[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomen sodat 1917-1918 ja 1939-1945 ilmasodan näkökulmasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Harri Kousa  Ammatinvalintapsykologi, PSM (psykologia), VTM
(poliittinen historia), Helsingin TE-toimisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nikunen, Heikki; Talvitie, Jyrki; Stenman, Kari; Geust, Karl-Fredrik;
Haapavaara, Heikki: Suomen ilmasodan pikkujättiläinen. WSOY, 2011.
464 sivua.


Suomen sodat 1917-1918 ja 1939-1945 ilmasodan näkökulmasta
---------------------------------------------------------

Suomen ilmasodan pikkujättiläinen on hyvin paikkansa täyttävä
yleistajuinen käsikirja ilmasodan kulusta Suomen vuosina 1917-1918
sekä 1939-1945 käymien sotien aikana. Kirja kertoo perusteet hyvin
niille, joille ilmasodan historia Suomen sodissa on tuntemattomampi ja
toimii erittäin hyvin käsikirjana asiaa paremmin tuntevammalle
lukijalle. Käsittely on asiantuntevaa ja tasapuolista.


Suomen ilmasodan pikkujättiläinen on suurelle lukijakunnalle
suunnattu yleistajuinen käsikirja, joka kertoo ilmasotatoimien
historian Suomen 1917 - 1918 sekä 1939 - 1945 käymissä sodissa.
Päänäkökulmaksi on valittu Suomen ilmavoimien toiminta, mutta
ilmatorjunnan sekä ilmavalvonnan ja tiedustelutoiminnan osuutta ei
suinkaan ole unohdettu. Suomen ylivoimaista vastustajaa vastaan
käymistä sodista lukiessa alkaa melko väistämättä pohtia, miten
on mahdollista, että puolustus kesti olosuhteisiin nähden hyvin.
Suomen ilmasodan pikkujättiläinen vastaa tähän kysymykseen
ansiokkaasti ilmasodan osalta ja lukija pystyy kirjan luettuaan
hahmottamaan moniakin vastauksia kysymykseen, miksi Neuvostoliiton
ilmavoimat eivät valtavasta ylivoimastaan huolimatta onnistuneet
tuhoamaan Suomen armeijan puolustuskykyä ja kotirintaman
toimintakykyä.

Teos on kirjoitettu ryhmätyönä, mutta keskeisenä tekijänä on
erikseen kiitettävä Suomen ilmavoimia 1991 - 1995 komentanutta
Heikki Nikusta. Nikunen on kirjoittanut suurimman osan kirjan
ilmavoimia koskevista osuuksista. Tietokirjailija Jyrki K. Talvitie
on kirjoittanut katsaukset kuvattujen ilmasodan vaiheiden
sotilaspoliittisista taustoista sekä joitakin artikkeleita.
Yksittäisiä artikkeleita ovat kirjoittaneet myös aiemmista
ilmasotaa kuvaavista kirjoista ja artikkeleista tutut Kari Stenman,
Carl-Fredrik Geust sekä Heikki Haapavaara. Stenman on lisäksi
tehnyt Suomen ilmasodan pikkujättiläiseen liiteosan sekä
osallistunut kuvien hankintaan. Kalevi Keskinen on toiminut
kuvatoimittajana ja kerännyt kirjaan ennen julkaisemattomia
valokuvia. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta
kirjallisuusluettelon perusteella kirjoitukset perustuvat aiempaan
tutkimuskirjallisuuteen ja elämänkertoihin. Venäjän arkistoja ei
ole käytetty, eikä myöskään analysoitu sitä, voisiko niistä
löytyä luotettavaa tai käyttökelpoista tietoa esimerkiksi
pudotustilastojen selvittämiseksi. Suomen ilmasodan
pikkujättiläisessä esitetyt pudotusluvut ovat korkeat ja Venäjän
arkistojen tultua vapaammiksi käyttää olisi hyvä saada luvuille
sitäkin kautta varmistusta.

Rakenne kirjassa on kronologinen ja kappaleiden sisällä kerrotaan
ensin poliittisesta ja sotilaallisesta yleistilanteesta. Seuraavaksi
kappaleissa esitellään ilmavoimien strategia, organisaatio, kalusto
sekä koulutus kulloinkin vallinneessa tilanteessa. Viimeiseksi
kappaleissa käydään päivä kerrallaan lyhyesti läpi
sotatapahtumat hävittäjä-, pommittaja- sekä
tiedustelulentolaivueiden osalta. Erillisissä tietolaatikoissa
kerrotaan erityisen mielenkiintoisista asioista tarkemmin kuten
talvisodassa Pohjois-Suomen ilmatilaa suojanneen ruotsalaisen
lentolaivue F19:n sekä kesällä 1944 torjunta-apua antaneen
saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn vaiheista.  Lentäjiä
esitellään henkilölaatikoissa sekä Mannerheim-ristin ritarit
erikseen liitteissä. Liitteissä esitellään myös ilmavoimien
sotien aikana käyttämät lentokonetyypit sekä kerrotaan
ilmavoimien lentolaivueiden historiat lyhyesti.

Kirjan rajaus pääsääntöisesti lentojoukkoihin ja toissijaisesti
ilmatorjuntajoukkoihin toimii hyvin, joskin ilmatorjunta kuului
organisatorisesti myös ilmavoimiin ja ilmatorjunnan
pudotusilmoitukset olivat merkittävän suuret ja siten ilmasodan
kokonaiskuvan kannalta olisi hyödyllistä saada tarkempaa kuvausta
myös ilmatorjunnan toiminnasta. Lukija voi jäädä kaipaamaan
lisätietoja ilmatorjunnan organisoinnista, toiminnasta ja
koulutuksesta, mutta johonkin raja oli vedettävä ja nyt tehty
ratkaisu on napakka.

Pikkujättiläisen varsinaisena päätavoitteena ei ole ollut tuottaa
uutta tietoa, vaan kasata tiiviiseen, selkeään pakettiin olennainen
jo tiedetystä. Tässä onnistutaan hyvin ja siinä sivulla tuodaan
esiin varmasti monelle lukijalle täysin uuttakin tietoa. On
esimerkiksi kiinnostavaa lukea siitä kuinka sotasaaliskoneita
saatettiin menestyksekkäästi käyttää sukellusvenetorjuntaan. 
Tavanomaisemmassa rintamakäytössä sotasaaliskoneet olisivat
saattaneet sekoittua vihollisen koneisiin, mutta merialueilla tämä
riski oli pienempi. Kirjassa on myös esimerkiksi tietoa siitä,
millä taktiikalla tiedustelulentolaivueet toteuttivat tehtävänsä
lentäessään täysin vanhentuneilla konetyypeillä, ja
radiotiedustelun maailmanlaajuisestikin ajatellen erittäin
menestyksekkään tiedustelutoiminnan taustoista. Hyvä ja lukijalle
mielenkiintoinen valinta on myös ollut Suomen ilmavoimien synnyn ja
alkutoimien kuvaaminen vuoden 1918 aikana. Tämä valinta auttaa
lukijaa hahmottamaan, miksi ilmavoimat oli luonteeltaan vähemmän
byrokraattinen kuin monet kilpailijansa ulkomailla. Organisaatio
muodostettiin ad hoc tilanteen vaatimusten ja lahjoituskoneiden ja
vapaaehtoisten lentäjien asettamien edellytysten pohjalta, eikä
turhaan organisatoriseen jäykkyyteen ollut tuolloin edellytyksiä.

Ilmasodan pikkujättiläinen on hyvin kirjoitettu, asiantuntemuksella
ja suurella sydämellä käsitelty. Erityisellä mielenkiinnolla
seurasin kirjassa esitettyjä mielipiteitä siitä, mikä mahdollisti
sen, että ilmasota onnistuttiin tekemään Neuvostoliitolle yhtä
vaikeaksi kuin maasotakin. Kirjassa kerrotaan, että ilmavoimat
syntyivät vuoden 1918 sodan keskellä rauhan ajan byrokratian
häiritsemättä itsenäiseksi aselajiksi, mistä seurasi, että
ilmavoimat pystyivät kehittymään sen mukaan mikä lentokokemusta
omaavien sotilaiden mielestä oli tarkoituksenmukaista. Maissa,
joissa ilmavoimat olivat maa- tai merivoimille alisteisia, kuten
Neuvostoliitossa tai Japanissa, ei pystytty yhtä luovasti ja
joustavasti sopeutumaan koko ajan muuttuvaan toimintaympäristöön
kuin niissä, joissa ilmavoimat olivat oma aselajinsa.

Tämän itsenäisyyden ja vapaan ajattelun mahdollisuuden takia
sellaiset luovat uudistajatyypit kuin Richard Lorenz ja G.E.
Magnusson pääsivät vaikuttamaan ilmavoimissa.  Jo ennen sotaa
Lorenz uudisti ilmavoimien taktiikan sen mukaan mitä koneiden
nopeutuminen ja radioiden käytön alkaminen koneissa mahdollistivat.
Kolmen koneen tiukasta osastosta siirryttiin joustavaan kahden koneen
väljään pariin, joka näki viholliskoneen nopeammin kuin tiukassa
osastossa oman johtokoneen paikkaa seuraavat lentäjät, ja jossa
parissa kummatkin lentäjät olivat vapaat toimimaan
hyökkäyksellisesti. Muissa ilmavoimissa siipimies oli
pääsääntöisesti koko ajan sidottu suojaamaan ja seuraamaan
johtokonetta, vaikka radioiden koneisiin tulon myötä apua pystyi
pyytämään radiolla ja omaa konetta väijyvästä viholliskoneesta
saattoi varoittaa radiolla. Käytännössä tämä toimintavapaus
kaksinkertaisti Suomen ilmavoimien hävittäjien iskuvoiman
verrattuna Neuvostoliiton käyttämään jäykkään taktiikkaan.
Suomen ilmavoimien etuna oli myös koneiden suorituskyvyn mukainen
käyttö. Jos oma kone oli nopeampi kuin vastustajan, käytettiin
liike-energiaa säästävää 'heiluritaktiikkaa', iskettiin
korkeammalta ja palattiin liike-energiaetua käyttäen takaisin
korkealle, ja jos oma kone oli hitaampi, pyrittiin käyttämään
joko parempia kaarto-ominaisuuksia tai syöksyä hyväksi.

Suomen ilmavoimien luovuus näkyi myös pommittajien ja ilmatorjunnan
omintakeisessakin taktiikassa. Helsingin vuoden 1944 suurpommitusten
aikana ilmatorjunta onnistui käytännössä mitätöimään
suurhyökkäyksen, ei sen takia, että olisi pystytty tuhoamaan
vihollisen koneet, vaan koska ammuttiin ilmatorjuntasulkuja
tarkoituksellisesti ohi. Sopivassa kohdassa torjunta
tarkoituksellisesti viholliskoneiden eteen ammuttu kiivas sulkutuli
sai nämä pudottamaan pommilastinsa kaupunkilaisille vaarattomiin
kohtiin. Saman suurpommitusjakson aikana suomalaiset pommikoneet
puolestaan lyöttäytyivät yöllä tukikohtiinsa palaavien
viholliskoneiden sekaan ja pudottivat sitten lastinsa laskeutuvien
koneiden sumaan. Tämä varsin innovatiivinen teko kuvataan kirjassa
lyhyesti, mutta olisi ollut kyllä yhden lisätietolaatikon ja
tarkemmankin kuvauksen arvoinen.

Kirjan mukaan suomalaisten lentäjien etuna oli myös koulutuksen
tarkoituksenmukaisuus. Kaikki lentäjät aloittivat
hävittäjälentäjäkurssilla, joten myös pommitus- ja
tiedustelulentäjiksi päätyneet ymmärsivät kuinka tehdä oman
koneen pudottaminen vihollishävittäjälle vaikeaksi.
Hävittäjäkoulutuksessa korostettiin ampumataitoa ja
yksinkertaisia, mutta tarkoituksenmukaisia ja tehokkaita hyökkäys-
ja puolustustaktiikoita. Kirjassa kerrotaan perusteellisesti
koulutuksesta, mutta mielenkiintoista olisi ollut myös tietää
enemmän lentäjien valinnasta ja koulutuksessa karsiutumisesta.
Jostain pienen Suomen ilmavoimat onnistuivat löytämään ja
kouluttamaan väkilukuunsa nähden täysin suhteettoman määrän
hävittäjä-ässiä. Osan selittää vastustajaa parempi taktiikka
ja koulutus, mutta osan täytyy selittyä henkilökohtaisilla
tekijöillä. Miten lentäjäkurssien oppilaat valittiin? Mitkä
olivat edellytykset hakemiselle, mitä fyysisiä ominaisuuksia
täytyi täyttää, mikä koulutustausta vaadittiin, käytettiinkö
haastatteluja? Lisäksi kirjassa olisi voinut olla tietoa siitä
mitä tehtiin, jos lentäjä ei rintamaolosuhteissa pystynytkään
täyttämään odotuksia, tai jos sinänsä hyvä lentäjä alkoi
uupua.

Suomen ilmasodan pikkujättiläisestä selviää hyvin sodankäynnin
ennakoimattomuus. Talvisodassa omat koneet osoittautuivat
Blenheim-pommikoneita lukuun ottamatta täysin vanhentuneiksi ja
ilmavoimat olivat suurvaltaa vastaan alakynnessä, ilmaherruudesta
rintamalinjoilla ei ollut tietoakaan ja sotaa käytiin syvällä
omalla alueella suomalaisten onneksi vihollisen sodan alkuvaiheessa
suojaamattomia pommittajia vastaan. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa
olikin tilanne aivan päinvastainen, suomalaisten parhaat
hävittäjäkoneet olivat vihollisen vastaavia parempia tai ainakin
vastaavia, neuvostokoneita oli myös sen verran vähän saksalaisten
hyökkäyksen takia, että suomalaiset käytännössä pystyivät
pitämään ilmaherruuden haluamillaan alueilla. Vuoden 1944
hyökkäyksen aikana suomalaisten puolella ollut ilmavoima
kaksinkertaistui käytännössä päivässä kun saksalainen
lento-osasto Kuhlmey saapui puolustusta tukemaan ja omat
lentolaivueet alkoivat saada suuremmassa määrin ajanmukaisia
hävittäjiä. Altavastaajana oleminen saattoi äkillisestikin
muuttua.

Kirjassa korostetaankin valmiutta toimia monenlaisessa
ympäristössä ja sitä kuinka tärkeää on, että omat koneet ovat
ajanmukaisia. Talvisodan viimeisinä päivinä neuvostohävittäjät
yllättivät hävittäjälentueen nousemassa ilmaan omalta
lentokentältä ja pudottivat peräti seitsemän suomalaista konetta.
Suomalaisten koneet olivat hitaammat, liian matalalla syöksyä
ajatellen ja huonompia kaartamaan. Parempi ampumataito tai taktinen
osaaminen ei niissä oloissa riittänyt, kun kone oli täysin
vanhentunut.

Teos luo myös osaltaan uskoa itsenäiseen puolustukseen.
Periaatteessa ylivoimainenkin hyökkääjä voi noudattaa
vanhentunutta tai tehotonta taktiikkaa, olla huonosti johdettu, ja
olosuhteet voivat kansainvälisessä politiikassa nopeastikin muuttua
puolustajaa tukeviksi. Siksi oleellista on toimintakyvyn pitäminen
korkeana korkealaatuisen koulutuksen sekä ajanmukaisen kaluston
avulla. Suomen ilmasodan pikkujättiläinen kertoo, että sekä
talvisodan että vuoden 1944 torjuntataisteluiden jälkeen ilmavoimat
olivat menestyksekkään toiminnan ja täydennysten myötä vahvemmat
sekä konemääräisesti että koneiden tyypiltä kuin ennen
taistelujen alkamista.

Pikkujättiläisen kuvitus tukee hyvin tekstiä ja kustantajaa
täytyy erityisesti kiittää siitä, että paperin laadussa ei ole
tingitty ja siksi on voitu käyttää myös värivalokuvia. Sen
sijaan kirjan kartoissa on toivomisen varaa. Niistä selviävät
lähinnä lentokenttien sijainnit, suurimmat järvet sekä
rintamalinjan kulku. Tiestö, joet, rautatiet Muurmannin rataa lukuun
ottamatta ja paikkakunnat lukuun ottamatta suurimpia kaupunkeja ovat
jääneet pois. Edes Suomenlahden saaria tai Leningradin ja Viron
välissä sijainnutta Oranienbaumin mottia ei kartoista löydy,
vaikka niillä varsinkin asemasotavaiheen ilmasodan kannalta oli
mitä suurin merkitys. Ottaen huomioon, että Pariisin
rauhansopimuksessa 1948 luovutetun alueen maantieto alkaa
nykylukijalle olla täysin tuntematonta, olisi tämänkaltaisessa
kirjassa tärkeää, että kartat olisivat hyvät. Lukijat olisivat
varmasti olleet valmiit maksamaan muutaman euron ylimääräistä
kirjaan sisäkanteen taitellusta suurikokoisesta ja selkeästä
kartasta. Tällaisenaan kirjaa on luettava joko karttakirjan tai
internetin karttasovellusten tukemana.

Kirjan liitteet ja hakemistot ovat erinomaiset ja tukevat hyvin
kirjan käyttöä käsikirjana. Hakemistoissa löytyy sekä
paikkakunta-, henkilö-, lentokonetyyppi- että
joukko-osastohakemistot. Niinpä esimerkiksi Kyösti Karhilan
elämäkertaa tai lentolaivue 44:n historiaa lukevan lukijan on hyvin
helppo löytää ne sivut, joilla itseä kiinnostava tieto löytyy.
Liitteissä löytyy myös suorastaan kauniit väripiirrokset Suomen
ilmavoimien käyttämistä lentokonetyypeistä ja lyhyet
konetyyppihistoriat. Sen sijaan Neuvostoliiton konetyypeistä ei
vastaavia löydy. Nyt esitellyistä koneista ei myöskään ole
esitelty suoritusarvoja, vaikka kirjassa pidetään hyvin perustellen
koneiden suoritusarvoja erittäin merkittävänä ehtona
menestyksekkäälle toiminnalle. Suoritusarvojen puuttuminen haittaa
kirjan käyttöä käsikirjana ja johtaa siihen, että ne tiedot on
haettava Risto Pajarin Jatkosota ilmassa -kirjasta (1982) tai
internetistä. Lisäksi liitteissä olisi myös voinut olla lista
sodissamme pudonneista lentokoneista, kun sellainen lista olisi
Pajarin kirjasta ollut helposti lainattavissa.

Suomen ilmasodan pikkujättiläinen on hyvin paikkansa täyttävä
kirja ilmasodan kulusta. Se kertoo perusteet hyvin niille, joille
ilmasodan historia Suomen sodissa on tuntemattomampi ja toimii
erittäin hyvin käsikirjana asiaa paremmin tuntevammalle lukijalle.
Erityisen miellyttävää on se, että kirjassa kerrotaan
tasapuolisesti ilmavoimien eri osien toiminnasta eikä keskitytä
pelkästään hävittäjälentueiden toimintaan. Kirja sopii niin
sotahistoriasta laajemmin kiinnostuneelle kuin satunnaiselle
lentäjäelämäkerran lukijalle tai tietokonepelilentäjälle, joka
haluaa lisätä tietopohjaansa ilmasodan kokonaisuudesta.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/