[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kyseenalainen kirja suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Klaus Lindgren  tutkija, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ei mainita: Itämaasta itsenäisyyteen (Suomalaisuuden ja
ruotsalaisuuden vaikea suhde). Suomalaisuuden liitto, 2010. 127
sivua.


Kyseenalainen kirja suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta
---------------------------------------------------------

Suomalaisuuden liitto julkaisi viime vuonna (2011) kirjan sinänsä
kiinnostavasta aiheesta, suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden suhteesta
kautta aikain. Itämaasta itsenäisyyteen on takakannen esittelyn
mukaan 'tiivis esitys Suomen historiasta ja erityisesti Ruotsin
vaikutuksesta maamme kehitykseen. Kirjan alaotsikkona onkin
'Suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden vaikea suhde', joka antaa jo
aavistaa, etteivät kirjoittajat näe tätä suhdetta kovin
ruusuisessa valossa. Takakannessaan kirja kehuu kirjoittavansa
'rohkeasti' ja puuttuvansa yhteisen historiamme 'kipupisteisiin' ja
'vaiettuihin' asioihin. Kuulostaa kiinnostavalta.

 


Itämaasta itsenäisyyteen on sikäli erikoinen kirja, että sen
yhteydessä ei mainita varsinaista kirjoittajaa. Kirjan on julkaissut
Suomalaisuuden liitto, joka on viime vuosikymmeninä niittänyt
mainetta pakkoruotsin ja suomenruotsalaisten 'etuoikeuksien'
vastustamisellaan. Esipuheessa kerrotaan, että kirja on useamman
kirjoittajan aikaansaannos, ja kirjan toimituskuntaan ovat kuuluneet
taloushistorian professori (emeritus) Erkki Pihkala,
(hammaslääketieteen) dosentti Heikki Tala, toimittaja Jaakko
Ojanne, kauppaneuvos Kari Hautanen ja diplomi-insinööri Antti
Huhtala. Historiantuntijoita on siis vain yksi ja hänkin nimenomaan
taloushistorioitsija. Esipuheessa kerrotaan myös, että 'Tietokirja
nojaa historia-alan huippuasiantuntijoiden teoksiin, kooten jo
tiedeyhteisön kritiikin läpäissyttä tietoa omien päätelmiensä
pohjaksi'.

Hyvän kirja-arvion pitäisi ymmärtääkseni olla lähtökohtaisesti
suopea arvioitavalle kirjalle ja aina hakea kirjan ansioita, huonoja
puolia unohtamatta tai peittelemättä. Jos moitteita on, ne on
perusteltava ja mahdollisuuksien mukaan esitettävä myös, miten
kirja olisi ollut parempi. Tässä tapauksessa tehtävä on vaikea,
sillä kirja on sen verran asenteellinen, että se herättää
historiaa tuntevassa lukijassa melkeinpä pelkästään
vastaväitteitä. Lisäksi teosta vaivaavat lukemattomat virheet,
joista osa johtunee juuri kirjan tekijöiden ennakkoasenteista, osa
taas joko asiantuntemattomuudesta tai silkasta huolimattomuudesta.

On kirjassa yhtä ja toista hyvääkin. Kaikkein pöllöimpiä
'uusaitosuomalaisten' väitteitä (esim. fantasiat suomalaisten
muinaisuudesta tai syytökset suomenruotsalaisten
epäisänmaallisuudesta) ei tässä kirjassa ole, eikä niitä
Suomalaisuuden Liiton argumenttirepertuaarissa ole muutenkaan.
Lisäksi kirjassa on muutamia ihan kiinnostavia pikkutietoja, joita
ei juuri ole ollut tapana pitää esillä. Eräs tällainen on tieto
Ruotsin armeijan nykyisen Latvian Salaspilsissä (Kirkholma) Puolaa
vastaan kokemasta murskatappiosta, toinen taas koskee Blekingeen
vuosina 1681-1682 pakkosiirrettyjä suomalaisia. Edellisen tiedon
osalta lukija jää kyllä miettimään tiedon asiayhteyttä
mihinkään muuhun kirjassa esitettyyn, jälkimmäisestä taas
enemmän alempana.

Toiseksi, ja mikä tärkeämpää, kirja paranee selvästi loppua
kohti. Kirja kutsuu itseään tietokirjaksi, mutta parempi termi
olisi pamfletti, kärkevä, ehkä riidanhaluinenkin mielipidekirja,
jolla halutaan herättää keskustelua ja jopa muutoksia vallitseviin
asiaintiloihin. Juuri kirjan loppuosa, toisin sanoen toisen
maailmansodan jälkeisen kielirauhan jälkeistä osaa käsittelevä
jakso on ihan avoimesti ja rehellisesti kielipoliittista
argumentointia, jonka tueksi haetaan tietoja viimeisten
seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Lopputuloksena on myös ihan
rakentava ehdotuskin, jota ei kannattane jättää tyystin vaille
huomiota. Se ehdotus on ruotsin kielen muuttaminen toisesta
kansalliskielestä viralliseksi vähemmistökieleksi. Radikaali
ajatus, mutta on vilahtanut myös suomenruotsalaisten omassa
keskuudessa. Kun nykyään vähemmistökielillä on Suomessakin
kansainvälisten sopimusten suoja takanaan ja ruotsin kieli on
monilla lainsäädännönkin alueilla faktisesti
vähemmistöasemassa, ajatusta voisi kenties jopa harkita. Samoin
voidaan kysyä, miten tarpeellista on opettaa täysin suomenkielisten
maakuntien peruskouluissa suomea? Oma kantani on kuitenkin tästä
eteenpäin toinen kuin Suomalaisuuden Liiton; vähemmistökielen
asema on hyvä juttu vain, jos siten turvataan suomenruotsalaisten
olemassaolo ja oikeudet omaan kieleensä nykyistä paremmin.
Vastaavasti minun nähdäkseni yliopistoon johtavaan koulutukseen
kuuluu ruotsin opetus ilman muuta.

Kirjan loppuosa on siis ihan sujuva pamfletti, ja sellaisena toimiva.
Hankalaa kirjan tässäkin osassa on historian käyttö tulevaisuuden
(toivotun) politiikan perusteluna, ja ennen kaikkea tapa nähdä
suomenruotsalaiset jonakin etuoikeutettuna tai jopa suomenkielisiä
syrjivänä ihmisryhmänä. Paitsi että ne etuoikeudet ovat joko
varsin marginaalisia tai suorastaan hakemalla haettuja, tuo ajatus
syrjinnästä kuuluu aikansa eläneiden stereotypioiden maailmaan,
siihen, jota varten se historian kuuluisa roskatynnyri on ihan
hyödyllinen.

Ruusut on sitten jaettu, siirtykäämme risuihin. Koska Agricolan
keskustelupalstalla on toivottu kirjan virheiden yksilöimistä,
käyn tässä kirjaa läpi aika tarkkaan. Toivottavasti lukijat
suovat minulle tämän anteeksi, mutta nyt täytyy asettaa
koulumestarin sarvisankaiset silmälasit nenälle ja alkaa syynätä
virheitä. Kaikkia virheitä en käy läpi, silloin tästä
artikkelista tulisi aivan lukukelvoton. Kirja alkaa vanhaan, hyväksi
havaittuun tapaan alusta, eli siitä, kun Ruotsi valloitti nykyisen
Suomen. Koska kirja on ohut (127 sivua kaikkiaan), ei kovin
suurikokoinen ja fonttikin on lukijaystävällinen, teksti sujuu
joutuisasti, uskonpuhdistukseen päästään jo sivulla 13. Koko
keskiajalle ja uuden ajan alulle on uhrattu siis peräti neljä ja
puoli sivua, ja niistäkin puolitoista sivua täyttyy kahdesta
kartasta. Keskiajan kuvauksesta kokonaisen sivun vie sen
todisteleminen, että ruotsalaiset eivät olleen Suomen
etelärannikolla ennen suomalaisia. Onko joku vakavasti otettava
tutkija esittänyt jotain muuta viimeisten sadan vuoden aikana?
Muuten tuodaan esille latinan kielen merkitys, Suomen kaupunkien
saksalaisasutus ja myös suomalaisten muuttoliike Ruotsiin. Hyvä
niin.

Kustaa Vaasaa ja uskopuhdistusta kirja käsittelee kahdella
kappaleella, ja esiin tuodut asiat hämmästyttävät: toki kerrotaan
Mikael Agricolasta ja suomenkielisen kirjallisuuden synnystä, mutta
samaan hengenvetoon todetaan, että tarkoituksena oli harhaoppien
torjuminen, eikä suomen kielen edistäminen. Lisäksi kerrotaan
Kustaa Vaasan pitäneen Ruotsia kansallisvaltiona ja rasittaneen
Suomea 'aiempaa paljon enemmän' veroilla ja sotaväenotoilla, ja
keskusvallan otteen kiristyneen 'paikallishallinnon ja suomalaisten
kustannuksella'. Toisessa kappaleessa kerrotaan, että vuonna 1558
Turun piispaksi nimitettiin muuan Peter Follingius, joka oli
riikinruotsalainen, toisin kuin kaikki edeltäjänsä vuoden 1291
jälkeen. Tämä kuulemma herätti paljon tyytymättömyyttä, mutta
muuten kirkko 'edisti suomalaisuutta kruunun
ruotsalaistamispyrkimyksiä vastaan'.

Tämä lyhyt luku kuvaa varsin hyvin koko kirjan tapaa käsitellä
Suomen historiaa. Ensinnäkin kaikki Ruotsin toimenpiteet nähdään
jo etukäteen kielteisessä valossa ja toiseksi mukaan otetaan hyvin
rohkeita tulkintoja, joita joku joskus on esittänyt. Pitikö Kustaa
Vaasa Ruotsia todellakin kansallisvaltiona? Hyvin yllättävältä
kuulostaa, paitsi jos näkemyksen tueksi on haettu kirjallisuutta
osapuilleen kahdeksankymmenen vuoden takaa. Kruunun
ruotsalaistamispyrkimyksistä 1500-luvulla en ole tullut aiemmin
kuulleeksikaan, eivätkä kirjoittajat niitä nytkään sen tarkemmin
erittele. Toki Kustaa Vaasa kiristi veroja, tiukensi kruunun otetta
paikallisyhteisöistä ja otti aina vain enemmän väkeä
sotaväkeen, mutta nyt asia esitetään, aivan kuten kaikki
toimenpiteet olisivat koskeneet vain Suomea. Kolmanneksi mukaan
otetaan hyvinkin yllättäviä seikkoja, joista kyllä aiemmat
historiankirjat ovat vaienneet. Tästä esimerkkinä on tuo piispa
Follingius. Onkohan tuo ihan todella niin iso asia, että se
kannattaa ottaa mukaan, kun koko ajanjaksolle on varattu tilaa 14
riviä?

Seuraavilla sivuilla tullaan jo Nuijasotaan ja Suomen asemaan Ruotsin
siirtomaana. Samoilla sivuilla on myös pari tietolaatikkoa, joista
toisessa kerrotaan Kalmarin unionista ja sen kohtalosta. Voittonsa
jälkeen Kustaa Vaasalla oli kuulemma kiire rakentaa uutta
valtiokoneistoaan, ja suomalaiset saivat luvan olla ruotsalaisten
puskureina Venäjää vastaan sekä toimittaa Ruotsille tarvikkeita.
Toki myös kerrotaan, että 'Suomen hallinnointi rakennettiin
palvelemaan Ruotsin tarpeita, ei rakentamaan järjestäytynyttä
yhteiskuntaa suomalaisille'. Tuo lause on suoraan sanoen järjetön.
Suomi oli olennainen osa Ruotsin valtakuntaa, ja Suomen hallinnointi
rakennettiin palvelemaan kruunun tarpeita aivan siinä missä
Norlannin tai Smoolanninkin hallinto. Miten muuten olisi voinut
ollakaan? Ruotsi kohteli kirjan mukaan Suomea samoin kuin Espanja ja
Portugali Etelä-Amerikkaa, siis siirtomaana. Aivan kuten
Etelä-Amerikassakin, 'alusmaasta otettiin irti kaikki mahdollinen ja
sinne asutettiin omaa väkeä sen verran, että infrastruktuuria
voitiin kehittää ja alueen hyväksikäyttöä syventää.
Paikallisista asukkaista poimittiin vasalleja ja palvelijoita. Syntyi
säätyjako, jossa saattoi edetä vain omaksumalla valloittajan kielen
ja tavat.' Mukana on sitten lievennys, Suomi oli kuulemma 'tavallaan
valtakunnan sisäinen siirtomaa'.

Tuon kappaleen luettuaan hyväntahtoisinkin historiantuntija joutunee
uskomaan, että tämä kirja ei ole edes pyrkinyt minkäänlaiseen
neutraaliuteen, tasapuolisuuteen tai mihinkään sen kaltaiseen. Toki
on selvää, ettei täysi puolueettomuus ole edes mahdollista
ihmistieteissä, ja monesti on todettu, että jopa ihan
tieteellisessäkin tekstissä tietynlainen puolueellisuus on
sallittua, kunhan oma näkökulma tuodaan selvästi esiin. Kuitenkin
on silloinkin todettu, ettei sen näkökulman varjolla saa sentään
mitä tahansa esittää, vaan on pysyttävä sen rajoissa, mihin
tieto menneestä todellisuudesta antaa luvan. Tieteellisyyden ja
myös hyvän journalismin sääntöihin taas kuuluu se, ettei oman
hypoteesin vastaista evidenssiä saa jättää huomiotta. Näitä
kauniita periaatteita ei nyt ole ollenkaan noudatettu, vaan oma
näkökulma ja omat mielipiteet ovat päässeet suorastaan
vääristelemään todellisuutta. Rinnastus Etelä-Amerikkaan ei
todellakaan toimi eivätkä 'historia-alan huippuasiantuntijat' ole
enää vuosikymmeniin nähneet Suomea Ruotsin puskurina tai
raaka-ainevarastona.

Kun tullaan 1500-luvun lopulle, kirjoittajien tapa valita kerrottavia
asioita alkaa hämmentää. On toki paikallaan kertoa Nuijasodasta,
jossa Suomen aateli oli kirjan mukaan 'laillisen' kuningas
Sigismundin puolella Kaarle-herttuaa vastaan. Mainitsematta jää,
että ne nuijamiehet vasta Kaarlen puolella olivatkin, ja heidät
kukisti suomalainen Klaus Fleming. Kaarlen voitto Sigismundista ja
pääsy valtaan oli kirjan mukaan erityisen ankara isku suomalaiselle
aatelille, ja 'ruotsalaisuuden ote Suomesta vahvistui oleellisesti'.
Seuraavilla sivuilla herkutellaan taas suomalaisten kärsimyksillä
suurvalta-aikana ja kerrotaan Kaarle IX:n aikana Ruotsin
valloittaneen Suomen lopullisesti myös paikallistasolla. Tämä
kuulemma oli 'raskas isku suomalaisuudelle', koska nyt Suomen aateli,
joka aikaisemmin oli osannut suomea ja johdonmukaisesti puolustanut
suomalaisia näkökohtia, menetti merkityksensä. Kaarle IX oli
kuulemma vihamielinen Suomen aatelille ja kirkolle, ja pani toimeen
koko Raamatun suomentamisen. Muita suomalaisuuden sortotoimenpiteitä
näkyvät olleen ruotsin ottaminen koko armeijan komentokieleksi ja
sen, että Viipurin läänissä piti pitää suomenkielisten lisäksi
myös ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia. Ruotsin kieli kuulemma
levisi ruotujakolaitoksen komentokielen mukana jokaiseen pitäjään,
ja samaisten sotamiesten kielitaidon takia piti niitä
jumalanpalveluksiakin pitää.

Tässä täytyy taas pysähtyä. Ensinnäkin kirjoittajien tapa
valita käsittelemänsä aiheet on vähintäänkin omituinen. Miksi
juuri Kaarle IX kaikista Ruotsin kuninkaista on nostettu esiin
jonkinlaisena Suomi-syöjänä? Kunnollisia perusteita ei näytä
olevan, sillä itse en osaa pitää Raamatun suomentamista kovinkaan
hirveänä sortona, en liioin ruotuväen komentokieltä. Jos ne
ruotusotamiehet rauhan aikana kotona eläessään ruotsia
osasivatkin, entä sitten? Ajatus suomalaisesta aatelista joka
puolusti nimenomaan suomalaisia näkökantoja ja toimi
'solidaarisesti niiden ajamiseksi' on toki kaunis, mutta onkohan se
nyt vähän liioiteltu? Annetaanko nyt aihetta kuvitella, että
Suomella olisi ollut jotenkin itsenäisempi rooli jatkossa, jolle
Kaarle olisi päässyt riehumaan? Ehkä, ehkä ei, mutta
mainitsematta jää vaikkapa se, että Kaarle oli ainoa Ruotsin
kuningas, joka tituloi itseään Suomen kuninkaaksi, muiden
titteliensä lisäksi. Ja eikös sen Juhana-herttuan olisi voinut
mainita, kun nyt suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta on puhe?
Ehkäpä nämä seikat eivät ole sopineet kirjoittajien haluamaan
kuvaan Ruotsin kuninkaista ja Kaarlesta.

Ruotsin seuraavasta kuninkaasta kerrotaan, että 'Kustaa II Aadolf
peri isältään Kaarle IX:ltä epäluulon suomalaisia kohtaan'.
Muuten hänen kerrotaan lähettäneen peräkanaa neljä ruotsalaista
piispaa Turkuun ja yhtenäistäneen kirkkojärjestyksen Ruotsin
ydinmaissa. Muuta Kustaa II:n hallintoreformeista ei kerrotakaan,
vaan seuraavaksi kerrotaan kuningatar Kristiinan määränneen
koulujen opetuskieleksi ruotsin latinan sijasta - Suomen todellisen
kielitilanteen unohtaen. Turun tilikamari lopetettiin kuulemma vuonna
1641, viimeiset maapäivät pidettiin 1677, mutta Turun Akatemian
perustamista ei mainita, hovioikeuden perustaminen vuonna 1622
kylläkin. Ihmettely jatkuu. Jos tarkoitus on ollut parjata
ruotsalaisia, kirja on ehkä jotenkuten onnistunut, mutta siihen
olisi tarvittu sivistymättömämpi kirjantekijäporukka, ei tämä
oikein herjauksenakaan toimi. Vai onko ajatuksena ollut
hienovaraisempi myyräntyö? En usko, että Suomalaisuuden Liitto
vajoaisi niin alas.

Vermlannin metsäsuomalaiset kirja toki mainitsee, ja on tosiaankin
totta, että heitä alettiin sortaa varsin pian sen jälkeen, kun he
olivat sinne Vermlannin, Jämtlannin ja Taalainmaan korpiin
asettuneet. Siinä on ikävä kappale Ruotsin historiaa, mutta
onneksi siitä ei ole vaiettu enää aikoihin. Siellä päin on
nykyään jopa ihmisiä, jotka sukujuuriinsa vedoten pitävät
itseään metsäsuomalaisina, vaikkeivät suomea osaakaan. Minulle
uusi ja mielenkiintoinen episodi on vuosina 1681-1682 suoritettu
suomalaisten 'pursimiesten' pakkosiirtäminen Blekingeen ja
Smoolantiin, toisaalta Ruotsin laivaston tarpeisiin, ja toisaalta
myös Tanskalta vasta vallatun alueen ruotsalaistamiseksi.
Mielenkiintoinen tieto, jos kohta kertomusta vaivaa tuo 'meidän'
kärsimyksillämme herkuttelu 'heidän' kynsissään. Oliko tuolla
pakkosiirrolla tosiaankin suomen kielen vastaisia päämääriä? Kun
saadaan muualta tietää, että kaikista Blekingeen siirretyistä
merimiehistä yli puolet siirrettiin Ruotsin puolelta Pohjanlahtea ja
Suomen-puoleisistakin melkoinen osa siirrettiin ruotsinkielisiltä
seuduilta, herää epäilys, että ainoa kielipoliittinen aspekti
asiassa oli tanskalaisuuden kitkeminen, suomalaisuudesta ei ollut
niin väliä. Sitä paitsi tuhannen miehen siirtäminen koko Suomen
pitkältä rannikolta ei mikään suuri suonenisku edes ollut.
Lisäksi sekä kirjoittaja (kuka lienee) että toimituskunta olisivat
voineet kiinnittää huomiota terminologiaan. Pursimies on minun
tietääkseni sama asia kuin puosu, aikoinaan purjeiden
kunnossapidosta vastannut merimies, ja aikaa myöten yhä enemmän
kansimiesten työnjohtaja. Pakkosiirrettiinkö sinne Etelä-Ruotsiin
tosiaan tuhansittain puosuja? Ei sentään. Alkuperäinen termi on
näemmä 'båtsman'. Viiden minuutin verkkoselailulla sain selville,
että termi tarkoitti laivaston ruotusotamiestä, suomeksi siis
kutakuinkin 'merisotilasta'.

Kuvaus 30-vuotisesta sodasta on kuin suoraan 1930-luvulta. Kappale on
otsikoitu 'Suomen veri lepää Euroopan pelloissa' ja tekstistäkin
löytyy sellainenkin maininta, että ' suomalaiset moukat oli pantu
taistelussa kärkeen kuluttamaan vihollista, jotta ruotsalaiset
voisivat käydä heikentyneen vihollisen kimppuun'. Niin, ja totta
kai kaikki ryöstösaalis päätyi Tukholmaan ja suomalaisille jäi
vain hakkapeliittojen maine. Jakso perustuu kuulemma Olavi Anttilan
ja Juha Tetrin teokseen 'Hakkapeliittain jäljillä: suomalaiset
Euroopan sotakentillä '. Kirja on peräisin vuodelta 2001, mutta
uskallanpa epäillä, että toisenkinlaisia tulkintoja
hakkapeliitoista olisi löytynyt. Varsinkin tuo lause 'suomalaisten
moukkien' kohtalosta herättää epäilyksiä. Ja tosiaan, ei
tarvitse tutkia viittäkään minuuttia ajantasaiseen tutkimukseen
ihan oikeasti nojaavia verkkolähteitä oppiakseen, ettei se
suomalainen ratsuväki, hakkapeliitat, eronnut taistelutavoiltaan
mitenkään ruotsalaisesta ratsuväestä. Eli jahka ensin oli
vihollisen rintama murrettu tykein ja musketein, kevyt ratsuväki
ryntäsi ensimmäisenä, kukas muukaan. Eikä suomalaista
ratsuväkeä eroteltu muusta ruotsalaisesta ratsuväestä, vaan
samalla tavalla hyökkäsi niin suomalainen kuin ruotsalainenkin
'moukka'. Niin, eivätkä kaikki suomalaiset suinkaan palvelleet
ratsuväessä, ei alkuunkaan, eivätkä ne ratsumiehet olleet edes
varsinaisia ruotusotamiehiä. Lähdekirjallisuutta on käytetty siis
varsin valikoiden, noin kauniisti sanoen.

Sotaväenottojen ankaruudella kirja herkuttelee suorastaan
itsestään selvästi, mainitsematta tietenkään sitä, että
sotaväenotot olivat yhtä ankaria Ruotsinkin puolella. Isovihan
kuvaus taas kertoo Suomen ruotsalaisen eliitin paenneen maasta ja
jättäneen suojattoman rahvaan oman onnensa nojaan. Tähän tyyliin
käydään koko Ruotsin-aika läpi, kuvaillen ruotsalaisten
harjoittamaa sortoa ja ruotsalaistamista ja suomalaisten
kärsimyksiä. Itsestään selvää lienee, että 1700-luvusta
kerrotaan valtiopäivämiesten anomukset suomen kielen tulkkien
saamiseksi, samoin kaivetaan esiin ne muutaman oppineen ajatukset
suomalaisten kielellisestä ruotsalaistamisesta - siitä, että
nämä ajatukset eivät juuri saaneet vastakaikua, ei mainita
mitään. Porthan mainitaan sitten kahdella rivillä, kun taas Georg
Magnus Sprengtportenin ja Carl Henrik Klickin kaavailut saavat
kokonaisen sivun verran tilaa! Anjalan liiton yhteydet Suomen
itsenäistämissuunnitelmiin kiistetään uudempaan tutkimukseen
vedoten. No tässäkin on taas hieman oikaistu, herrojen Klick ja
Jägerhorn mielestä liitolla saattoi olla kovastikin yhteyksiä
Suomen itsenäisyyteen Venäjän yhteydessä, jos kohta useimpien
muiden liittolaisten mielestä ei ollutkaan. Klick nostetaan tässä
merkittäväksikin mieheksi, joskaan hänellä tai Sprengtportenilla
ei tietääkseni suomen kieleen juurikaan mielenkiintoa ollut.
Maaorjuutta Klick taas ei katsonut Suomeen tulevaksi 'ainakaan heti'.
Ei liene yllättävää, ettei tällaisia asioita tässä kirjassa
mainita.

Sprengportenin ja Klickin kohdalla tämä kirja tuo paremmin esille
aiemmin mainitsemansa 'sisäisen siirtomaan' käsitteen. Nyt saamme
tietää, että tällaisia olivat mm. Baltian maat, Wales, Bretagne,
Böömi ja Slovakia sekä vielä Venäjän alistamat Siperian
kansojen asuttamat alueet. Kyseessä ovat siis kielellisesti
omaleimaiset alueet, joiden hallitseva luokka tai muualla sijaitseva
keskushallinto puhuu jotain toista kieltä. Termi on harvinaisen
epäonnistunut, sillä vaikkapa Böömin kuningaskunnan (Böömi ja
Määri, nykyinen T?ekin tasavalta) rinnastaminen siirtomaihin ei
kerta kaikkiaan toimi, ei liioin Ylä-Unkarina tuolloin tunnetun
Slovakian. Mihinkähän huippututkimukseen tämäkin on nojaavinaan?

Suomen sodan kohdalla kirja omaksuu varsin persoonallisen linjan;
sota oli venäläisille vastenmielinen, Aleksanteri I ryhtyi siihen
vain Napoleonin pakottamana ja venäläiset kävivät sotaa koko ajan
mahdollisimman humaanisti ja sivistyneesti. Amiraali Cronstedt
luovutti Suomenlinnan, koska muuten olisi ollut edessä joukkotuho,
jota venäläisetkin halusivat kaikin keinoin välttää. Ainakaan
russofobiaan tai venäläisten panetteluun kirjoittajat eivät siis
syyllisty. Syynä tähän lienee vastapuoli, näin kun päästään
taas mollaamaan ruotsalaisia. Sodan loputtua taas 'Autonomiseen
Suomeen jääneet ruotsalaiset aloittivat parisataa vuotta kestäneen
taistelun omien etuoikeuksiensa, valta-asemansa ja omistuksiensa
säilyttämiseksi'. Tuo lause käsittelee asioita, jotka minä voin
sanoa tuntevani erityisen hyvin. Ja sillä perusteella voin myös
sanoa, että lause on järjetön. Ei vuoden 1809 jälkeen alkanut
mikään tuonkaltainen taistelu vielä pitkään aikaan.
Tietääkseni kukaan vakavasti otettava historia-alan ammattilainen
ei tuollaista ole myöskään koskaan väittänyt.

Kuvaus autonomian ajasta alkaa vauhdikkaasti, yhdelle sivulle
mahtuvat Aleksanteri I, Turun romantiikka, Gottlundin toiminta
Vermlannissa ja vielä M. A. Castrénin elämäntyökin! Hurjaa.
Seuraavaksi keskitytään ruotsalaisuusliikkeeseen monen sivun
ajaksi, mutta sitten palataan taas fennomaniaan. Tämän luulisi
olevan Suomalaisuuden Liiton parasta osaamisaluetta, mutta sitä se
ei näköjään ole. Aluksi esitellään snellmanilaisen fennomanian
synty 1840-luvulla, mutta tavalla, joka saa tosiaankin epäilemään
kirjoittajien asiantuntemusta. Luku on hämmästyttävän lyhyt,
yhteensä yhden sivun mittainen (valokuva Snellman-aiheisista
postimerkeistä vie puoli sivua) ja tämäkin vähäinen tila on
täytetty omituisesti: ensin kuvataan Saima-lehti ja sen herättämä
innostus, sitten kuvataan virheellisesti syyt Saiman lakkauttamiseen,
sitten mainitaan Suometar ja Kanava ja kerrotaan niiden
lyhytikäisyydestä, mainitaan lyhyesti säätyläistön
kielenvaihtojen alkaneen tuolloin (hädin tuskin totta) ja sitten
tullaan vuosien 1848-1850 tiukentuneeseen sensuuriin ja päästään
lopulta vuoden 1850 sensuuriasetukseen. Ja se esitetään
vastareaktiona vaatimuksille suomen kielen aseman parantamisesta, ja
syyllisiä ovat tietenkin 'ruotsinkieliset vallanpitäjät'. Ei,
näin se asia ei ollut, ei Saimaa lakkautettu siksi, että Snellman
vaati yksikielistä Suomea, vaan siksi, että hän vaati lehdistölle
oikeutta arvostella hallitusta. Eikä suomenkielistä kirjallisuutta
kielletty siksi, että sellaisen syntyä vaadittiin, vaan siksi,
että pelättiin demokraattisten ja liberaalien oppien leviämistä
rahvaan keskuuteen. Niin, ja on kyllä totta, että kieliasetus
kumottiin vuonna 1860, mutta kirjoittajilta jää mainitsematta,
että sen soveltaminen oli lakkautettu kenraalikuvernöörin
päätöksellä jo vuonna 1854. Eikä suomen kielen professuurin
perustamisesta vuonna 1850 tietenkään mainita mitään.

Huolimattomuuden tiliin lie pantava lause, jonka mukaan 'A. I.
Arwidsson jatkoi vuoden 1821 alusta lähtien... näitä ajatuksia...
saaden myöhemmin nimiinsä Aleksanteri I:n esittämän
perusajatuksen 'Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme
halua tulla olkaamme siis suomalaisia'. Olisiko Aleksanteri I
esittänyt tuollaisen ajatuksen? Jotain tolkkua... Sitä paitsi, tuo
pikkusana 'enää' taisi olla jossain Matti Klingen esseessä, ja
silloin nimenomaan sulkeissa, alkuperäiseen ruotsikieliseen
lausahdukseen se ei kuulu.

Kun kirja siirtyy sitten Krimin sodan jälkeiseen aikaan,
kummallisuudet sen kun jatkuvat. Se, että Aleksanteri II:n
valtaantulo merkitsi aivan uusia mahdollisuuksia ajaa suomen kielen
asiaa, on tietysti totta, mutta se, että se samalla 'vaikutti
hajottavasti snellmanilaiseen fennomaniaan' on aika yllättävä
tulkinta. Kirja viittaa tässä 'vanhojen rehellisten' ja
jungfennomaanien väliseen kiistaan kiitollisuudesta Ruotsille ja
suomalaistumisen aikataulusta, ja tulee samalla antaneeksi August
Ahlqvistista hieman omituisen kuvan; oliko hänelle tosiaankin 'maan
täydellinen suomentuminen toissijaista'? Hieman tuohon tyyliin asia
kyllä esitetään vaikkapa teoksessa 'Herää Suomi', mutta kyse oli
pikemminkin 1860-luvun tilanteesta kuin pidemmän aikavälin
tavoitteesta. Kirja kuvailee edelleen vuoden 1863 kielimanifestia
suhteellisen seikkaperäisesti, mutta jostain syystä korostaa sen
puutteellisuuksia ja sitä, miten pettyneitä Snellman ja muut olivat
sen sisältöön.

Tällä kohtaa kirja siirtyykin fennomanian kuvailusta esittelemään
virkakunnan uusia kieliasetuksia kohtaan osoittamaa vastahakoisuutta.
Kuvatekstissä taas todetaan, että kielireskripti nosti suomen
kielen ruotsin rinnalle, mutta hallintoeliitti viivytti sen
toteutumista 40 vuotta, aina vuoteen 1902 asti! Toisaalta taas kirjan
itsensäkin mukaan kielireskripti ainoastaan salli suomenkielisten
asiakirjojen lähettämisen virastoihin, ja vuoteen 1883 mennessä
suomenkielisille piti myös toimittaa asiakirjat suomeksi. Tämä ei
vielä merkitse tasa-arvoa. Tuota reskriptin täyttä toimeenpanoa
vastaan iso osa virkamiehistöä tosiaankin harasi parhaan kykynsä
mukaan, etenkin vuoden 1883 lähestyessä. Mutta valtionhallinnossa
suomen kielestä tehtiin tasavertainen tosiaankin vasta vuoden 1902
asetuksella, ei siis vuonna 1863 eikä 1883. On totta, että
kouluhistoriassa ja populaarihistoriassa on monesti erehdytty
liioittelemaan tuon vuoden 1863 asetuksen merkitystä, mutta nyt
asialla on taho, jolta voinee olettaa nimenomaan kielipolitiikan ja
sen historian asiantuntemusta. Onko tekstejä lyhennelty lukematta
niitä kunnolla?

Seuraavilla sivuilla jatketaan fennomanian kuvailua, edelleen
periaatteella 'ei sivua ilman virhettä'. Tässä riittänee mainita
vain yksi, eli se, että kyllä se suomenkielinen Norssi siirrettiin
Hämeenlinnaan, toisin kuin kirjoittajat väittävät - Helsinkiin
perustettiin yksityinen lyseo siksi aikaa kun Norssi oli maanpaossa.
Suomen kielen aseman kehittymistä kuvaava jakso on sen sijaan
tunnontarkasti kirjoitettu, suomen kielen oikeudet vuodesta 1883
eteenpäin kuvaillaan tarkasti. Hyvä niin. Tultaessa sortovuosiin
kirja alkaa tunnustaa väriä, Suomalaisuuden Liiton kirja pitää
luonnollisesti suomen kielen asiaa tärkeimpänä, ja kuvailee siksi
perustuslailliset nuorsuomalaiset hieman kyseenalaisessa valossa.
Valinta sekin, jos kohta voidaan kysyä, miksi pitää vielä sadan
vuoden päästä ottaa kantaa fennomanian eri suuntausten välillä?

Fennomanian kirja kuvailee siis periaatteessa oikein, jos kohta
painotukset ja esille tuotujen asioiden valinta nostattaakin lukijan
kulmakarvoja. Sen sijaan ruotsalaisuuden kuvaus on
anteeksiantamattoman yksipuolista. Se on toki totta, että
suomalainen virkamiehistö, tai siis melkoinen osa siitä, jarrutteli
suomen kielen etenemistä parhaan kykynsä mukaan, mutta ei se
jarruttelu vielä vuonna 1809 alkanut. On myös täysin
harhaanjohtavaa nostaa ruotsinmielisten rotuopit esille heti
ensimmäisenä, samoin kuin pitää niitä jollain tavalla
ruotsalaisuuden keskeisenä sisältönä. Sitä ne eivät olleet,
missään vaiheessa. Tässä on myös taas yksi asiavirhe: kirjan
mukaan 'Suomi oli ainoa maa, jossa kielestä tuli 'rotuja' erottava
tekijä'. Ensinnäkin, 1800-luvun kielikiistoissa roduista puhuttiin
paljon vähemmän kuin tämä kirja antaa ymmärtää. Toiseksi kieli
ja rotu yhdistettiin kyllä muuallakin Euroopassa. Näin oli ennen
kaikkea Itävallan keisarikunnassa ja itäisessä Saksassa, joissa
varsinkin 'slaavilaisesta' rodusta riitti teorioita, unkarilaisia
unohtamatta, mutta myös esimerkiksi Brittein saarilla, joissa
kelttiläiskielet yhdistettiin kelttiläiseen, 'alempaan' rotuun ja
germaaninen englannin kieli ylempään rotuun. Tuo lause on siis
perätön.

Rotuopeista on kirjassa oikein erillinen tietolaatikkonsa (niin kuin
ne eivät olisi muutenkin kylliksi esillä), ja sieltä löytyy
seuraava lause: 'Teos [Aira Kemiläisen 'Suomalaiset, outo Pohjolan
kansa'] on läpileikkaus eurooppalaisen rasismin historiasta ja
muistutus, että suomalaiset ovat olleet rasismin, rotuoppien ja
julman luokittelun uhreja'. Kaikkea sitä näkeekin, onko kirjoittaja
ollenkaan lukenut Kemiläisen kirjaa? Tuostahan saa sen kuvan, että
suomalaiset olisivat olleet samantapaisessa asemassa kuin aikoinaan
mustat Yhdysvalloissa tai apartheidin Etelä-Afrikassa, tai
juutalaiset ja romanit ympäri Eurooppaa vuosisatojen mittaan! Ei,
tuo lause on silkkaa Kemiläisen tekstin vääristelyä. Se, että
Nils Meinander on tunnustanut tällaisten asenteiden olemassaolon
(kuten kirja riemuissaan tuo esiin), ei paljon auta asiaa. Asiaa
pahentaa vielä se, että Freudenthalin seuraajien, viikinkien,
pahimmat vastustajat, yhtä lailla ruotsinkielisinä pysyneet
liberaalit, mainitaan vain yhdellä lauseella. Kuvaus liberaaleista,
viikingeistä ja koko ruotsalaisuusliikkeestä on siis niin
yksipuolinen, että se on suorastaan vääristelevä.

Kun tullaan Suomen itsenäistymisen aikoihin, omaan erilliseen
tietolaatikkoonsa on pantu Volter Kilven kuvaus ruotsinkielisistä
vuodelta 1917. Teksti on hurjaa luettavaa, ja historiantuntija
huomaakin oitis, että fennomaaninen kielikiihkoilijahan se siinä
haukkuu vastapuolta. Miksi tämä ote on mukana, vieläpä ilman
mitään selityksen sanoja? Seuraavaksi tullaankin vuoden 1918
sisällissotaan, ja sen yhteydessä kuvaillaan innokkaasti sitä,
miten Ruotsin valkoisille antaman avun takana olikin halu valloittaa
Ahvenanmaa. Kyseisestä sisällissodasta ei muuten kerrota juurikaan
muuta, lukuun ottamatta erilliseen tietolaatikkoon pantua tarinaa
siitä, miten ilmeisesti muuan lääninsihteeri Jääskeläinen
tapettiin Pietarsaaressa heti helmikuussa 1918. Syyllisiä olivat
tietenkin alueen ruotsinkieliset, jotka olivat suuttuneet
Jääskeläiselle, koska tämä oli puolustanut suomenkielistä
kansakoulua, nimittänyt suomenkielisiä nimismiehiä
ruotsinkielisiin pitäjiin ja lähettänyt suomenkielisiä kirjeitä
ruotsinkielisille virkamiehille. Teloituskäskyn Jääskeläiselle ja
joukolle muita suomenkielisiä antoi eversti Hamilton, siis
riikinruotsalainen. Eikö koko sisällissodassa tapahtunut mitään
muuta? Olisiko esimerkiksi Mannerheim ja hänen ruotsinkielisyytensä
jotenkin liittynyt kirjan aiheeseen?

Suomen itsenäistyttyä kirjoittajien omituinen tapa valita aiheensa
jatkuu: miksi kuningasseikkailu on mukana, kun sisällissodasta ei
kerrota juurikaan mitään? Sen sijaan pitkälti toista sivua on
uhrattu ruotsalaisten rotuopeille 1920-luvulle, antaen taas
ymmärtää niiden olleen kovastikin vallitsevina tuo ajan
suomenruotsalaisten keskuudessa - tässä vaiheessa voi panna
merkille, että Suomen ruotsinkielisten identiteetistä käydyt
keskustelut mainitaan vasta muutamaa sivua myöhemmin, ja silloinkin
hyvin harhaanjohtavasti. Teksti nimittäin väittää termin
'finländare' syyksi sen, ettei termi 'finne' kelvannut
suomenruotsalaisille, koska 'jotkut ruotsinkieliset eivät enää
pitäneet itseään suomalaisina'. Tuohan on silkkaa vääristelyä,
nimityshän keksittiin juuri siksi, että he halusivat kiinnittyä
Suomen kansakuntaan, mutta eivät suomen kieleen!

Seuraavaksi kirjassa kuvaillaan aitosuomalaisuutta, hyvin neutraaliin
sävyyn, ja aitosuomalaisuuden syitä ymmärtäen. Ne syytkin
kuvaillaan uskollisesti ja laveasti, mutta aitosuomalaisten
toimintatavoista ei puhuta juurikaan mitään, ei katukylttien
tervaamisista, ei mielenosoituksista, ei rynnäköistä Helsingin
yliopiston rehtorin työhuoneeseen. Ylioppilaiden luentolakko ja
kansalaisadressi sentään mainitaan, samoin Svenska Dagenin
koululaistappelut vuonna 1933 ja toki vuoden 1935 ylimääräiset
valtiopäivät käsitellään jarrutuskeskusteluineen. Kuinka
ollakaan, millään tavalla ei vihjata siihen, että kyseessä olisi
ollut mikään kiihkoilun tapainenkaan.

Pohjoismaisen suuntauksen kirjoittajat selvittävät asiallisesti,
samoin toisen maailmansodan. Sotalapsien kohdalla kirja jopa antaa
arvoa ruotsalaisille lasten vastaanottamisesta ja hoitamisesta!
Sitten seuraavaksi tullaankin evakkojen asuttamiseen ja monia
uusaitosuomalaisia vieläkin kaivelevaan asiaan, siihen, että
karjalaisia ei asutettu ruotsinkielisille alueille, eli
ruotsinkielisten viljelijöiden ei siten tarvinnut luovuttaa
evakoille maata - Porkkalan evakoita ei tietenkään mainita.
Kielirauhakomitean työ ja tulokset kuvataan nekin. Loppuosa kirjasta
tulee jo niin lähelle nykyaikaa, että se nykyaika hyppää mukaan
lähes joka sivulla. Historiallinen esitys antaa tilaa pamfletille,
eikä kirjan loppuosaa mitenkään voi arvioida historiallisena
yleisesityksenä olematta kohtuuton kirjan kirjoittajia kohtaan.

Toisen maailmansodan jälkeinen osuus onkin - tavallaan - kirjan
parasta antia. Nyt ei nimittäin lukija millään voi enää pitää
kirjaa muuna kuin pamflettina, keskustelukirjana, jonka tarkoitus on
herättää ajatuksia ja tunteita. Tällöin ei ole enää kovin
suurta väliä sillä, onko kirjan antama kokonaiskuva asioista
ollenkaan tasapuolinen tai vastaako se sitä, miten useimmat muut
asiat näkevät. Nyt on kyse vain siitä, miten ruotsin kieltä ja
ruotsalaisuutta kiihkeästi vastustavat ihmiset ne näkevät. Toki
kirjoittajakunta on valikoinut edelleenkin tosiasiansa suurella
vaivalla omiin näkemyksiin sopivasti, ja toki vasta-argumenteille
löytyisi tueksi vähintäänkin yhtä hyvää fakta-aineistoa. Ja
toki yksittäistapauksista tehdään aivan liian pitkälle meneviä
yleistyksiä, mutta nyt kaikki ties kuinka monta vuosikymmentä
vuotta vanhat asiat kytketään suoraan ja avoimesti nykypäivään.
Jos käsittelisin tätä kirjaa historiallisen esityksenä, minun
täytyisi pitää tätä tapaa anteeksiantamattomana, mutta
keskustelua herättävään pamflettiin tällainen kyllä sopii.
Kyseessä ei siis enää ole asiallisuuteen pyrkivä yleisesitys,
vaan pamfletti tai pikemminkin suoranainen propaganda.

On kuitenkin sanottava, että kirjan näkemys suomalaisesta
kielipolitiikasta viimeisen puolen vuosisadan aikana on aika
erikoinen. Kirjoittajien mukaan vuoden 1944 kielirauhan jälkeen
Ruotsalainen Kansanpuolue on onnistunut 'kaksikielistämään' koko
Suomen, toisin sanoen ruotsinkielisillä on oikeus palveluihin omalla
äidinkielellään kaikkialla Suomessa, kirjoittajien mukaan vasta
vuodesta 2003 lähtien - tarkistin asian vuoden 1922 kielilaista ja
voin kertoa, että tieto on perätön. Tämä kaksikielisyyslinja
näkyy taas merkitsevän Suomen 'hiipivää ruotsalaistamista', mikä
näkyy mm. siinä, että meidän kolikoihimme tuli 1980-luvulla myös
ruotsinkieliset tekstit ja valtionhallinnossa on kaksikielisiä
kaavakkeita. Vielä räikeämpää ruotsalaistamista on se, että
eurokolikot jopa Suomen urheilujoukkueiden paidat ovat vain
ruotsinkielisin tekstein varustettuja! Enpä ole muuten tullut
koskaan mieltäneeksi tuota kolikkojemme tekstiä 'Finland'
nimenomaan ruotsalaiseksi. Tätä samaa kaksikielistämistä, tai
siis ruotsalaistamista ovat näemmä koulujen kielikylvytkin.
Kuulostaa lähes vainoharhaiselta, mutta kaipa tuon joku noinkin voi
kokea.

Itsestään selvää lienee, että kirjassa argumentoidaan innolla
koulujen 'pakkoruotsia' vastaan ja Ahvenanmaan erityisasema on
näköjään suuri vääryys, sekä taloudellisesti että
kielellisesti. Yllättävää ei liene sekään, että
ruotsinsuomalaisten kieltämättä huono kohtelu nostetaan kirjassa
esille. Näistä tuo viimeinen kohta olisikin sellainen, johon olisi
ihan aiheellista puuttua, mutta oliko ihan pakko sortua
esittelemään sitä, miten ruotsalaiset katsovat meitä suomalaisia
muka nenänvarttaan pitkin, pitäen meitä alempiarvoisina moukkina?
Jälleen kerran kirjoittajat ovat nostaneet kokoelman
yksittäistapauksia ja lehtiartikkeleita kuvastamaan kaikkien
ruotsalaisten kuvaa kaikista suomalaisista, maiden hallitukset mukaan
lukien. Tulos saa todellakin epäilemään kirjoittajien
rehellisyyttä edes itselleen. Outoa on sekin, että
tornionlaaksolaisten tapaa nähdä oma puheenpartensa omana
kielenään, meänkielenä, ei kirjassa hyväksytä. Kirja nostaa
kaikenlaisia muitakin asioita esille, joita on tässä turha lähteä
sen enempää ruotimaan, samaan tapaan niissä katsellaan asioita,
näkökenttä on kapea ja vielä varsin paksujen, värillisten lasien
suodattama. Lopuksi kirjoittavat esiin vuodet 2009-2010, jolloin
kuulemma tapahtui suuri ja historiallinen käänne Suomen
kielipolitiikassa. Onkohan joku muukin kuin Suomalaisuuden Liiton
aktivistijoukko huomannut tämän? Tueksi on pinottu joukko
lehtiotsikoita, joiden merkittävyyttä minun on suoraan sanoen
vaikea nähdä.

Kirjaa vaivaa loppujen lopuksi useampikin paha vika. Ensinnäkin
kirjaa varten on kyllä tehty yllättävän paljon työtä, mutta se
on tehty vastoin kaikkia tieteellisiä tai edes journalistisia
periaatteita. Nyt on siis jostain keksitty kirjalle kantava periaate
tai suuri hypoteesi, ja haettu kaikki mahdollinen evidenssi sitä
tukemaan. Hyvin siihen asti, mutta samalla on aivan yhtä
huolellisesti jätetty näkemättä kaikki mahdolliset tosiasiat,
näkökulmat ja tutkimukset, jotka ovat sitä suurta periaatetta tai
hypoteesia vastaan. Näin ei kelvollinen tutkija tai hyvä
journalisti tee, ei vaikka miten tekisi mieli.

Toiseksi kirja on kaiken evidenssin keräämisen jälkeen pantu
kasaan leikkelemällä ja liimaamalla, ilman edes tyydyttävää
asiantuntemusta. Tuloksena on kirja, jonka historiallisessa osassa ei
taida tosiaankaan olla sivua ilman virhettä. Suoranaisten
perättömyyksien lisäksi kirja vilisee lauseita, joissa mutkia on
oiottu niin railakkaalla kädellä, että historiantuntija katselee
syntyneitä lauseita ällistyneenä: niin, kaipa tuon noinkin voi
sanoa, mutta tuota... Ja sitten on lauseita, joihin pelkkä
huolimattomuus on tuonut typeriä virheitä: '... Jämtlandin,
Härjedalenin ja Gotlannin ruotsalaistaminen oli helppoa, koska
niiden norjalaisen väestön murre oli lähellä ruotsin kieltä'.
Jaa että Gotlannin norjalainen väestö? Tällaiset virheet ovat
useimmiten vain pikkuvirheitä, mutta silti lukijaa häiritsee, kun
heti kirjan alussa viitataan karttaan sivulla 11, jolla onkin aivan
toinen kartta - se tekstin tarkoittama kartta on sivulla 12.
Hämäävää on myös E. G. Ehrströmin kutsuminen Ekströmiksi
sivulla 35. Lisäksi kirjan suomen kieli on paikoin hyvinkin huonoa.
Luulisi juuri suomalaisuuden varjelemiseen erikoistuneen liiton
julkaisevan hyvällä suomen kielellä kirjoitettuja tekstejä, mutta
kaipa se olisi ollut liian vaivalloista.

Mukana on vielä yksi heikkouden laji, se, ettei väitteitä
perustella asianmukaisesti. Tämä käy parhaiten ilmi sivuilla
23-24, joilla käsitellään Suomen asemaa Ruotsin valtakunnan
taloudessa. Teesinä, on, että suomea ei edes haluttu kehittää,
vaan kaikki resurssit ohjattiin Ruotsiin. Tämä on kuulemma myös
syy siihen, ettei Suomessa ole yhtään 'kivitaloja tai muita
arvokkaita perusrakenteita' tuolta ajalta - perätönhän tuokin
väite on, kuten jokainen vaikkapa Turussa, Hattulassa tai Lohjalla
joskus piipahtanut lienee pannut merkille. Kun sitten kirjoittajat
ryhtyvät selvittelemään Suomen osuutta valtakunnan taloudessa, he
esittävät lukuja Suomen osuudesta valtakunnan verotuloista, mutta
eivät anna mitään mittatikkua näiden lukujen arvioimiseen. Oikea
tapa olisi toki ollut antaa vertailun pohjaksi väkilukutietoja,
mutta nämä on jätetty jostain syystä pois. Esimerkkinä siitä,
miten Suomesta kaikki resurssit virtasivat Ruotsiin, kerrotaan, että
vuosina 1573 ja 1582 kruunun verotuloista neljännes tuli Suomesta.
Kun valtakunnanpuoliskojen väkilukuja ei anneta, ei luku kerro
yhtikäs mitään, ei liioin tieto siitä, että suurvalta-aikana
osuus laski jonnekin 9 %:n tietämiin. Mistään riistosta ei
todista sekään, että '1700-luvulla Suomen maksamat verot hädin
tuskin riittivät Suomen hallinnosta ja maahan sijoitetusta
sotaväestä aiheutuviin menoihin'. Tuo lausehan tuntuu todistavan,
että riistoa ei tuolloin ollut!

Itämaasta itsenäisyyteen on siis pantu huolimattomasti kokoon
joidenkin (salaisuudeksi jäänee, keiden) suurella vaivalla esiin
kaivamista tiedonsirpaleista ja tekstinpätkistä. Kyllähän
tälläkin tavalla voisi kai saada hyvän kirjan kasaan, mutta se
olisi vaatinut kirjan toimittajilta hyvin aktiivista otetta ja kykyä
korjailla niitä tekstinpätkiä tarvittaessa kovallakin kädellä.
Näin ei nyt selvästikään ole päässyt käymään, joten tulos on
mitä on. Kirjan kannessa kehaistaan tosiaankin, että 'Tietokirja
nojaa historia-alan huippuasiantuntijoiden teoksiin, kooten jo
tiedeyhteisön kritiikin läpäissyttä tietoa omien päätelmiensä
pohjaksi'. Niille lukijoille, jotka ovat jaksaneet kahlata tätä
artikkelia tähän asti, lienee jo käynyt selväksi, ettei asian
laita ole näin. Tietoa on kyllä koottu, mutta se ei läheskään
aina nojaa huippuasiantuntijoiden teksteihin, eikä etenkään
nykyisen tiedeyhteisön kritiikin läpäisseeseen tietoon. Osittain
kirja nojaa tiedeyhteisön ties kuinka kauan sitten hyväksymiin
tuloksiin, osittain taas se nojaa yksittäisiin kirjoihin ja
artikkeleihin, joita vastaan on toisaalla polemisoitu kovastikin.
Toki se nojaa monin paikoin ihan päteväänkin tutkimustietoon,
joskin silloin sitä on monesti lainattu harhaanjohtavasti.

Kirja on siis kelvoton historian yleisesitykseksi, mutta kärkevänä
pamflettina sen saattaisi hyväksyäkin, jos se olisi pantu
huolellisemmin kokoon. Kirjoittajien tapa omistautua tykkänään
yhdelle asialle ja poimia vain itselleen mieluisat tosiasiat (ja
nekin vain suomeksi) on estänyt heitä näkemästä omaa
kirjoituspöytäänsä laajemmalle suomalaiseen yhteiskuntaan,
ruotsalaisesta puhumattakaan. Kirjan loppuosaa sen omalaatuinen
tekotapa haittaa vähemmän kuin varsinaisesti historiallista osaa,
mutta kyllä tässäkin viitseliäs toimittaja olisi saanut nostettua
kirjan tasoa roimasti. Tällöin olisi kyllä kirjan varsinainen
sanoma kyllä kärsinyt kovasti.

Kaiken kaikkiaan en voi suositella kirjaa edes paperinkeräykseen,
koska siinä on muovitetut pahvikannet.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/