[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Metallican nousu ja tuho

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Liuhto  FM, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Eglinton, Mark: James Hetfield ? Peto Metallican ovella (James
Hetfield ? The Wolf At Metallica?s Door). Kääntänyt Tenhola, Katri.
Minerva Kustannus Oy, 2011. 238 sivua.


Metallican nousu ja tuho
---------------------------------------------------------

Mark Eglintonin elämäkerta James Hetfieldistä on pikemminkin tarina
Metallicasta, maailman tunnetuimmasta hevimetalliyhtyeestä, sen
uljaasta 80-luvusta ja myöhemmästä rappiosta. Kirjansa lopussa
Eglinton kuitenkin vihjaa, että Metallica nousee vielä.


On hienoa puhua hevimetallimusiikista akateemisissa piireissä, yhtä
hienoa kuin sanoa äänestävänsä Timo Soinia presidentiksi. Se on niin
epäsopivaa. Paljon sopivampaa on 'fiilistellä' Pink Floydia, The
Beatlesia ja Deep Purplea, kenties jopa Nirvanaa kun sen solisti
kuoli niin paljon kärsittyään. Musiikillisista ansioista ei ole
kysymys. Ylipäänsä 'ansiot' ja 'akatemia' sovittautuvat todella
heikosti samaan virkkeeseen. Peliä kun on vain jälkimmäinen.
Hevimetallimusiikki ei sekään ole peliä, se on totisinta totta,
täysillä menoa ja äärimmäisyyksien etsimistä.

Tänäkin kesänä konsertoi maailmalla muttei valitettavasti
hevimetallimusiikin asiantuntijamaassa Suomessa ns. The Big Four ?
Neljä suurta ? eli Anthrax, Slayer, Megadeth, sekä Metallica, tuo
suurin ja rumin. Tai ainakin Metallica oli rumin ennen kuin paisui
ylisuureksi. Metallica teki 1980-luvun lopulla tiettyjä valintoja,
jotka allekirjoittaneen ja kaikkien järkevien ihmisten mielestä
olivat huonoja valintoja, huonoimpia valintoja. Metallica
valtavirtaistui, kaupallistui ja ylipäänsä myi sielunsa
keskivertokuulijalle, jota hevimetallimusiikin pitää potkia aina kun
huvittaa.

Mark Eglintonin journalistinen James Hetfield ? Peto Metallican
ovella kuvaa Metallican prosessin vaarallisesta yhtyeestä
naurettavaksi yleisönkosiskelijaksi. Yhtyeen kitaristi-laulaja James
Hetfield on lähinnä tarkastelukulma, syvällistä analyysiä Hetfieldin
luonteesta emme saa. Päätösluvussa 'Kitarasankari' Eglinton vain
sanoo, että Hetfield on nero, mikä on oikea väittämä, ja siteeraa
sitten tusinan verran ystäviä ja kylänmiehiä jotka ovat samaa mieltä.
Tämä on harmillista, sillä James Hetfield olisi ansainnut kunnon
elämäkerran, akateemisen.

Hetfield oli lähtöisin aivan omituisista oloista. Hänen vanhempansa
edustivat uskonnolliselta vakaumukseltaan kristillistä tiedettä. Tämä
hyvin 'amerikkalainen' eli karismaattinen suuntaus vastustaa muun
muassa lääketiedettä ja kannattaa hengellistä paranemista. Joten
hyvin ei käynyt kun äiti-Hetfield sairastui syöpään; James-poika jäi
äidittömäksi kuusitoistavuotiaana. Myöhemmissä sanoituksissaan
Hetfield on usein palannut tähän traumaattiseen kokemukseen,
esimerkiksi Mustan albumin, joka on suomennettu muun muassa 'Black
albumiksi', 'Black'-levyksi ja 'Black'-albumiksi, kappale 'The God
That Failed' käsittelee syvällisesti aihetta, mutta Eglinton ei
sanoituksiin ole viitsinyt paneutua.

Kuitenkin Eglintonin kirja suppeahkolla 238-sivullaan on hyvä
johdatus perusasioihin tästä aikoinaan hurjasta yhtyeestä, josta
nykyään ovat kuulleet kaikki. Koska itse olen seurannut Metallican
taivalta vuodesta 1985 saakka, niin kuin kaiken muunkin
hevimetallimusiikin, voin suoraan ottaa kantaa Eglintonin
väitteisiin, jotka usein ovat reippaan arvottavia. Tämä oli kehu.
Hevimusiikki, tarkemmin sanottuna hevimetallimusiikki ja Metallican
tapauksessa trashmetallimusiikki, siis ennen kuin Metallica petti
kannattajansa, on luonteeltaan arvottavaa  ja erotteluja tekevää.
Poliittinen korrektius ei sitä kosketa.

James Hetfield syntyi 1963 työväenluokkaan Los Angelesin laitamille
ja, kuten jo todettua, hänen kotinsa oli uskonnollinen. Tämä on
mielenkiintoista, sillä uskonnollisuus on hevimusiikissa tärkeällä
sijalla, tai lähinnä uskonnon kritiikki. Dave Mustaine on lähtöisin
Jehovan todistajista ja viime vuosina taas omaksunut uskonnollisen,
vaikkei Jehovan todistajien mallisen, elämänasenteen. Axl Rose
puolestaan kävi lapsuudessaan ja nuoruudessaan
helluntaiseurakunnassa, lauloi kirkkokuorossa ja veti pyhäkoulua.
Sellaisia pyhäkoulupoikia nämä olivat. Akateemiselle tutkimukselle
tosiaan olisi tilausta, pitäisi selvittää nämä vakumukselliset asiat,
eikä jättää kaikkea journalistien hoidettavaksi. Tokkopa kuitenkaan
Suomesta löytyy tutkijoita, jotka kykenisivät suhtautumaan
asiallisesti kahteen heistä hyvin kaukana olevaan elämänmuotoon,
nimittäin hevimusiikkiin ja uskonnollisuuteen.


Kulta-aika


Metallica syntyi 1980-luvun alussa kun Hetfield tapasi erään
tanskalaisen Yhdysvaltoihin muuttaneen nuorukaisen, Lars Ulrichin.
Eglinton kuvaa kiinnostavasti, ettei Ulrich aluksi edes osannut
soittaa rumpuja, vaikka myöhemmin hänestä tuli rumpuvirtuoosi. Tosin
osa pitää Ulrichia pelkkänä suunsoittajavirtuoosina. Hetfield taas
oli nuorena sulkeutunut, paitsi saatuaan viinaa. Myöhemmin, uuden
vuosituhannen alussa, Hetfield raitistui ja kontrollintarvekin
väheni. Eglintonin mukaan oli sääli, että basisti Jason Newsted oli
jo häipynyt, tämä kun ei Hetfieldin diktatuurista välittänyt. Newsted
on muutenkin tarinan kärsijä. Hän tuli korvaamaan 1986
auto-onnettomuudessa kuollutta Cliff Burtonia, joka oli
musiikillisesti korvaamaton. Ja ilmeni että muutenkin. Newsted
nimittäin joutui Metallicassa naurettavan kiusaamisen kohteeksi,
minkä pääorkestroija oli Hetfield. Eglintonilta on hyvä huomio, että
Newsted tajusi tämän ja ehkä siksi otti verrattain lungisti
Hetfieldin lapsellisuudet.

Ongelma Metallicassa on koko sen uran ajan ollut Hetfieldin
vasemmalla puolella eli soolokitaristissa. Tätä ei Eglinton tuo juuri
yhtään esiin. Soolokitaristina aloittanut Dave Mustaine, joka
erotettiin ennen debyyttialbumia, on syystä kantanut kaunaa
kohtalostaan Metallicassa. Eglinton kuvaa hämmästyttävän lyhyesti ja
kylmästi nuo huhtikuiset tapahtumat New Yorkissa vuonna 1983.
Mustaine heitettiin pellolle ja tilalle otettiin hyvänahkainen Kirk
Hammett, joka kitaristina on valitettavan kaavamainen eli
keskinkertainen. Katsoessani live-tallennetta 'The Big Fourin'
keikalta, kun kaikki yhtyeet saapuvat soittamaan lavalle 'Am I
Evilin?', tunnen kärsimystä siitä että sooloa soittaa Hammett eikä
taustalla seisoskeleva Mustaine. Onneksi Youtubesta löytyy varhaisia
versioita siitä, miten 'Am I Evil?' kunnolla soitetaan eli
hirvittävällä voimalla, tunteella ja nopeudella.

Moniongelmainen Mustaine oli vaikea ihminen. Ja kun yhtyeessä jo oli
kaksi isoa egoa, Hetfield ja Ulrich, ei sinne kolmatta enää sopinut.
Basistinero Burton näppäili syrjässä laitettaan, minkä Eglinton kuvaa
hyvin vaikkakin lyhyesti. Eglinton ei oikein tiedä kirjoittaako kirjaa
Metallicasta vai Hetfieldistä. Kuitenkin, kun yhtye oli saatu kasaan
ja musiikkiteollisuus tai lähinnä musiikkipienteollisuus osoitti
kiinnostusta, oli aika mennä studioon tekemään ensimmäinen levy.
Mustaine sen sijaan perusti Megadethin, joka suomennoksessa löytyy
myös muodossa 'Megadeath', ja on yhtyeellään edelleen osoittamassa
että valtavirtaporukkaa ei tarvitse lipoa. Eräässä
verkkokeskustelussa joku sanoi hyvin, että Mustainen erottamisessa
oli se hyvä puoli, että sen avulla syntyi Megadeth. Näin on.

Kuten tunnettua, 1980-luvulta löytyy kaksi päivämäärää, jolloin
rockmusiikki muutti muotoaan, ensimmäinen on 25.7.1983, jolloin
julkaistiin Metallican debyyttialbumi Kill 'Em All, ja toinen
21.7.1987, jolloin julkaistiin Guns N' Rosesin esikoinen Appetite for
Destruction. Nerous on luonteeltaan hiipivää, eikä kesäaikakaan
parantanut levyjen näkyvyyttä, mutta nykyään näiden teosten ikuinen
arvo on kaikille selviö.

Eglintonin tai suomentajan mukaan Kill 'Em Allin kannessa on kirves.
En tiedä, millaisia kirveitä muualla on mutta ainakin meilläpäin
kannen kuvaamaa välinettä kutsutaan moukariksi. Eglinton käy
Metallican levyt läpi kappale kappaleelta ja huomaan hänen usein
olevan oikeassa, mutta joskus menee metsäänkin. Kill 'Em Allista ja
sen arvosta Eglinton sanoo hyvin: 'Koko hevimetallimusiikin
kehitykseen vaikuttaneen teoksen kriittinen analysoiminen on vähän
sama, kuin jos moderni taidekriitikko yrittäisi arvioida järkevästi
Mona Lisaa ? ei mikään helppo nakki.' Kunniakkaasti Eglinton
kuitenkin arviointiin antautuu ja osoittaa esimerkiksi terävästi,
että 'The Four Horsemen' viittaa rakenteeltaan tuleviin levyihin.
Mutta miksei Eglinton mainitse, että kappaleesta on myös
Megadeth-versio nimellä 'The Mechanix'? Samalla olisi voitu
laajemminkin eritellä Mustainen panosta Metallicalle. 'Jump in the
Firestä' Eglinton ei pidä. Onhan se rasittava, muttei riffiltään
'yltiöpositiivinen'. Niin Kill 'Em Allin kappaleiden analyyseissä
kuin muidenkin levyjen kappaleiden analyyseissä Eglinton jää turhaan
puolitiehen, esittelyn asteelle. Tämä on harmi, sillä Eglinton on
terävä sanailija, jonka mielipiteitä olisi mielellään lukenut
laajemminkin.

Jo seuraavana vuonna 1984 ilmestyi Ride the Lightning. Ikuinen ja
hedelmällinen väittely siitä, kumpi on Metallican paras levy, Ride
the Lighning, vai seuraava Master of Puppets, päätyy Eglintonin
osalta oikeaan vastaukseen eli Master of Puppetsin paremmuuden
tunnustamiseen. Ride the Lightning on vielä selkeä, mutta
monimutkaisempi kuin Kill 'Em All, ja Master of Puppetsissa yhdistyy
Kill 'Em Allin raakuus ja Ride the Lightningin monimutkaisuus.
Eglinton huomioi nämä asiat.

Ride the Lightning alkaa ikimuistettavalla kitarahelkyttelyllä, joka
jatkuu raivona päätyen ydintuhoon: 'Fight Fire with Fire' on
ensimmäinen kappale jonka olen Metallicalta kuullut ja varhaisnuori
melkein säntäsi karkuun kuullessaan nuo kauheat sävelet. Eglinton
näkee kappaleen tärkeyden. 'Biisin aggressiivisuus säväyttää
edelleen, ja eikä bändin ole ollut helppo panna sitä paremmaksi.'
Pahoittelen, mutta noin suomennoksessa lukee. Nimikappaleen jälkeinen
'For Whom the Bell Tolls' ? suomennoksessa 'For Whom The Bells Toll' ?
lienee nerokkain hevimetallikappale vuoteen 2011 mennessä. Eglinton
osaa viitata Hemingwayhin, muttei tietenkään John Donneen kappaleen
innoitteita etsiessään. Se olisi vaatinut jo vähän viitseliäisyyttä.
'The Call of Ktulu' -instrumentaalista Eglinton sentään tietää, että
'[m]ahtipontisen metalliherkuttelun innoituksena oli luultavasti
ollut H.P. Lovecrafthin novelli 'The Call Of Cthulhu' ? tahdon
jälleen korostaa, että en ole vastuussa oikeinkirjoituksesta.

Luku, jossa käsitellään Master of Puppetsia, on nimeltään 'Mestari'.
Olisiko 'Herra' kuitenkin ollut parempi? Heti alkuun tulee hauska
virke: '1980-luvun puoliväli oli konservatiivista aikaa, eikä
metallibändi hevillä kiivennyt listojen kärkipäähän kaiken maailman
Whitney Houstoneiden joukkoon.' Tottahan tuo on, ei hevillä listoille
päässyt, täytyi olla vähintään hard rockia, tämän Metallicakin pian
ymmärsi vaikkakin päin honkia. Joka tapauksessa Master of Puppets
julkaistiin talvella 1986, eikä sen verroille Metallica ole myöhemmin
yltänyt. Tästä olen erittäin samanmielinen Eglintonin kanssa.
Kuitenkin en sanoisi, että 'A Thing That Should Not Be' oli levyn
huonoin kappale, sillä levyllä ei ylipäänsä ole huonoa hetkeä ja sen
kruunaa upea instrumentaali 'Orion'. Odotinkin mielenkiinnolla, mitä
Eglinton 'Orionista' laukoo: '- - se alkoi etukäteen sävelletyllä
rapealla riffillä, joka haarautui Hetfieldin ja Hammettin väliseksi
kekseliääksi vuoropuheluksi. Loppuosaa hallitsi Burton, ja mukaan oli
heitetty myös upea bassosoolo.' Näillä kohdin, sivulla 102, aloin
menettää hermoni suomennokseen, eikö todellakaan kukaan enää välitä
mistään, edes kielestä, suomen kielestä. Ilmeisesti ei. Pahinta on,
että nuoriso, joka tätä kirjaa lukee, imee itseensä nämä kömpelyydet
ja levittää niitä edelleen. Suomennoksen suomi on kuin Wikipedian
musiikkiartikkeleista, joskus jopa pahempaa. 'Orionista' vielä sen
verran, että 2000-luvulla Metallica on esittänyt sitä konserteissaan
uuden basistinsa Robert Trujillon johdattamana. Näytteitä löytyy
Youtubesta. Kappale loppuu konsertissa Hetfieldin sanomaan: 'God
bless Cliff Burton.' Hetki on erittäin koskettava. Master of
Puppetsiin päättyi Cliff Burtonin ura ja elämä.

Some Kind of Monster -dokumentissa vuodelta 2004 viitataan siihen,
ettei Metallica koskaan toipunut Burtonin kuolemasta. Eglintonkin
korostaa järkytystä, mutta jättää vähälle huomiolle sen, että Burton
piti Metallicaa musiikillisesti kasassa. Vielä seuraavalla levyllä,
syksyllä 1988 julkaistulla ... And Justice for All -levyllä Metallica
sinnitteli musiikillisesti mutta romahti ojaan pian sen jälkeen. ...
And Justice for All ei ole huono levy, se on neljänneksi paras
Metallican levyistä, mutta tuhon enteet on siitä kuultavissa.
Erityisesti instrumentaali 'To Live Is to Die' on kitaroineen
hälyttävä, ei suinkaan 'Eye of the Beholder' niin kuin Eglinton
väittää. Siinä on vielä kunnon jytkettä, eikä tulevaa kantria niin
kuin rakenteeltaan ja sävellykseltään upeassa instrumentaalissa 'To
Live Is to Die'. Eglintonin olisi pitänyt raisummin tarttua
Hetfieldin kantri-innostukseen ja vertauttaa sitä laajemmin kuin
kirjassa tehdään Cliff Burtonin musiikillisiin mieltymyksiin, jolloin
olisi syvennetty kuvaa siitä kammottavuudesta mihin Metallica
1990-luvulla ajautui. Ehkä Eglinton ei pystynyt, sillä ajatuskin
Metallican Load- ja Reload-levyistä aiheuttaa ahdistusta.

... And Justice for All -levyn tunnetuin kappale on tietenkin
balladimainen 'One'. Onhan se hyvä muttei niin hyvä kun sanotaan.
Liian moni U2:n ja Pnk Floydin kuuntelija on kehunut sitä, se viittaa
keskinkertaisuuteen. Levyn kuitenkin päättää loistava 'Dyers Eve',
suomennoksessa 'Dyer's Eve', mitä Eglintonkin ylistää. Kuunnellessani
kappaleen bassorumpuja olen joskus miettinyt, onko Ulrich tosiaan
soittanut ne vai onko todella nopeat bassorummut miksattu studiossa.
Luotan siihen, että pohjoismaalainen toverini Lars Ulrich on itse
bassorumpunsa soittanut.


90-luvun kurjuus


Eglinton on parhaimmillaan suhteuttaessaan Metallican ja yleensä
hevimetallimusiikin aikaansa kun tullaan 1990-luvulle. Silloinhan
saapui tämä 'grunge', jota ei voi kannattaa koska se ei ole
musiikkia. Nirvanalla on hetkensä, etenkin In Utero -albumilla, mutta
Nevermind on ? pahoittelen ilmaisuani mutta tarkoitan tätä
vilpittömästi, eikä muu kuvaisi tuntemuksiani paremmin ? täyttä
paskaa. Lisäksi 'grungeen' liittyi ulkomusiikillisia piirteitä, jotka
olivat jo niin ajanmukaisia että hirvittää. Sitä sanotaan
populismiksi. Eglinton kuvaa hienosti, miten hevimusiikki otti
'grungen' ystävällisesti vastaan, mutta sai sitten vastineeksi
nyrkkiä naamaan. Näin tapahtui eritoten Kurt Cobainin Nirvanan ja
Guns N' Rosesin välillä, missä jälkimmäisen tuttavallisuus sai
vastaansa kaikenlaista asiatonta huutelua. Lopuksi Guns N' Rosesin
Axl Rose sitten ilmoitti lavalta, että jos Cobainin ja tämän kauhean
vaimon Courtney Loven lapsi syntyy epämuodostuneena, vanhemmat kun
käyttivät heroiinia, niin vanhempien pitäisi joutua vankilaan.
Lausunto oli rehellinen, moraalinen ja kaikkea sitä mitä
reppana-Cobain ei voinut sietää, joten Axl Rosen, joka ei juuri
käyttänyt muita huumeita kuin psyykenlääkkeitä, kimppuun käytiin mitä
ankarimmin. Sellaista on 'grunge', ja sellaisesta yleisö pitää.

Metallica valmistautui muutoksiin julkaisemalla elokuussa 1991
nimettömän albumin, jota sen värityksen vuoksi vähitellen alettiin
kutsua Mustaksi albumiksi. Muistan tuon elokuisen päivän, vaikken
mitään niin tahtoisi kuin unohtaa tuon elokuisen päivän vuonna 1991,
kun olimme menossa ostamaan Metallican uutta levyä. En osannut
lainkaan pitää varaani, sillä olin juuri päässyt opiskelemaan
historiaa ja olin juhlistanut tapausta ystäväni kanssa useilla
tuopillisilla olutta. Mieli oli hyvä ja aurinko paistoi kun kävelin
levykaupan ovesta sisään ja ilmoitin haluavani yhden kappaleen
Metallican, syvästi rakastamani yhtyeen, uutta levyä. Sain levyn ja
pyysin että saisin kuunnella levyä vielä kaupassa, mihin pyyntöön
auliisti suostuttiin. Lähti soimaan 'Enter Sandman'. Olin hieman
yllättynyt kun soundit tulivat kuin äänieristeen takaa, mutta epäilin
syyksi Hetfieldin ja Ulrichin jäynää, kohta kenties rävähtäisi. Ei
rävähtänyt milloinkaan. Levy sisälsi muun muassa hirvittävän 'Nothing
Else Mattersin', balladinraakileen, missä Hetfield määkyi inhottavan
kuuloisesti. 'The Unforgiven' oli vielä inhottavampi ja menetin siitä
yöuneni. Pari kertaa yhtye yritti, esimerkiksi 'The God That Failed'
oli toimivahko vaikka sekin oli kevyt. Levy ei ollut metallia vaan
stadionrockia.

Levyn oli tuottanut Bob Rock, jonka 'meriitteihin' kuului muun muassa
Bon Jovin tuottaminen. Ihmisethän levystä pitivät, suuri yleisö, mitä
väliä kaikkien niiden, joille Metallica oli muutakin kuin autossa
soitettavaa menomeininkiä. Mustaa albumia myytiin paljon ja Eglinton
kuvaa nämä säälittävät tapahtumat tarkasti, kerrankin. Hän myös
ripottelee hienoja anekdootteja selostukseensa, esimerkiksi sen, että
Kerrang!-lehden lukijat valitsivat umpisurkean 'Enter Sandmanin'
maailman metallikappaleista parhaimmaksi. Sama kuin äänestettäisiin
että Stephen King on parempi kirjailija kuin Marcel Proust.
Tuollaiset äänestykset, niin kuin kaikki äänestykset, ovat
pyhäinhäväistystä.

Mustan albumin jälkeen monet jättivät Metallican niin kuin Eglinton
mainitsee. Musta albumi oli kuin paha uni, mutta mitä ihminen mistään
tietää, viisi vuotta myöhemmin oli kamalampaa tulossa kun Hetfield
löysi sisäisen Garth Brooksinsa ja ryhtyi kantrille. Eglinton tekee
erottelun Ulrichin ja Hetfieldin välille: 'Hänen [Hetfieldin]
sydämensä oli etelävaltioissa, kun taas Ulrich oli kiinnostunut
kultivoituneemmasta Euroopasta. Hetfieldin rakkaus kantriin löysi
tiensä myös Metallican musiikkiin.' Seuraukset olivat
katastrofaaliset. Hetfield tosiaan oli Metallican johtohahmo ja
lopulta päätti missä mennään. Toisaalta hän myös vetäytyi, kun oli
ikävä asia kyseessä. Näin tapahtui 2000-luvun alussa kun Metallica
taisteli Napsteria vastaan, jolloin Ulrich sai roolin ahneena
roistona, joka ei suostunut siihen että musiikkia ladattiin verkosta
maksutta. Kuitenkin, niin kuin Eglinton kuvaa, Hetfield oli samaa
mieltä kuin Ulrich, mutta pysytteli taustalla. Kultivoituneempi ja
keskiluokkainen ja eurooppalainen Lars Ulrich otti vastuun sanoistaan
ja tekemisistään, kun taas työväenluokasta ulos pullahtanut
etelävaltiosydäminen James Hetfield perääntyi. Ei sitä Eglinton
uskalla aivan suoraan sanoa, mitä tuollainen toiminta on:
pelkuruutta. Asiaa voidaan selitellä 'alkoholismista toipumisella',
mutta jotakin tukea voisi ystävälle antaa.

Vuosina 1996 ja 1997 Metallica julkaisi albumit Load ja Reload. Ne
ovat kantria. Niistä yleisö nautti. Eglinton pitää Loadin ensisingleä
'Until It Sleeps' hirveänä, mitä se toki on, mutta ei se ole lainkaan
niin hirveä kun Loadin ja Reloadin kappaleet keskimäärin. Olen samaa
mieltä Eglintonin kanssa siitä, että ihmisten kovasti ? myös
miespuolisten historianopiskelijoiden ? rakastama 'Hero of the Day'
'oli myös niin löysä, että vaikutti todellakin maanneen jossain
mätänemässä vuosikaudet.' Luullakseni tuo kappale soi helvetissäni.
Reloadin aloitus 'Fuel' saattaa helvetissäni myös toisinaan soida ja
ikävän oikeassa Eglinton on siinä ettei 'Fuel' edes ole Reloadin
huonoin kappale. En ole kuunnellut näitä levyjä erityisen hyvin,
sillä masokismillakin on rajansa, mutta ihailen tapaa jolla Eglinton
jaksaa ja kykenee puhumaan näistä kärsimyksellisistä levyistä, joita
ilman maailma olisi paljon parempi paikka.


Uusi nousu(?)


Cover-levy Garage Inc.:n jälkeen Metallica levytti 1999 San
Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa. Tuplalevy on komea, sillä Bob
Rock ei ole päässyt sörkkimään sitä saastaisilla sormillaan. Garage
Inc. oli hard rockia sillä erotuksella, että hard rock on
vivahteikasta niin kuin kaikki hyvä eikä kitaran repimistä hiukan
alhaisemmilla äänenvoimakkuuksilla kuten Metallica näytti
kuvittelevan. S&M:n hyvyydestä vastaa pitkälti San Franciscon
sinfoniaorkesterin kapellimestari Michael Kamen. Eglinton sanoo
yleisesti: 'Klassinen musiikki ja hevimetalli eivät ole niin kaukana
toisistaan kuin aluksi saattaisi kuvitella, sillä monet klassiset
säveltäjät olivat tavallaan oman genrensä ja aikakautensa hevareita.'
Näinhän se on, vaikka kuvittelijoita ovat vain ne, jotka eivät
musiikista mitään ymmärrä.

S&M:n komein hetki löytyy ensimmäiseltä levyltä, uudesta kappaleesta
'No Leaf Clover' ? suomentajan mielestä 'No Leaf Cover', mikä tuo
aivan uusi merkityksiä nimeen. Eglintonkin pitää 'No Leaf Cloverista'
ja kokonaisarviossaan levystä sanoo, että 'S&M:n suurin ongelma oli
sen epätasaisuus: bändi oli aina joko toipumassa huonosta hetkestä
tai syöksymässä suin päin seuraavaan.' En aivan allekirjoita tätä,
sillä levyssä oli huonoa se, että siinä oli kappaleita Loadilta ja
Reloadilta, eikä yhtään kappaletta Kill 'Em Allilta. Miten komeasti
olisikaan soinut 'The Four Horsemen' Metallican ja San Franciscon
sinfoniaorkesterin ankarassa käsittelyssä!

Sitten lähti Metallicasta Jason Newsted, Hetfield raitistui ja tuli
entistä ärsyttävämmäksi. Some Kind of Monster -dokumentin
mieleenpainuvimpia hetkiä olikin, kun Hetfield treenikämpällä
vaikeroi ja Lars Ulrich tuli tämän luokse ilmoittamaan: 'Fuck you!'
Sama lause oli monella katsojalla mielessä. Ulrich, taiteenkerääjä,
ja työläisjuntti Hetfield eivät aina löytäneet niin sanotusti
yhteistä säveltä, mutta ystävyys on silti säilynyt.

Koko metallimaailma odotti kauhulla Metallican seuraavaa levyä ja
kesäkuussa 2003 ilmestyi St. Anger. Eglinton ei levystä pidä: 'Levy
ei nimestään huolimatta ollut kovinkaan vihainen, tai edes
murheellinen, vaan monien mielestä (minut mukaan lukien) ainoastaan
hyvin keskinkertainen.' Mielestäni St. Anger on Metallican
viidenneksi paras levy. Siinä on raivoa eikä yhtään kitarasooloa.
Olen kyllästynyt Kirk Hammettin sieluttomiin tilutteluihin. Eglinton
ei puolestaan pidä lainkaan St. Angerin rummuista, jotka toivat hänen
mieleensä roskapönttöjen kannet. Niin rumpujen pitikin tehdä mutta
Eglintonia se ärsyttää.

Vuonna 2008 ilmestyi Death Magnetic. En ole sitä kuunnellut, mutta
saatan pian kuunnella sillä Eglintonin mukaan se on hyvä levy, ...
And Justice for Allin tasoa. Bob Rockille oli viimeinkin osoitettu
ovea ja tuottamaan valittu Rick Rubin. Ehkä kaikki vielä muuttuu
hyväksi? Siihen viittaa Eglintonin kirjan loppu. Metallica on
pettänyt kannattajansa useammin kuin suotavaa, mutta toivonpilke siis
on syttynyt. Tulevat vuodet osoittavat onko Metallicasta vielä
muuhunkin kuin stadioneja täyttämään.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/