollisten yhteisöjen ihmisoikeudet

 Usean kirjoittajan taustalla on vanhoillislestadiolainen yhteisö.
Erityisesti naisten tarinat ravisuttavat. Nainen on kiinni
yhteisössään kaikin tavoin, eikä irrottautuminen näytä
mahdolliselta. Yhteisöään kyseenalaistavia naisia ahdistaa myös
ajatus tyttäriensä kasvattamisesta samaan muottiin: jos he eivät
itse kyenneet elämään 'uskottomina', he haluavat kuitenkin
tyttärilleen vapauden valita. Myös miehet voivat kokea
lestadiolaisyhteisössä elämisen ahdistavana, ja nimellä Vesa
Vennonen kirjottava mies onkin lähtenyt liikkeestä vaimonsa kuoltua
synnytykseen. Hänen tarinansa osoittaa myös, että yhteisö myös
auttaa, eivätkä kaikki ihmiset hylkää kokonaan, kuten taas kävi
Jehovan todistajista lähteneelle kirjoittajalle.

Uskonnollisia yhteisöjä on Suomessa paljon: myös kristillisten
yhteisöjen piirissä tapahtuu monenlaisia ihmisoikeuksien
loukkauksia. Minna Rissasen viime vuonna ilmestynyt teos Sieluani et
saa: narsistin uhrista selviytyjäksi lähestyy aihetta hieman eri
näkökulmasta, mutta myös siinä entinen aviomies esiintyy
kristillinen yhteisön johtohahmona ja vaikuttaa paitsi oman
perheensä elämään, myös muihin yhteisöön kuuluviin
henkilöihin. Yhteisö antaa narsistisesta
persoonallisuushäiriöstä kärsivälle oikeutuksen ja henkilö
toimii sen puolesta. 

Yhteisön sisällä ei ole usein mahdollisuutta nousta tällaista
johtohahmoa vastaan, ja usein valta onkin näillä persoonilla, jotka
ovat tavalla tai toisella sairaita tai muuten käyttävät valtaansa
väärin. Tällöin koko yhteisö voidaan helposti samaistaa näihin
johtohahmoihin, ja vain harvoin nähdään samankaltainen
yhteisöstä erottaminen kuin Markku Koiviston kohdalla, kun hänet
erotettiin Nokia Missiosta. Voi olla, että avoimempi keskustelu
vähitellen johtaa asioista keskusteluun myös yhteisöjen sisällä,
kuten on käynyt toivottavasti myös lestadiolaisuudessa
pedofiliatapausten tultua ilmi.


Yhteisö ja yhteiskunta

Yksi kirjoittajista on tataari, mutta siirtolaisnäkökulmia olisi
kirjaan kaivannut enemmänkin. Siirtolaiset eivät tietenkään
muodosta automaattisesti omia yhteisöjään, mutta osa heistä
toimii yhteisönä Suomessakin valtakulttuurin sisällä.
Tataarinainen kohtaa suomalaisessa kulttuurissa eläessään
haasteita, jotka ovat erilaisia kuin miehillä: kun kirjoittajan
veljellä on suomalainen tyttöystävä, vanhemmat hyväksyvät
asian, jos he yrittävät pysyä poissa muiden tataarien silmistä,
mutta kirjoittajan suomalaisesta poikaystävästä ei voi kertoa
vanhemmille. Kun asia kuitenkin paljastuu, vanhemmat lähettävät
tyttären entiseen kotimaahansa. Muiden perheiden lasten suhteet
suomalaisiin hyväksytään, mutta yhteisö suhtautuu kielteisesti
uskonnonopettajan tyttäreen.

Lopulta kirjoittaja on irtautunut yhteisöstään. Tarina osoittaa,
että yhteisöt eivät kohtele kaikkia jäseniään samanarvoisesti,
vaan eri jäseniä kohtaan sillä on erilaisia odotuksia. Ei ole
yllättävää, että tataariyhteisössäkin naimaton nainen on
kaikkein kontrolloiduin ja naisen seksuaalinen puhtaus asia, josta on
erityisesti huolehdittava. Yhteisöt perustuvatkin pitkälle toisen
ihmisen kontrolloimiseen, kuten Jehovan todistajankin kertomus
osoittaa. Esiaviollisesta seksistä epäillyt ja muut synnintekijät
joutuvat nöyryyttävän kuulustelun kohteeksi, jonka toimeenpanijana
on 'oikeuskomitea'.

Kasvatuslaitoksessa eläneen romanimiehen Erno Enrothin tarina
muistuttaa järkyttävälläkin tavalla siitä, että
romaniyhteisöstä on Suomessa myös yritetty 'kasvattaa pois'
pakottamalla kasvatuskodissa lapsia hylkäämään romanien tavat ja
sopeutumaan yhteiskuntaan. Lastenkoti yhteisönä vaikuttaa
mielivaltaiselta rangaistuslaitokselta, jonka keinot olivat
vähintäänkin kyseenalaisia. Toista romania, Riittaa, käytettiin
lastenkodissa seksuaalisesti hyväksi. Väkivallan kierre jatkuu
myös aikuiselämässä väkivaltaisten suhteiden kautta. On vaikea
nähdä, ovatko taustalla romaniyhteisö sinänsä, sen
sopeutumattomuus suomalaiseen yhteiskuntaan vai se, ettei
suomalaisessa yhteiskunnassa tiedetä, kuinka yhteisöön tulisi
suhtautua?

Kysymystä pohtii lopuksi myös Kristiina Kouros. Mikä on Suomen
valtion rooli - pitäisikö sen suojella yhteisöön kuuluvaa
toiselta yhteisön jäseneltä? Vaikea kysymys on myös
vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto. Ihmisoikeuksiin kuuluu,
että ihminen saa itse päättää lapsiluvustaan, mutta
lestadiolaiset kieltävät sen ja loukkaavat näin ihmisoikeuksia.
Vapaus valita ei ole kirjan perusteella tärkein asia yhteisöissä,
mutta niissä on myös paljon hyvää, minkä vuoksi ihmiset haluavat
edelleen niissä elää. Yhteisöt eivät kuitenkaan ole keskenään
samanlaisia, kuten tämäkin kirja osoittaa mikä on tärkeää
ymmärtää, kun puhutaan yhteisöistä ja niiden mahdollisista
ihmisoikeusloukkauksista.     

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/