[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Makumuistoja sukuarkistosta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke  FT, Helsinki 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laijoki, Ritva : Kakkuja ja kahvikutsuja. Leivontareseptejä
Svinhufvudin suvun naisten kokoelmista. Karisto Oy, 2011. 127 sivua.


Makumuistoja sukuarkistosta 
---------------------------------------------------------

Kakkukirjako kulttuurihistoriaa? Miksipä ei - ja tähän nimenomaiseen
kakkukirjaan voi ilman isoa aasinsiltaa liittää myös ripauksen
taloushistoriaa.


Kakkuja ja kahvikutsuja on kuutisenkymmentä reseptiä sisältävä
leivontaohjekirja. Kakkujen, torttujen ja piiraiden, pikkuleipien ja
leivosten ohjeet ovat Svinhufvudin suvussa kulkeneita, suvun naisten
vuosikymmenten varrella keräämiä. Vanhimmat niistä ovat 1800-luvun
alusta, mutta pääpaino on 1900-luvun alkuvuosikymmenissä, jolloin P.
E. Svinhufvud vaikutti Suomen politiikassa ja hänen vaimonsa Ellen
antoi nimensä yhdelle historiaan jääneelle leivonnaiselle.

Lapsuuden kultaiset kesät 

Kirjan on koonnut Ritva Laijoki, joka on Pehr Evind Svinhufvudin
(1861-1944) ja hänen vaimonsa Ellenin (1869-1953) lapsenlapsenlapsi.
P. E. Svinhufvud toimi ennen presidenttikauttaan mm.
kihlakunnantuomarina, eduskunnan puhemiehenä, valtionhoitajana ja
pääministerinä. Ellen puolestaan synnytti kuusi lasta, hoiti suurta
taloutta ja piti perheen maatilalla Luumäen Kotkaniemessä
täysihoitolaa. Hän oli toimen nainen, joka lähti saattelemaan
miestään Siperiaan, kun tämä karkotettiin vuonna 1914. Myöhemminkin
Ellen kävi Siperiassa tervehtimässä miestään, ja kansalaissodan
aikana pariskunta piileskeli eri paikoissa Helsingissä, kunnes Pehr
Evind pääsi pakenemaan ulkomaille.

Näistä dramaattisista tapahtumista ei kirja kuitenkaan kerro: sen
maailmassa nutturapäiset, pitkähameiset naiset kokoontuvat rouvasväen
kesken kahvipöytien ääreen tai maalaavat isolla joukolla posliinia,
poseeraavat kameralle aviopuolisoiden vierellä, asettuvat kuviin
kesken arkiaskareiden lapset sylissään. Suvun perhealbumeista on
kakkuohjeiden oheen kaivettu kuvia, joita todennäköisesti ei ole
julkaistu koskaan aikaisemmin.

Tekijällä itsellään ei ole henkilökohtaisia muistoja
presidenttiparista, mutta hänen äitinsä Marianne Laijoki (o.s.
Sommar, Svinhufvudien Gretel-tyttären tytär) on kertonut hänelle
lapsuusmuistojaan, joista suuri osa liittyy isovanhempien maatilalla
vietettyihin lapsuuden kesiin. Niissä isoisä metsästää ja kalastaa,
kokee verkkojaan ja asettaa ne kuivumaan omin käsin vuolluille
katajaripustimille. Pehtori huolehtii pelloista, karjakko hoitaa
lehmät, mutta lastenlapset komennetaan joskus heinäpellolle avuksi.
Kotkaniemestä tehdään veneretkiä lähisaariin, joissa naisväki poimii
mustikoita ja pikkupojat onkivat soppakaloja. Kesäiltoina Ellen-mummu
tekee käsitöitä, päivisin hoitaa kukkapenkkejä ja kanatarhaa.
Juhannuksena pataan pannaan kahdeksan litraa kermaa, runsaasti
kananmunia sekä sokeria ja veivataan jäätelöä niin että sitä riittää
koko suvulle.

Kirjan lukija saa siis kurkistaa kadonneeseen maailmaan, jossa
perinteinen elämänrytmi ei vähästä järky. Mitä nyt joskus
1930-luvulla, kun papasta tulee ensin pääministeri, sitten
presidentti, ja eräänä kesäpäivänä armeijan vesitaso laskee
Pajalahden venevalkamaan, lentäjä ja upseeri menevät noutamaan pappaa
lasten jäädessä pyörimään koneen ympärille. - Näyttää siihen
ehättäneen perheen naisväkikin; etteipä vain kuvassa olisi
Ellen-mummukin raitaleningissään...

Mummu, musterit ja Mannerheim 

Viehättävät mustavalkokuvat ja pikku-Mariannen muistot saavat
hohtonsa siitä, että isovanhemmat eivät olleet kuka tahansa mummu ja
pappa, vaan Suomen tasavallan kolmas presidenttipari.
Presidenttikautena (1931-1937) Svinhufvudit eivät päässeet
oleskelemaan Kotkaniemessä yhtä paljon kuin aikaisemmin, mutta
vaikuttaa siltä, että presidentinrouvanakaan Ellen ei kaihtanut
töihin tarttumista: kanat oli ruokittava, kakut leivottava.
Kotkaniemen kanojen munista Ellen leipoi usein hopeakakkua, siis
sokerikakkua johon munista käytetään ainoastaan valkuaiset. Se olikin
Pehr Evind Svinhufvudin lempileivonnainen, mutta 'Ukko-Pekalle'
kelpasi kahvikupposen kera myös tavallinen sokerikakku.

Tavallista lienee, että suvussa kulkevat reseptit saavat nimensä
alkuperäisen - tai ahkerimmin ohjetta käyttäneen - leipojan mukaan.
Näin myös Svinhufvudin suvussa: resepteissä vilahtelevat monen
sukupolven naiset. Isoäiti Ellen näyttää hopeakakkunsa ohella
leiponeen ainakin marenkeja ja viipaleiksi leikattavia
prinsessapikkuleipiä. Pari seuraavaa sukupolvea on myös keräillyt ja
kehitellyt reseptejä, niinpä joistakin on kirjassa eri variaatioita.
Esimerkiksi Sommarin sisarukset Ulla ja Marianne leipoivat
'upside-down'-omenakakkunsa hiukan toisistaan poikkeavin ohjein.

Ohjeiden nimissä esiintyviä mustereita ei yleensä ohjeen yhteydessä
esitellä. Jos lukija haluaa tietää, kuka kukin on, hän joutuu
päättelemään sen perhekuvista, eivätkä kaikki sukulaisuussuhteet
selviä niistäkään. Itse leivontaohje ei tietenkään näistä
lisätiedoista muuksi muuttuisi, mutta Millan, Babben, Sagan, Irjan,
Aino-mummin ja Engla Adolfinan olisi hyvin voinut parilla rivillä
liittää osaksi tätä herkullista historiankirjoitusta. Rusinoita ja
manteleita sisältävä, kinuskilla kuorrutettu Mannerheimin kakkukin
pistää miettimään: tarjottiinko sitä sotamarsalkalle vai olivatko
Ellen-rouva ja Mannerheimin taloudenhoitaja vaihtaneet
lempireseptejään keskenään?

Marenkia, mantelia ja kahvinmakuista kreemiä 

Itsenäisyyspäivän juhlaperinne, joka oli aloitettu joulukuun
kuudentena pidetyillä kahvikutsuilla vuonna 1919, sai uusia muotoja
Ellen Svinhufvudin emännöidessä presidentinlinnaa. Mukaan alettiin
kutsua enemmän puolisoita ja tarjoilu monipuolistui. Yhdeksi juhlien
vakiotarjottavaksi tuli konditoria Stellan manteli-marenkipohjista ja
kahvinmakuisesta kreemitäytteestä valmistettu kakku, joka tuolloin
tunnettiin nimellä Fragilité. Sitä syötiin myös Svinhufvudin suvun
juhlissa ja Ellenin omilla kutsuilla. Konditoria nimesi kakkunsa
rouvan luvalla Ellen Svinhufvud-kakuksi, ja sitä tarjoiltiin
presidentinlinnan juhlissa myös Svinhufvudin kauden jälkeen, aina
2000-luvulle saakka. Kakku sai muutenkin klassikkoleivonnaisen
aseman; erityisesti tavaratalo Stockmann myi sitä pääkaupunkiseudulla
suuria määriä.

Vuonna 2006 Stockmann vaihtoi tavarantoimittajaa; Stellan tilalle
tuli toinen leipomo ja kakkukin sai uuden nimen, Sans Rival
(vertaansa vailla). Stella piti tuotetta alkuperäisen kopiona ja
haastoi Stockmannin markkinaoikeuteen. Pari vuotta asiaa pohdittuaan
markkinaoikeus langetti tavaratalolle uhkasakon. Stella ajautui
konkurssiin. Vaikka kakkukiista ei ollut konkurssin ainoa syy, sen
vaikutus oli huomattava. Suomen taloushistoria ei taida tuntea toista
mantelikakkuun kaatunutta yhtiötä?

Pienen tauon jälkeen 'alkuperäistä' kakkua alkoi taas saada:
Billnäsin ruukki hankki oikeudet nimeen ja reseptiin.
Alkuperäisimmillään kakku kuitenkin esiintyy Kakkuja ja kahvikutsuja
-kirjassa, eikä 1950-luvun Kotikokki-lehdessä julkaistu resepti ole
ylivoimaisen vaikea nykypäivänkään kotikokille. Varoituksen sana on
toki paikallaan: sokeria ja voita, manteleita ja kermaa on reseptissä
reilusti, mutta niitä ei säästellä kirjan muissakaan ohjeissa, kuten
ei raaka-aineita yleensäkään. Esimerkiksi raittiuskakku vuodelta 1863
sisältää hyvänlaisen tujauksen eli puoli kvarteria (nykymitoissa 16
cl) punssia tai madeiraa.

Paunat, aluna ja wieno uuninlämpö 

Leivontakirjan tärkein anti ovat tietenkin itse ohjeet. Reseptit ovat
herkullisen tuntuisia - pari niistä testasin ja toimiviksi havaitsin.
Suuret leivonnaiskuvat eivät juuri poikkea muiden vastaavien kirjojen
kuvista - ryytiä kirjalle antavatkin juuri nuo edellä esitellyt
perhekuvat ja muistelmat.

Kun useilla resepteillä on ikää toistasataa vuotta, ovat myös monet
niissä esiintyvät mitat nykyleipurin mielestä harvinaisia ja ehkä
hankaliakin. Mitat on säilytetty alkuperäisohjeiden mukaisina, mutta
kirjan alussa annetaan niille selitykset. Paunat, luodit ja tuopit on
muunnettu nykymitoiksi muutamissa vanhoissa resepteissä, mutta
esimerkiksi vuoden 1822 mantelitorttua leipoessaan saisi käytellä
taskulaskinta ahkerasti.

Leivonnaisten kohotusaineetkin olivat ennen erilaisia. Useimmiten
käytettiin alunaa ja hirvensarvisuolaa, joita saa edelleen
apteekista; hirvensarvisuola tosin on korvattavissa leivinjauheella.
Ilman kirjan alkulausetta olisi myös haastavaa arvata oikea
paistolämpötila: innokkaankaan jauhopeukalon mieleen ei ehkä tule,
että wieno uuninlämpö on korkeampi kuin kohtalainen tai tavallinen
uuninlämpö.

Siwumennen sanoen: runsas w-kirjaimen wiljely on ehkä ollut tekijän
(tai kustannustoimittajan) mielestä omiaan luomaan kirjalle wanhojen
hywien aikojen tunnelmaa. Mutta kun w esiintyy yhdessä ohjeessa
kaksikymmentä kertaa, myös sanoissa waahdottaa, leiwinpaperi ja
kermawiili, se alkaa hiwenen haitata...

Kulttuurihistorialla kuorrutetulla kakkukirjalla on käyttöä, jos
haluaa leipoa epookinmukaisia herkkuja tai antaa
jauhopeukaloystävälleen lahjan, jossa on hiukan ylimääräistä
maustetta.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/