[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Eksentrisyyden esittämistä kahden puolen Atlantin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kari Kallioniemi  Dosentti, lehtori, Kulttuurihistoria, Turun
Yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Jefferson, Margo: Tapaus Michael Jackson (On Michael Jackson).
Kääntänyt K.Männistö. LIKE, 2010. 191 sivua.
Lovell, Mary S: Mitfordin tytöt - sodassa ja rakkaudessa (The Mitford
Girls). Kääntänyt Titia Schuurman. Schildts, 2010. 444 sivua.


Eksentrisyyden esittämistä kahden puolen Atlantin
---------------------------------------------------------

Jeffersonin ja Lovellin kirjat kertovat äärikäyttäytymisen hupaisista
ja traagisista puolista supertähti Michael Jacksonin elämän ja
yläluokkaisen Mitfordin perheen kautta 1900-luvun Euroopassa ja
Amerikassa.


Alfred Hitchcock kertoo Charlotte Chandlerin hänestä kirjoittamassa
elämäkerrassa (2006), kuinka pelkästään Hitchcockin perheen
katolisuus tulkittiin 1900-luvun alun Englannissa 'eksentriseksi.'
Vaikka katolisuuteen kääntymisestä oli 1800-luvun lopun Britanniassa
tullut muodikas tapa osoittaa taiteellista yksilöllisyyttä, Hitchcock
ei varsinaisesti paljasta, mitä tämä katolinen eksentrisyys on
merkinnyt hänen taiteilijaminälleen. Katolisuus tyydytti kirjailija
G.K.Chestertonin sanoin 'kaipuuta olevaisen eksentriseen
äärettömyyteen' (hunger and pleasure for the vitality and the
variety, for the infinite eccentricity of existence), mikä paljasti
jotain eksentrisyyden salaperäisestä hehkusta kulttuurissa.  

Eksentrisyyden esittäminen ja kokeminen onkin mielenkiintoisella
tavalla toiminut niin modernin vastavoimana kuin sen 'bisarrina'
paisumisena nykykulttuurissamme. Se on kiinnittynyt erityisesti
'alkuperäisen englantilaisuuden' etsimiseen ja anglo-amerikkalaisen
(erityisesti Hollywoodin) populaarikulttuurin stereotyyppeihin,
joissa edesmennyt englantilaisuus ja eurooppalaisuus edustavat
eräänlaista 'uber-gotiikkaa' vaikkapa Harry Potter-elokuvien
muodossa. Juuri viehtymys äärimmäisyyden estetiikkaan yhdistää Mary
Lovellin Mitfordin tyttöjen englantilaisuuden ja Michael Jacksonin
jälkimodernin poptähteyden.

Margo Jeffersonin kirja Michael Jacksonista ei ole missään muodossa
perinteinen tähtielämäkerta, vaan yritys ymmärtää tämän
elämänkokemuksen muotoutumista, joka kytkeytyy niin monin traagisin
tavoin äärimmäiskäyttäytymiseen. Jacksonin tarinassa 5-vuotias lapsi
tempaistaan irti kodistaan ja koulutetaan julman isän käsissä
tähdeksi kuin 1900-luvun toisintona Charles Dickensin kertomusten
traagisista lapsikohtaloista. Tämän jälkeen hän luo hurjan uran, joka
hyytyy vuonna 1993 epäilyksiin lasten hyväksikäytöstä. 16 vuoden
keikkatauon jälkeen popin kuninkaaksi tituleeratun Jacksonin piti
palata lavalle kesällä 2009 Lontoossa, vain muutama viikko ennen
kuolemaansa.

Hän ehti tätä ennen uudistaa paitsi länsimaista popmusiikkia,
musiikkivideoita ja lavataidetta, myös  tanssia ja pukeutumista.
Jefferson analysoi osuvasti ja uusia näkökulmia etsien tätä tarinaa,
jossa Jacksonin suhde muihin aikansa lapsitähtiin, amerikkalaisen
viihdebisneksen omituisuuksiin ja tähteyden koviin
julkisuuspaineisiin tulee esille. Hän tarkastelee Jacksonia kodin ja
rodullisen sekä sukupuolisen friikkiyden kautta, mikä liittää hänet
amerikkalaisen viihdekulttuurin historiaan ja sen lähes
viktoriaaniseen perinteeseen saada katseltavakseen
‘epänormaaliutta' voidakseen juhlia omaa
‘normaaliuttaan'.

Jatkuva täydellisyyden tavoittelu tekee Michael Jacksonista
pakkomielteisen eksentrikon, joka tuntuu lopulta pakenevan
disneymaailman tarjoamaan fantasiaan ikuisesta lapsuudesta, jota
värittävät Jacksonin goottilaiset pakkomielteet ostaa elefanttimiehen
luut, Neverland-kartanon täyttäminen puhuvilla nukeilla ja hyvin
amerikkalainen addiktio luksustavaraan, joka muistuttaa
eurooppalaisen aristokratian elämästä.

Tavallaan Michael Jacksonin tähteys oli Hollywoodin
elokuvateollisuuden 1920- ja 30-luvuilla alkaneen tarinan päätepiste,
joka halusi luoda Yhdysvaltoihin omat kuninkaallisensa ja heidän
edustaman estetiikan. Kun aluksi Englannin kirjallisuus ja historia
tarjosivat loppumattoman aarreaitan eksentrikkojen ja kauhutarinoiden
kierrättämiseen USA:n elokuvateollisuudessa, Liberace, Elvis,
Elizabeth Taylor ja Michael Jackson halusivat toteuttaa nämä
fantasiat myös valkokankaan ulkopuolella.

Yläluokan etuoikeutetun aseman mahdollistama yksilöllisyys nähtiin
1930-luvulla myös massayhteiskunnan vastavoimana, jolloin
aristokraattinen huikentelevaisuus ja perinnäistapojen esittäminen
tarjosivat runsaasti eskapistisen fantasian ja runsaasti materiaalia
ajan juorulehdistölle. Tämä tulee selvästi esiin Mary Lovellin
kirjassa Mitfordin sisarusparvesta. Britannian lehdistö seurasi
herkeämättä Nancyä, Pamia, Deborahia, Tomia, Unityä, Jessicaa ja
Dianaa yhdistäviä eksentrisiä tempauksia, jotka olivat selvästi perua
yläluokkaisessa kodissa suositusta englantilaisesta hulluttelusta ja
vastarannankiiskeydestä, joka kehittyi sisarusparvessa jo varhain ja
tuli ilmi heidän elämänvalinnoissaan.

Vaikka kaikkien sisarusten käytöstä ei voi luonnehtia eksentriseksi
(Pam ja Deborah, muista tytöistä poiketen, naivat luokkansa
edellyttämällä tavalla ja elivät rauhaisaa elämää aatelisarvonsa
turvin), tempasi siskosten ajan vahvat ideologiat heidät mukaansa
tehden yhdestä heistä fasistin, toisesta natsin ja kolmannesta
kommunistin. Diana jätti aviomiehensä ja meni naimisiin brittiläisen
fasistijohtaja Sir Oswald Mosleyn kanssa ja joutui siksi sodan ajaksi
vankilaan. Unity ystävystyi Adolf Hitlerin kanssa ja ryhtyi
luultavasti hänen rakastajattarekseen. Kun Britannia julisti Saksalle
sodan hän sai hermoromahduksen ja yritti ampua itsensä. Jessica
karkasi Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolelle ja
muutettuaan 1939 Yhdysvaltoihin liittyi siellä maan
kommunistipuolueen jäseneksi.

Nancy Mitfordista tuli kirjailija, joka romaanissaan Love in a Cold
Climate (1949) kuvasi viitteellisesti perheensä erikoista elämää.
Hänen lähimpiin ystäviinsä kuului homoseksuaaleja miehiä lähtien
‘Oxfordin esteeteistä', jotka muodostavat oman kiehtovan
ryhmänsä englantilaisen eksentrisyyden historiassa. Ryhmän parissa
vallinnut kirjallinen ja taiteellinen snobismi innoitti Evelyn
Waugh'n (1903-66) glorifioimaan Englannin vanhaa aristokratiaa Mennyt
maailma-romaanissaan ('Brideshead Revisited', 1945), jossa myös tuli
esiin Waugh'n eksentrinen viehtymys Britannian vanhaa katolista
maa-aatelia kohtaan.

Unity Valkyrie Mitfordin ja Adolf Hitlerin suhteen kuvailu on
ymmärrettävästi teoksen mukaansatempaavinta ainesta. Mitfordin suku
ja ystäväpiiri vilisi historiasta tuttuja nimiä sekä aikansa
julkkiksia ja Lovell tuo merkityksellisesti esiin sen, että Unity
Mitford oli kenties ainoa ihminen maailmassa, joka tunsi
henkilökohtaisesti sekä Winston Churchillin että Adolf Hitlerin.
Unity yritti jopa saada Churchillin tapaamaan Hitlerin, josta
tarjouksesta hän jämäkästi kieltäytyi. Unityn kirjeisiin perustuvat
haltioituneet kuvaukset natsismista, illanvietoista ja tapaamisista
Hitlerin ja hänen lähipiirinsä kanssa sekä esiintymiset natsien
propagandatilaisuuksissa antavat oivaa materiaalia pohdinnalle
eksentrisyyden olemuksesta.

Kun englantilaisen yläluokan ‘hulluttelun' keskellä kasvanut
Unity lumoutuu natsismista ja pääsee seuraamaan Adolf Hitlerin
illallisseuralleen esittämiä pantomiimeja, kysymys harmittoman ja
ei-niin-harmittoman eksentrisyyden väliin piirretystä ohuesta
viivasta on aika ajoin lukijan tajunnassa Lovellin teoksen parissa.
Tässä yhteydessä tulee väistämättä mieleen saksalaisen
elokuvaohjaajan Hans-Jurgen Syberbergin dokumentti Richard Wagnerin
miniästä Winifred Wagnerista (1975), joka hänkin taustaltaan
englantilaisena (omaa sukua Williams) paljastaa elokuvassa
rakkautensa Hitleriä kohtaan - nyt kuitenkin 30 vuotta toisen
maailmansodan päättymisen jälkeen.

Joka tapauksessa Mitfordin tytöt tarjoaa mielenkiintoisen
kurkistusikkunan maailmansotien välisen ajan mentaliteetteihin
laajemmassa mielessä - mentaliteetteihin, joiden kiihkoilevan ja
poliittisen luonteen rinnalla elää yksityinen maailma, joka paljastaa
kiehtovia piirteitä 1930-luvusta. Toisaalta Lovellin yksityiskohtainen
tyyli faktoineen ja päivämäärineen tekee yli 400-sivuisesta kirjasta
raskaslukuisen. Hänen tapansa kuvata kaikkia sisarusparven edustajia
ja sattumuksia yhtälaisella tyyneydellä herättää lukijassa
väistämättä ajatuksen, että Lovell näkee sisarusten eksentrisen
käytöksen luokalleen ominaisena piirteenä ja 'englantilaisten
synnyinoikeutena', jonka epäilyttävimmätkin piirteet siunataan
osoituksena kansallisen minäkuvan originelliudesta.

Jeffersonin ja Lovellin kirjojen parasta antia onkin se, miten ne
hyvin erilaisten tapausten kautta paljastavat yksilöpalvonnan suuren
merkityksen anglo-amerikkalaisessa kulttuurissa. Eksentrisyys on
erilaisten historiallisten ja kulttuuristen syiden kautta muotoutunut
varsinkin Englannissa kultiksi,  jonka nurkkapatriotismi erottaa sen
muiden kansakuntien joukosta. Erityisesti englantilainen yläluokka on
tottunut konservatiivisesti hellimään tätä ajatusta, jonka avulla
pyritään myös oman aseman ja sen jatkuvuuden legitimointiin. Siksi
tosielämän eksentrikkotyypiksi on Englannissa vakiintunut usein
seksiskandaalissa ryvettynyt  konservatiivipoliitikko, joka
globalisoituvan maailman keskellä edustaa vielä kansallisen
itsemääräämisoikeuden symbolisia rippeitä.

Pääministeri David Cameronin käydessä vaalikampanjaa keväällä 2010,
hänen ja Lontoon pormestarin Boris Johnsonin värikkäät tempaukset
Oxfordin opiskelijavuosina pahamaineisen Bullingdon-klubin jäseninä
kaivettiin esiin osoituksena yläluokkaisesta eksentrisyydestä, joka
kuitenkin monelle kansalaiselle merkitsi vain etuoikeutetun aseman
mahdollistamaa öykkäröintiä paksun lompakon kera. Taidehistorioitsija
Kenneth Clarken poika Alan Clarke (1927-99) oli myös esimerkki
eksentrisestä torystä, jota hänen kollegansa luonnehti 'kaikkien
aikojen epäkorrekteimmaksi' poliitikoksi. Clarke kertoi ihailevansa
Adolf Hitleriä ja kutsui Afrikkaa “bongo-bongo-maaksi'. Kun
Guardian-lehti syytti häntä fasistiksi, hän lähetti lehteen kirjeen,
jossa hän ilmoitti: 'En ole fasisti. Fasistit ovat kaupanpitäjiä.
Minä olen natsi.'

Aikana, jolloin äärimmäisiä etuoikeuksia, loputtomia median suoltamia
kertomuksia julkkisten ja tähtien örveltämisistä sekä vihapuhetta
puolustellaan yksilönvapauksilla ja demokraattisilla oikeuksilla, voi
kysyä missä kulkee tuo veteen piirretty viiva harmittoman ja
vahingollisen eksentrisyyden välillä. Vai onko kyseessä vain kaipuu
yksilöllisyyden eksentrisen äärettömyyden ymmärtämiseen?



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/