[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Joustava tutkija, joustava äiti? Tutkijaäitiyden mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Seppä, Tiina  FM, Nuorempi tutkija, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Keski-Rahkonen, Anna; Lindholm, Camilla; Ruohonen, Johanna;
Tapola-Haapala, Maria (toim.): Tutkimusmatkoja äitiyteen. Duodecim,
2010. 212 sivua.


Joustava tutkija, joustava äiti? Tutkijaäitiyden mahdollisuuksista ja
mahdottomuuksista
---------------------------------------------------------

Miten tutkijaäidit järjestävät perhe-elämänsä? Estääkö tutkijuus
vanhemmuuden - tai perhe tutkijana olemisen? Millaisia ulottuvuuksia
perhe tuo tutkimukseen? Duodecimin kustantaman Tutkimusmatkoja
äitiyteen -teoksen kirjoittajat vastaavat näihin kysymyksiin monin
eri tavoin. Tutkijanura ja perhe näyttäytyvät yhtäältä helposti
yhdistettävinä, toisaalta taas toisensa poissulkevina elementteinä.
Vanhemmuudesta kukaan kirjoittajista ei ilmoita tutkijuuden
kustannuksella olevansa valmis luopumaan, mutta tutkijanura
kyseenalaistetaan, joku siitä on jo luopunutkin. Teoksen aihepiiri
koskettaa minua läheltä. Kirjoitin tämän arvion jo vuosi sitten,
nuorimman lapseni juuri synnyttyä, mutta viimeistelin sen
julkaistavaksi vasta nyt, palattuani hoitovapaalta tutkijan työhöni.


Anna Keski-Rahkosen, Camilla Lindholmin, Johanna Ruohosen ja Maria
Tapola-Haapasen Tutkimusmatkoja äitiyteen -artikkelikokoelmassa
tartutaan tärkeään ja jatkuvasti ajankohtaiseen aiheeseen:
tutkijanuran ja äitiyden yhdistämiseen. Kuten yksi kirjoittaja
toteaa, naispuolisen tutkijan elämänkaaressa väitteleminen ja lasten
syntymät osuvat sangen usein samoihin vuosiin, joten monenlaisissa
työelämän, tutkimuksen ja perheen vaatimuksissa luovuutta ja
organisointikykyä vaaditaan. Tavallaan teoksen esittämät kysymykset
koskevat minkä tahansa työn ja perheen yhteensovittamista, mutta
tutkijan työssä on lisäksi muutamia erityisiä haasteita
perheelliselle. Tutkijantyötä tehdään usein apurahalla, joka vuoden
2009 eläkevakuutusuudistuksesta huolimatta asettaa saajansa monin
tavoin väliinputoajan asemaan verrattuna työsuhteessa oleviin.
Silloinkin, kun tutkija saa työstään palkkaa, on työsuhde yleensä
määräaikainen ja projektiperustainen. Miten lastensaannin voisi
ajoittaa niin, ettei vuodesta viiteen vuoteen kestävän projektin
aikataulu vaarannu? Entä kansainvälisyys ja julkaisutauot: miten
osallistua konferensseihin ja laatia tieteellisiä julkaisuja, kun
kainalossa on pieni vauva? Pitäisikö tällaisia asioita edes miettiä,
saati kysellä?

Myönteisesti yllättää, että, moni kirjoittaja toteaa tutkijan työn ja
äitiyden olevan hyvin yhdistettävissä juuri työn joustavuuden vuoksi.
Lasten sairaspäivät onnistuvat usein apurahalla työskentelevältä
etätyönä ilman erityisiä järjestelyjä. Toisaalta joustajan roolista
on vaikea irrota perhedynamiikassa, ja tutkimustyö 'joustaa' myös
toiseen suuntaan - teoksen teksteissä tutkijat viimeistelevät
artikkeleitaan vastasyntynyt vauva rinnallaan, joku
synnyttäessäänkin. Joka tapauksessa yksi kirjoittaja ilmoittaa pienen
lapsen äitiyden olleen jopa yhtenä tutkijanuralle lähtemisen
motiivina. Toisissa tapauksissa taas oma tutkimus on ollut yhtenä
sysäyksenä oman äidiksi tulemisen pohtimisessa. Yllätys ei taas ole
lainkaan se, että lapsen saaminen, äitiys ja vanhemmuus koetaan usein
tutkimusta parantavana. Tämä riippuu paljonkin tutkimusaiheesta, ja
lapseton tutkija, (etenkin tahattomasti lapseton) voisi kokea
tällaisen väitteen julkeana ja syrjivänäkin.

Teokseen on päätynyt myös yksi lapsettomuushoitoja läpikäyvän
tutkijan teksti. Tutkimusrahoituksen hakemisen ja
lapsettomuushoitojen ristiriita on ilmeinen: kirjoittaja pohtii,
miten voisikaan saada myönteisen rahoituspäätöksen tutkimukselleen,
jos myöntäjä tietäisi hakijan olevan lapsettomuushoidoissa. Oma
lukunsa on työaikataulujen järjestäminen niin, että hoidot myös
pysyvät salassa. Myös potentiaalinen, saavuttamattomaltakin
vaikuttava äitiys näyttäytyy ongelmana tutkijanelämässä.

Muutamassa - liian monessa - teoksen artikkeleista paljastuu karu,
samankaltaisena toistuva kokemus tutkimusrahoituksen katkeamisesta,
tutkimusprojektista syrjäyttämisestä ja viranhaussa huomiotta
jättämisestä sekä taloudelliseen ahdinkoon joutumisesta. Moni tutkija
tekee suuren osan työstään erisuuruisten apurahojen varassa, mikä on
omiaan tekemään taloudesta erittäin epävakaan. Yksi parannus
apurahoilla työskentelevien tutkijoiden ja taiteilijoiden
sosiaaliturvaan on tullut. Vuoden 2009 lakimuutoksen myötä (ainakin
yli neljän kuukauden) apurahalla työskentelevillä on oikeus
ansiosidonnaiseen vanhempainpäivärahaan, mikä tätä aiemmin on
puuttunut. Useimpien kirjoittajien elämään lakimuutos ei ole ehtinyt
vaikuttaa, ja monelle pudotus työttömyyskorvausta pienemmälle
minimiäitiyspäivärahalle on tullut katkerana yllätyksenä.

Kirjoitusten joukkoon mahtuu myös tekstejä, joissa kyseenalaistetaan
koko tutkijanuran mielekkyys tai perheellisen naisen mahdollisuus
harjoittaa ylipäätään tieteen tai tutkimuksen tekemistä. Yksi
nimimerkillä kirjoittava onkin jättänyt koko tutkijanuran, tosin
koettuaan syrjintää yliopiston taholta ilmoitettuaan raskaudestaan.
Toinen kirjoittaja taas toteaa, että paras tapa mahdollistaa oma
tutkijanuransa on hankkia varakas mies.

Itse vasta neljännen lapseni saaneena tutkijakoulutettavana luin
tekstejä vuoroin ymmärtäen ja toiveikkaana, vuoroin kauhistuneena.
Tekstit saivat minut useaan otteeseen miettimään, onko 'tutkijanura'
todellakin sillä tavalla ihmistä ja elämää merkitsevää, ettei sen
asemaa mahdu haastamaan yksityiselämä - perhekään? Ja jos niin on,
pitäisikö niin olla? Huolimatta tässä teoksessa kuvatuista - ja
muualtakin kuulluista - karvaista kokemuksista jaksan itse yhä uskoa

Tekstit uusintavat osaltaan myös naiseuden ja äitiyden kuviteltuja
vaatimuksia. Useassa tekstissä tutkijaäidit kuvaavat syyllisyyttään
halusta edistää tutkimustaan huolimatta läsnäoloa kaipaavista
lapsista: halua saada lapsia nukkumaan mahdollisimman nopeasti, jotta
äiti-tutkija ehtisi vielä muokata tekstiään. Uusintaminen
havainnollistuu esimerkiksi siten, että nämä tekstit saivat minut
miettimään omaa syyllisyyttäni - tai sen puutetta. En muista
tietoisesti kokeneeni suurtakaan syyllisyyttä samankaltaisesta
pitkästymisestä tai kärsimättömyydestä, mutta nyt alan kokea hiukan
syyllisyyttä sen puutteesta. Ja edelleen, pitäisikö tämä tunne
kohdistaa perheeseeni vai tutkimukseen - jos en ole kokenut
syyllisyyttä huonosta äitiydestä, olen luultavasti huono tutkija.
Molemmissa näyttää olevan vaikeaa, jollei mahdotonta olla riittävän
hyvä.

Vakavasti puhuen uskon hyvän tutkijuuden ja hyvän vanhemmuuden
onnistuvan yhtä aikaa, yhdeltä ihmiseltä. Tämä on ennen muuta
poliittinen kanta: vanhemmuuden ja tutkijuuden yhdistämisen on
yksinkertaisesti oltava mahdollista, muu ei käy.

Sain teoksen arvostelukappaleen ennen neljännen lapseni syntymää, ja
tarkastelin tuolloin ohimennen teoksen kansikuvaa, mutta sen sisältö
ei tainnut oikein avautua minulle: kuvassa keltaiset lastenvaunut
seisovat jylhien kiviportaiden edessä. En ollut aikoihin liikkunut
julkisissa tiloissa lastenvaunujen kanssa, eikä kuvan elementtien
(epä) käytännöllinen yhteensopimattomuus muistunut mieleen. Kuva osui
silmiini nyt, pari viikkoa kuopusta tässä maailmassa kuljeteltuani, ja
se valkeni minulle kokemuksellisella, suorastaan ruumiillisella
tasolla: lastenvaunuilla ei nousta korkeita kiviportaita yliopistojen
ovista sisään. Mutta vauva kantoliinassa pääsee mihin vaan.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/