[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Johtajattaren tuulinen paikka

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Gia Virkkunen  VTT, HY/Politiikan ja talouden tutkimuksen
laitos/Yhteiskuntahistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Annola, Johanna : Äiti, emäntä, virkanainen, vartija.
Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys
1880-1920.. SKS Bibliotheca Historica 131, Tiede, 2011. 2011 sivua.


Johtajattaren tuulinen paikka 
---------------------------------------------------------

Köyhäintalon johtajattaren ihanteen keskiöön nousi keskiluokan
kasvatus- ja sivistysideaali, johon
sisältyi kutsumus, uskonnollisuus ja pätevä emännyys.
Todellisuudessa naisten ammatillinen toiminta oli usein värikästä
ja ihanteen kanssa jopa ristiriidassa. Kritiikiltä johtajatar
säästyi harvoin ja ihanteen täyttäminen vaati melkoisia
nuorallatanssijan taitoja.     


Johanna Annolan väitöskirjan keskeiset käsitteet ovat sukupuoli,
yhteiskuntaluokka ja kansalaisuus. Kansalaisuuden käsitteessä
avataan miehelle ja naiselle luonnostaan kuuluneet silloiset
ominaisuudet: miehelle kuuluivat järkiperäisyys ja kilpailuhenki -
naiselle hoiva-, huolto- ja kasvatustehtävät. Naisen vahvimmaksi
kutsumukseksi patriarkaalisen järjestyksen mukaan nousi siten
äitiys. Muun muassa Maritta Pohlsin ja Christina Florinin
tutkimukset postineidin ja kansakouluopettajattaren
siirtymisprosessista ammatteihinsa ovat samalta aikakaudelta ja siten
tarjonneet tutkimukselle luontaisen vertailukohteen.     

Tutkimuksen lähemmän tarkastelun kohteina ovat johtajattaren
lisäksi toimijoita kuten köyhäinhoidon virkamiehet ja
naisasianaiset (johtajattaren mallinrakentajat), hoidokit ja
johtajattarien sosiaalinen verkostoituminen paikallisyhteisössä.
Itse johtajattaren tointa lähestytään neljän roolin
näkökulmasta: äidin, emännän, virkanaisen ja vartijan. Tekijän
esikuvat totaalisten laitosten kontrollin ja vallan järjestyksen
purkamiseksi toimivat Erving Goffmanin ja Michel Foucaultin teoriat.
 

Varteenotettavista käsitteistä mainittu yhteiskuntaluokka ei
viitekehyksenä kuljekaan mukana tutkimuksen edetessä
vuosikymmeneltä toiselle. Tämän takia itse olisin sijoittanut
viimeisen luvun Valkoisen rauhan vartija -osion ennemmin
teoksen alkupäähän. Osuus on hyvä ja tiivis esitys 1900-luvun
alkuajan poliittisista mullistuksista sekä niiden merkityksestä
valtiolle. Näin köyhäintalon ja sen johtajattarien asemasta käyty
hyvä keskustelu ja analyysi olisivat luultavasti paremmin avautuneet
lukijalle. Yhteiskunnallisen taustan kanssa käyty vuoropuhelu olisi
tuonut toisentyyppistä historiallista todistusvoimaa Helsingiuksen
persoonan rinnalle koskien köyhäintalon johtajattaren ihannekuvan
muotoutumista ja käytännön toimintaa.
Tämäntyyppistä keskustelua sivuutetaan nyt
teoksen lopputekstissä.      

Ristiriitainen tie 

Tutkimus on kokonaisuudessaan hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen.
Teos on jaettu johdannon ja lyhyen lopputiivistelmän lisäksi
kolmeen päälukuun: Köyhäintalojärjestelmän yleispiirteet,
'Sivistynyt nuori nainen' ja Johtajatar työssä.

Naisen tie kohti johtajattaren ammattia on kiehtovaa luettavaa
monestakin syystä. Yksi on johtajattaren ihanteen takana oleva ajan
henki, ihanteen luojat ja heidän perustelunsa. Johtajattaren ihanne
kumpusi pääasiassa vuosisadan vaihteen naisasianaisten ja Helsingin
kaupungin vaivaishoidon asiantuntijan Helsingiuksen näkemyksistä.
1800-luvun lopulla sääty-yhteiskunnan 'koko kansan satusetä'
Zacharias Topeliuksella esitti Helsingiuksen ajatusmaailman kanssa
yhteensopivia ajatuksia. Johtajattarelta edellytettyä sivistystä
tarjosi ensi alkuun kansakoulun opetus ja lisämeriittiä seuraavan
vuosisadan kynnyksellä saattoi kertyä sairaanhoidon ja tilinpidon
jonkinasteisesta tuntemuksesta.      

Suomen Naisyhdistyksen naiset samoin kuin äsken mainitut herrat
pitivät köyhäintalon johdon naisihanteenaan lisäksi
äidillisyyden ja kasvatusideologian lippua korkealle arvostavaa
nuorta naista. Näin haluttiin varmistaa ja kontrolloida, että vain
oikeanlaiset naiset hakeutuisivat johtajattariksi. Luetteloon
ihannejohtajattaren ominaisuuksista kuului luonnollisesti uskonto ja
uskonnollisuus sekä hoivaan perustuva kutsumus. Tekijä mainitsee
Joan W. Scottin käyttämän naiseuden arkkityyppisen symbolin, joka
perustuu naisen kaksitahoiseen rooliin. Tämän symbolin avulla
tekijä analysoi köyhäintalon johtajan edustamaa naisihannetta.
Tehtävään tarvittiin toisaalta pätevä emäntä (Jeesuksen
jaloissa kuunteleva Martta) ja toisaalta samalla henkistynyt ja
harras nainen (Jeesuksen äiti ja vaimo Maria). Tällä tavoin
naismallissa yhdistyivät esimerkillisellä tavalla perheenemännän
hyve ja Jumalan uskosta kumpuava harras kutsumustyö.    

Nais- ja mieshakijoiden kursittamisessa köyhäintalon johtajaksi
keskustellaan heidän korkeimmasta koulutuksesta, joka jää
hiukan arveluiden varaan johtuen ilmeisesti Helsingiuksen omasta
näkemyksestä mikä olisi kirjattava korkeimmaksi koulutukseksi.
Näiden naisten suorittamaa emäntäkoulua ei mainita luetteloissa
lainkaan, jolloin kansakoulu jäi tyypillisesti naisten korkeimmaksi
koulutusasteeksi.

Muitakin luetteloita löytyi samoille oppikursseille 1896 ja 1903
osallistuneiden miesten ja naisten entisistä ammateista. Tässä
vertailussa huomaa kuinka naisten sairaanhoitoon liittyvät taidot
(joita Helsingius painotti) yleistyivät. Oppikurssien miesten
lukumäärä supistui 7 vuodessa huomattavasti suhteessa naisten
määrään, ollen 1903 enää 26 yhteensä 83 osallistujasta.
Kehityksessä näkyy ainakin Helsingiuksen määrätietoinen toiminta
naisten valitsemiseksi köyhäintalon johtoon äitiyden ja naiselle
luontaisesti kuuluneen kasvatustaidon ja ammatillisen kutsumuksen
vuoksi.

Sääty-yhteiskunnan ja sittemmin luokkayhteiskunnan luomat rajat
niin sukupuolen kuin sosiaalisen aseman mukaan, olisivat
perehdyttäneet lukijan paremmin entisaikojen naisille avautuviin
töihin. Esimerkiksi Pirjo Markkolan lisensiaattityössä mainitaan
sosiaalisen yhteiskunta-aseman mukaiset tyypillisimmät naisammatit.
Rahvaan tyttäret joutuivat tavanomaisesti tyytymään piian
pestiin ja (tekstiili)tehtaan työhön kun varakkaamman väen
tytöille avautuivat mm. pankki- ja postineidin ammatit.
Yhteiskunnalliseen taustaan palautuva syy-yhteys olisi ollut
mainitsemisen arvoinen.   

Pääkaupunkilaisen tarkastaja Helsingiuksen lukuisiin ajatuksiin ja
ratkaisuihin koskien köyhäinhoidon kehittämistä ja varsinkin
köyhäintalojen ja niiden johtamisen suuntaviivoja nojaudutaan
tutkimuksen eri vaiheissa. Hän oli tehtävässään uranuurtaja ja
maan johtava köyhäinhoidon ideologi ja vuoropuhelu siltä osin
perusteltu. Lukijana jäin ehkä kaipaamaan toista näkökulmaa
luomaan jännitettä Helsingiuksen vahvan roolin rinnalle. 

Ihanteen ja todellisuuden välimaastossa  

Johtajattareksi oli pääsääntöisesti olemassa kaksi polkua. Yksi
oli postineidin, diakonissan, kätilön ja opettajattaren ammatissa
toimineiden polku ennen johtajattareksi valitsemista. Virkanaisen
rinnalla kulki kuitenkin toinen, emännän polku. Kyseessä ei ollut
mikä tahansa maatalousemännän, vaan valistuneen emännän asemasta
johtajattareksi kulkeva väylä.  Siten johtajattaren tausta
kiinnittyi vahvasti keskiluokan arvomaailmaan - poikkeuksista
huolimatta. Kutsumustyön ja palkkatyön sisältämä ristiriita
osoittaa johtajattaren ammatillistumisen tiellä olleet vakavat
esteet. Helsingius syytti kunnanpäättäjiä liian pienistä
palkoista ja johtajattaria liian usein tehdystä paikanvaihdosta.
Ideologisena foorumina tällä alalla toimi Huoltaja-lehti, joka
asettui kannattamaan pyyteetöntä kutsumustyötä ja torjui naisten
liialliset paikanvaihdot kunnianhimon tai leipähuolten takia.

Kansa on syystä osoittanut ennakkoluuloa ja syvää pelkoa vaivais-,
köyhäintaloja ja vanhainkoteja kohtaan, mikä on kestänyt miltei
meidän päiviimme asti. Rahvaan asenne ei näy johtajattaren ja
hoidokkien välisessä analyysissä. Sen sijaan arkistotietoihin
perustuvat esimerkit johtajattaren ja kunnanisien välisestä
köydenvedosta ja juonittelusta on tuoretta ja haastavaa luettavaa.
Samaa koskee köyhäntalon järjestystä ja hallintoa: hoidokkien
kapinointi, niskurointi, heihin kohdistuvat rangaistukset ja
pakoyritykset piirtävät verevän kuvan laitoksen elämästä ja
johtajattaren vallankäytöstä ja kontrollin mahdollisuuksista.  

Kolmannessa luvussa on erityisen onnistunut keskusteluosuus
johtajattarelle kuuluvan äitimyytin ulottuvuuksista. Sen monista
tasoista korostuivat kypsä kasvattava autoritaarisuus ja hellä
hoiva. Johtajattaren roolit kasvattajana, hoivaajana ja
moraalinvartijana tuodaan esille monin tavoin tukeutumalla sekä
Goffmaniin että Foucaultiin. Yksilöstä haluttiin muokata modernin
yhteiskunnan tarpeita täyttävä ja 'sopiva' kansalainen. Siten
johtajattaren oli sisäistettävä mm. jumalanpelkoa,
isänmaallisuutta, raittiutta ja siisteyttä. Goffmanilaisen
totaalisia laitoksia koskeva analyysin mukaan hoidokit tuli
köyhäintaloon saapuessaan riisua kaikesta minuudestaan, kuten
omista vaatteistaan. Tulo merkitsi hoidokille pitkälle juurtunutta
siirtymäriittiä kohti mukautumista laitoksen valtaan ja
järjestyksenpitoon. Foucault puhuu kyllä koko yhteiskuntaa
läpäisevästä kurinpidollisesta tavoitteesta.

Köyhäintalon johtajattaren toimen kautta oli mahdollista kuvata
aikalaisten ymmärrystä naissukupuolesta, yhteiskuntaluokasta ja
kansalaisuudesta. Vallalla oli käsitys sukupuolten erilaisuudesta,
josta myös johtui yhteiskunnallinen työnjako. Sama ajattelu johti
naisten asettamisen köyhäintalon johtoon ja ammatin rakentamiseen
naisten varaan. Hoiva- ja kasvatusalan ammatit syntyivät yleensäkin
tiiviissä yhteydessä valtiovaltaan, jolloin henkilöstön omat
vaikutusmahdollisuudet jäivät pieniksi. Kutsumustyöstä
maksettavat palkat jäivät tästä syystä vaatimattomiksi.

Johtajattaren ihanteen keskiöön nousi vaatimus keskiluokan
sivistysideaalista. Mielenkiintoiset ovatkin johtajattarien
henkilöhistorioiden ja arkistotietojen kautta luodut kuvaukset.
Naisten ammatillinen toiminta oli usein värikästä ja ihanteen
kanssa jopa täysin vastakkaista. Säröjä oli monentyyppisiä,
joista yksi juontui köyhäintalossa toimineiden johtajattaren ja
voudin keskinäisistä erimielisyyksistä arvovallan haltijasta.
Agraarisessa maailmassa miesten työt oli perinteisesti korkeammalle
arvostetut kuin naisten työt, jolloin vouti saattoi olla
tottelematta johtajatarta ja haastaa hänen auktoriteettiasemaansa.
Kutsumustyöhön ja pyyteettömyyteen nojaava ihannekuva pyrittiin
naimattomien naisten taholta rikkomaan 'sisältäpäin', esimerkiksi
perustamalla yhdistys. Sen tehtävänä oli puolustaa vaatimusta
johtajattarien paremmasta palkasta ja edistää naisten etuja
työssään. Köyhäintalon toimintaan ylipäätänsä liittyi jo
itsessään vastakkaisuuden elementti, mikä saattoi synnyttää
ristiriitoja ja vaarantaa talon järjestyksen ideaalitilannetta.
Edustihan johtajatar hoidokeille selvästi herruutta, mikä merkitsi
heille aina toiseutta eli heihin kohdistuvaa vallankäyttöä.

 

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/