[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Pahan palkka? Vammaisuus valkokankaalla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius  FL, Venäjä-tutkija, Freelance-toimittaja, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rieser, Richard: Mustat lasit. Vammaisuus valkokankaalla ja
televisiossa. (Disabling Imagery? A teaching guide to disability and
moving image media). Kääntänyt Sanni Purhonen & Idastiina Räsänen.
Into Kustannus Oy, 2011. 183 sivua.


Pahan palkka? Vammaisuus valkokankaalla
---------------------------------------------------------

Mustat lasit on lajissaan ensimmäinen suomennettu elokuvakirja.
Richard Rieser esittelee siinä kattavasti elokuvakankaan
marginaaliryhmän - vammaiset, heidän roolinsa ja perinteiset
stereotypiat, mutta myös muutamat onnistuneet elokuvahankkeet. Rieser
on itse lontoolaisen World of Inclusionin toimitusjohtaja, opettaja ja
vammaisten asioita ajava aktivisti. Myös Jussi Karjalaisen panos on
merkittävä, sillä hänen ansiostaan kirjaan on liitetty suomalaista
elokuvaa käsittelevä osio, jossa tekijä analysoi kriittisesti eri
vammaisryhmien näkyvyyttä ja rooleja kotimaisissa filmeissä.


Richard Rieserin rooli kouluttajana ja opettajana näkyy Mustat lasit-
kirjan rakenteessa ja oppikirjamaisuudessa, mutta suomentajakaksikko
Sanni Purhonen & Idastiina Räsänen ovat onnistuneesti keventäneeet ja
toimittaneet alkuperäisteosta. Sitä paitsi, Mustat lasit on kaiken
kukkuraksi oikein hyvä perusteos elokuvakasvatuksen kannalta, joka on
yhä selkeämmin paitsiossa kaiken maailman visuaalisen roskan
valloittaessa valkokangasta. 'Elokuvan käyttö opetuksessa' -luku (ss.
45-65) virkistää kummasti muistia elokuvan lukutaidon tiimoilta ja
antaa vinkkejä siihen kuinka monella tavalla elokuvaa voi analysoida
ja liittää kirjallisuuteen, muihin taiteisiin tai vaikkapa
yhteiskuntatieteisiin. Kirjan vahva puoli on kantaaottavuus ja
kriittisyys - aiheen käsittely vammaisten tasa-arvon ja
ihmisoikeuksien näkökulmasta.


Vammainen = paha, vamma = pahan palkka?

Jo Mustien lasien johdanto ja varsinkin aloitusluku 'Näkökulmia
vammaisuuteen' tuo esiin hämmästyttävän määrän stereotypioita, jotka
ovat hyvin iskostuneet - ja isketty! - tajuntaamme. Esimerkiksi
kirjallisuuden ja elokuvataiteen kautta. Vamma on varsin usein pahan
palkka ja ongelma ja vammaisuus vaikkapa elokuvien lisämauste, jolla
katsoja saadaan kauhusta kankeaksi - pissaamaan pöksyihinsä.
Tyyppiesimerkkinä olkoon juuri kauhuelokuva, missä genressä
päähenkilöillä on usein jokin ulkoinenkin pelottava vamma: Suuren
oopperan kummitus (1925) , Frankenstein (1931), Tri Jekyll & Mr. Hyde
(1941), Painajainen Elm Streetillä (1984).

Suomalainen elokuva ei ole poikkeus stereotypiapuolella. Teuvo Tulion
Levoton veri (1946) on aika klassinen esimerkki. Päähenkilö (Regina
Linnanheimo) sokeutuu kuin rangaistukseksi elämästään huonona
perheenäitinä. Esko Favenin ja Tarja Laineen Rakastunut rampa
-elokuvan (1975) päähenkilö timpuri Kukkelman (Vesa-Matti Loiri) on
ilmetty Notre-Damen kellonsoittajahahmo, jonka inhimillisiä puolia ja
kurjaa kohtaloa ei toki sivuuteta, päinvastoin.


Voimaa ja vimmaa vammaisuudesta

Toisaalta, on myös elokuvia, joiden sanoma on aivan toinen ja
vammaisuus esitetään jopa positiivisena voimavarana. Dalton Trumbon
legendaarinen Sotilaspoika (1971) on ehkä ääriesimerkki eikä
ollenkaan tyypillinen vammaiselokuva. Hal Ashbyn Katkera paluu (1978)
 taas hienoimpia Vietnam-filmejä, jossa kuvatakulmakin on
sotaveteraanin 'pyörätuolitaso'. Barry Levinsonin Sademies (1988) tuo
 autistin (Dustin Hoffman) keskuuteemme. Hänestä hyötyä hakeva ja
perintöä havitteleva  pikkuveli ( Tom Cruise) joutuu monessa mielessä
taipumaan ja ymmärtämään autistin tapoja ja tottumuksia. Julie
Taymorin ohjaama ja Frida Kahlon elämäntarinaan perustuva Frida
(2002) esittelee päähenkilön vammaisuuden luontevana osana tämän
taiteilijaelämää.

Suomalaisista uusimmista elokuvista tekee mieli mainita paitsi Klaus
Härön Postia pappi Jaakobille (2009) ja Arto Halosen Prinsessa
(2010), myös Pekka Karjalaisen vähälle huomiolle jäänyt Vähän
kunnioitusta (2010). Se on aivan upea kuvaus kehitysvammaisen Siirin
(Outi Kero) itsenäisen elämän alkutaipaleelta. Tarinaan on koottu
sopiva annos niitä ennakkoluuloja, joita vammaiset arkielämässä
kohtaavat. Outi Keron näyttelijäsuoritus on huikea ja täyttä totta,
oman kokemuksenikin mukaan. Veljeni Pertti Antero (1954-1974) eli
suurimman osan lyhyestä elämästään pyörätuolissa eivätkä eriasteiset
ennakkoluulot olleet hänelle ollenkaan vieraita.

Mustien lasien päähuomio on tietysti tekijästä johtuen
angloamerikkalaisessa elokuvatuotannossa, mutta tätä yksipuolisuutta
pelastaa nimenomaan Jussi Karjalaisen Suomi-osuus. Se kannattaa lukea
huolella.

 

Jälkikirjoitus

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, että Joensuun
Parafestyhdistys on pistänyt tuulemaan! Maamme ensimmäinen alan
kulttuurifestivaali pidettiin 4-6.elokuuta Joensuussa ja monet aisti-
ja liikuntarajoitteiset taiteilijat ja harrastajat eri puolilta Suomea
pääsivät esiintymään kaupungin torilavalle ja festivaalitelttaan.
Vammaisuutta ei erityisemmin korostettu, mutta toki useilla
esiintyjäryhmillä oli mukana omat avustajansa tai ohjaajansa.

Seurasin perjantaina 5.8. torilavan esityksiä, muun muassa jalattoman
Risto Långin  pyörätuolitanssia. Mikko Keinänen ja Markku Kuronen ovat
hänestä myös palkitun dokumentin tehneet. Elokuvateatteri Tapiossa
esitettiin Pekka Karjalaisen elokuva Vähän kunnioitusta. Ilmaisnäytös
kokosi epätavallisen yleisön, joka osasi arvostaa elokuvan
perusteemaa. Lauantaina 6.8. oli vuorossa ohjaaja Mimmo Catalanon
dokumentti Kirsikoti maailmalla (2011), joka jatkoi hienosti
parafest-aihetta esitellen omaperäisen ja erikoisen taiteilijaryhmän.

 

 

 

 

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/