[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monipuolinen teos sodan kokemustodellisuudesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> toimittaja, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kleemola, Olli - Kivioja, Virpi - Holopainen, Simo: Karjalan taivaalla,
Lentäjän päiväkirjat jatkosodasta. readme.fi, 2012. 184 sivua.


Monipuolinen teos sodan kokemustodellisuudesta
---------------------------------------------------------

Sotaveteraanin jäämistöstä löytynyt nuoren miehen päiväkirja muodostaa
rungon teokselle, joka on kiinnostavaa luettavaa niin ilmailu-, sota- kuin
kulttuurihistoriankin harrastajalle. Tamperelaisen hävittäjälentäjän
muistelmissa ilmasodan dramatiikka yhtyy nuoren miehen puolihirtehisiin
havaintoihin sodan arjesta ja pohdintoihin omasta ja lähipiirin tulevista
kohtaloista. Aunuksen maisemien kuvailussa on Synkän yksinpuhelun kaltaisia
sävyjä.



Tamperelainen lääkintöneuvos Olavi Kauppila (1921–2008) suoritti
asevelvollisuutensa Kauhavan Lentosotakoulussa vuosina 1941–1943 ja palveli
vuoden verran hävittäjälentäjänä Aunuksenkannaksella. Hän piti noina
vuosina päiväkirjaa, jonka piilotti sodan jälkeen huolellisesti. Se löytyi
vasta Kauppilan kuoleman jälkeen.

Karjalan taivaalla ei ole kuitenkaan pelkkä lentäjän päiväkirja, kuten
teoksen alaotsikko antaa ymmärtää. Kirjan toimittajakolmikko – kaksi
historiantutkijaa ja yksi historiasta valmistunut toimittaja – on
täydentänyt tekstiä muun muassa haastattelemalla tekijän sukua ja
tekemällä tietolaatikoita konetyypeistä, paikkakunnista ja henkilöistä.
Kirjan sisältöä rikastavat myös Kauppilan keräämät sodan ajan valokuvat,
joista osa on hänen itsensä ottamia, osa asetovereilta saatuja eli ilmeisesti
aiemmin julkaisemattomia sekä Olavi Kauppilan sodanaikaiset kirjeet eri
henkilöille.

Rauhanpäivänä rintamalle, tiukan seulan kautta lentäjäksi

Tamperelaisen virkamiesperheen poika Olavi Kauppila pyrki monen ikätoverinsa
tavoin vapaaehtoisena rintamalle jo talvisodan sytyttyä. Vaikka meriittinä oli
innokas toiminta suojeluskunnan koulutuskomppaniassa, 18-vuotias joutui
juoksuhautojen sijasta aluksi ilmatorjuntatehtäviin. Vasta maaliskuussa hän
pääsi lähtemään, mutta juuri kun pataljoona pääsi etulinjoille, tuli
tieto aselevosta, ja nuori taistelulähetti vetäytyi muiden joukkojen mukana
tulikastetta saamatta.

Ilmavoimat oli nuorena aselajina 1930-luvun maanpuolustuspiireissä
supersuosittu, ja ilmailu yleensäkin kiehtoi ihmisiä. Kauppila haki
ohjaajaoppilaaksi ja onnistui pääsemään Kauhavan Lentosotakouluun. Seula oli
tiukka: vain kymmenen prosenttia hakijoista hyväksyttiin.

Seitsemän vuosikymmentä sitten asevelvollisuus kesti kaksi vuotta, eikä
simputtamisesta puhuminen liene liioittelua. Ohjaajaoppilaat pänttäsivät
päähänsä lentokone- ja moottoritekniikan lisäksi sään, sähkötyksen,
ilmatorjunnan ja radioliikenteen salaisuuksia. He opiskelivat saksaa ja
venäjää, sotilasmaantiedettä ja sotahistoriaa. Vapaa-aikoina jynssättiin
koulun käytäviä ja jopa lämpöpattereiden taustoja – niitä ei
tietenkään kukaan nähnyt eikä sinne oikeastaan millään yltänytkään,
mutta kouluttajat keksivät mitä kummallisimpia konsteja poikien ”iloksi”.
Toisinaan heidät lähetettiin auttamaan seudun maanviljelijöitä
peltotöissä, mutta usein miehillä ei ollut muuta tekemistä kuin makailla
bensatynnyreiden päällä lentokentän laidassa ja odottaa, että joskus
sentään päästäisiin ilmaan.

Koulutus venyi, osin kelirikon vuoksi, osin muista syistä, ja nuorukaiset
turhautuivat. Kolme heistä anoi siirtoa jalkaväkeen, mutta puolustusvoimien
autoritaarista ilmapiiriä kuvastaa se, että siirtoanomus palautettiin
toteamuksella: tällainen yhteisesiintyminen voitiin tulkita kapinaksi.

Lento-oppilas ja Olavi Kauppila kuvailee kotiväelle lähettämissään
kirjeissä sotakoulun arkea ja ensimmäisten lentotuntien riemua, miettii
isänsä kanssa tulevaa elämänuraansa ja rohkaisee veljeään, joka makaa
Hatanpään sairaalassa tuberkuloottisen aivokalvontulehduksen uhrina. Kirjan
koskettavimpia kohtia on aukeama, jonka toiselle puolelle on taitettu Olavin
hirtehistä huumoria ja poikamaista seikkailuhenkeä uhkuva kirje pikkuveli
Antille heinäkuun 1941 alusta, toiselle isän kolmirivinen viesti kolme viikkoa
myöhemmin: Antti on kuollut edellisyönä, liitteenä virkatodistus
loma-anomusta varten, hautaus perjantaina.

Elämän arvaamattomuus on läsnä myös nuoren miehen omissa mietteissä:
22-vuotispäivänään hän toteaa Kauhavan-jakson olevan pian ohi, komennus
tositoimiin odottaa. ”Niin monta vuotta on takana kakaruutta ja nuoruutta;
mitä on edessä, sitä ei tiedä kukaan.”

Edes koulutusaika ei kulunut ilman uhreja: neljä Kauppilan
ohjaajaoppilastoveria kuoli lento-onnettomuuksissa vuosina 1942–1943. Osa
turmista johtui inhimillisistä virheistä, osa koneiden moottori- ja muista
vioista. Yksi konetyyppi, harjoitushävittäjä Pyry, joutui onnettomuuksiin
muita useammin – siitä huolimatta niitä käytettiin ilmavoimissa aina
vuoteen 1962 saakka. Raskaan veron vaati tietenkin myös jatkosodan ilmasota:
kirjassa olevien ilmaupseerikurssi 13. kurssikuvien ohessa on kerrottu, ketkä
kuvan miehistä saivat surmansa sotatoimissa tai sotakoneiden
harjoituslennoilla. Tiukkoihin paikkoihin näyttää joutuneen myös Kauppila.

Sussulla Syvärin maisemiin

Syyskuun 1943 alussa Olavi Kauppila joutui – omasta mielestään hän
kylläkin pääsi – rintamalle. Aunuksen Nurmoilaan sijoitetussa
Lentorykmentti 1:ssä hän sai ajokikseen Curtiss Hawk 75 -hävittäjän, joka
lentäjäpiireissä tunnettiin lempinimellä Sussu. Nämä Yhdysvalloissa
valmistetut ja Saksan sotasaalisvarastoista Suomeen hankitut koneet olivat
pärjänneet kesän 1941 hyökkäysvaiheessa hyvin, vaikka ne olivat
suhteellisen hitaita ja heikosti aseistettuja. Asemasodan aikana niitä
käytettiinkin lähinnä partio- ja tiedustelulennoilla sekä raskaiden
pommikoneiden suojaajina.

Syksyn 1943 aikana ja seuraavana talvena varsinaista taistelutoimintaa oli
vähän, mutta oleskelu Aunuksenkannaksella ei silti ollut vaaratonta.
Vihollinen teki ilmahyökkäyksiä, jotka kevättalvella 1944 lisääntyivät
siinä määrin, että lähtövuorossa olevat lentäjät istuivat tuntikaupalla
koneissaan valmiina nousemaan taivaalle heti, kun vastustajia havaittiin.

Itä-Karjala lumoaa tamperelaisnuorukaisen siinä missä se hurmasi monet
muutkin Aunuksen maisemiin lähetetyt suomalaiset – etunenässä tietysti
Olavi Paavolaisen, joka kirjoitti harmaiden talojen, hiljaisten virtojen ja
koskemattomien korpien ylistyksiä mm. Suomen Kuvalehteen ja myöhemmin Synkän
yksinpuhelun sivuille. Syyskuussa 1943 kirjoitetussa
päiväkirjamerkinnässään Olavi Kauppila toteaa, että hän on kuullut
näistä maisemista niin paljon, että oli ehtinyt mielikuvituksessaan luoda
ilmankin ihan erilaiseksi kuin muualla. Eihän sää tietysti normaalista
poikennut, mutta ilma ja maa, jokivarsikylät, suot ja Laatokan rantapenkereet
muodostivat kokonaisuuden, jota voi vain ihailla koneen ohjaamosta, auton
tuulilasin takaa ja jalkamiehenä kujilla kulkien. Myös Aunuksen kevät oli
täynnä taikaa – olkoonkin että kelirikko haittasi mielityötä eli
lentämistä. Maa tuoksui, purot solisivat, nuori sydän takoi levottomana.
Näitä havaintoja tehdessään Kauppila lähenee Paavolaisen tasoa, joskin
lyhytsanaisemmin.

Sodan monet kasvot näyttäytyvät lukijalle tässäkin jaksossa välillä
ilkikurisesti virnistävinä – Olavi Kauppilan Pentti-veli on menossa
merivoimiin joten asiasta täytyy tietysti ylemmyydentuntoisesti vähän
naljailla kirjeissä ja lentäjäpiireissäkin sattuu ja tapahtuu – ja
välillä kaikessa vakavuudessaan, karmeudessaan ja raadollisuudessaan. Kuvaus
maahan syöksyneen koneensa mukana palaneen lentäjätoverin jäänteiden
noutamisesta järkyttää, Kauppilan omia jännittäviä kokemuksia Karjalan
taivaalla seuraa henkeään pidätellen. Se, että happilaitteiden mentyä
epäkuntoon lentäjä menettää hetkeksi tajuntansa ja kykenee siitä
huolimatta suorittamaan saamansa tehtävän loppuun ja vieläpä tuomaan
koneensa ehjänä kentälle, on suoranainen ihme.

Kesän 1944 dramaattisista taisteluista päiväkirja ei paljoakaan kerro: ainoat
tuohon ajanjaksoon sijoittuvat kuvaukset ovat kesäkuun puolestavälistä ja
heinäkuulta ja niiden ”päähenkilöinä” ovat Neuvostoliiton
Lagg-hävittäjät, joita Suomellakin oli muutama sotasaaliina saatu kappale.

Marraskuussa 1944 luutnantti Kauppila pääsi siviiliin palveltuaan ilmavoimia
asevelvollisuusaika mukaan lukien lähes neljä vuotta. Saappaanvarressa
kannettujen luentomonisteiden selailu kantoi nopeasti hedelmää:
aktiiviupseerin uraakin havitellut Kauppila pyrki ja pääsi
lääketieteelliseen tiedekuntaan, valmistui, erikoistui ja teki pitkän uran
Turun ja Tampereen yliopistollisissa keskussairaaloissa. Aktiivinen lentäminen
jäi, mutta vanhojen sotalentäjien yhdistyksessä Pilvenveikoissa Kauppila
toimi innokkaasti. Perhe ei kuitenkaan koskaan kuullut isän sotakokemuksista.

Arvokas pala sodan kokemushistoriaa

Kuten jo totesin, Karjalan taivaalla -teokseen sisältyy muutakin kuin
lentäjän oma päiväkirja. Itse asiassa kirja ei ole kovin
päiväkirjanomainen: Kauppila lienee tehnyt muistiinpanoja harvakseltaan.

Kirjan toimittajat Olli Kleemola ja Virpi Kivioja kertovat esipuheessa
säilyttäneensä päiväkirjan mahdollisimman alkuperäisessä asussa kevyttä
kielenhuoltoa lukuun ottamatta. Väliotsikoita on lisätty ja aineistoa
muutenkin jäsennelty. Ratkaisu on lukijaystävällinen: tämäntyyppisessä
teoksessa ei liene välttämätöntä tietää, minä päivänä mikäkin lause
on alun perin kirjoitettu – päiväyksiä onkin tekstissä vain harvakseltaan.

Jatkosodan ilmataisteluista on toki kirjoitettu runsaasti – muutama
taistelulentäjä taisi sodan jälkeen antautua peräti kokopäiväiseksi
kirjailijaksi, ja joitakin vuosia sitten ilmestynyt Suomen ilmasodan
pikkujättiläinen on tiivis tietopaketti kaikesta siitä, mitä talvi- ja
jatkosotien taivaalla tapahtui, millaisia koneita siellä liikkui ja keiden
ohjaamina. Karjalan taivaalla on toisenlainen teos, vaikka siinä onkin
erillinen katsaus Itä-Karjalan ilmasotaan kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944 eli
koko jatkosodan ajasta tärkeimpine taisteluineen, voittoineen ja tappioineen,
mukana olleiden koneiden tyypeillä ja määrillä sekä tietenkin
osallistuneiden yksiköiden nimillä täydennettynä. Katsauksen on kirjoittanut
Simo Holopainen.

Kirjan tekstiä rytmittävät tietolaatikot, jotka esittelevät mm. käytettyjä
konetyyppejä ja arvattavasti ilahduttavat ilmailuhistorian harrastajaa, etenkin
kun useimpiin niihin liittyy suhteellisen hyvät kuvat koneista. Muu kuvitus
esittelee lento-oppilaiden ja lentäjien arkea lähinnä Kauhavalla ja
Aunuksessa ja on sekin kiinnostavaa, vaikka katsoja ei entuudestaan Fokkeria
Blenheimistä erottaisi. Kuviin liittyvä pieni yksityiskohta jäi vaivaamaan:
esipuheessa kirjan toimittajat toteavat, että Kauppilan päiväkirjan kuvat oli
tarkastanut kapteeni Koponen, koska sensuuri ulottui sodan aikana jopa miesten
henkilökohtaisiin päiväkirjoihin. Näin tiukkaa virallinen kontrolli ei kai
sentään ollut? Varsinaisia lentopäiväkirjoja varmaan tarkastettiinkin, mutta
sen pitemmälle ei esimiesten valta armeijassakaan ulottunut. Kyse lienee
yksittäistapauksesta ja tavallista tiukemmasta pykälien tulkinnasta.

Kokonaisuutena, kulttuurihistorioitsijan silmin katseltuna, Karjalan taivaalla
on arvokas pala sodan kokemushistoriaa. Sujuvakynäisen kirjoittajan Olavi
Kauppilan nuoruusmuistelmat avaavat nuoren, ilmailusta ja isänmaan
puolustuksesta innostuneen miehen maailman aitona, monisärmäisenä ja
luontevan letkeästi kerrottuna.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/