[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaista valkoista magiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi  FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nevala, Heikki: Silmänkääntäjiä, konstiniekkoja ja
loihtutaiteilijoita: Taikurien vaiheita Suomessa 1800-luvulta
1960-luvulle. SKS, 2011. 321 sivua.


Suomalaista valkoista magiaa
---------------------------------------------------------

Tietokirjailijaksi heittäytynyt taikuri Heikki Nevala kertoo
kirjassaan Silmänkääntäjiä, konstiniekkoja ja
loihtutaiteilijoita suomalaisista taikureista sekä Suomen
taikurialasta ja -perinteestä lähes sadan vuoden ajalta. Laajalle
lukijakunnalle tarkoitettu historiikki sisältää suuren määrän
maassamme toimineiden taikurien elämäkertoja ja kuvauksia heidän
monipuolisesta ohjelmistostaan. Esittelynsä saavat myös
kahlekuninkaat sekä taikatemppukirjat, taikavälinekauppiaat ja
Suomen ensimmäisen taikuriyhdistys, Taikapiiri.


Nykyisin Suomessa toimii useita 'konstiniekkoja', jotka hankkivat
elantonsa taikurin ammatissa, ja muutamat tunnetaan ulkomaita
myöten. Sivutoimenaan taikatemppuja tekevät monet. Nämä taitajat
nojautuvat satojen vuosien kansainväliseen ja lähes kahden sadan
vuoden kotimaiseen perinteeseen, sillä Länsi-Euroopassa
'silmänkääntäjiä' esiintyi jo 1500-luvulla, jolloin myös
varhaisimmat taikurialan kirjatkin ilmestyivät. Ruotsissa
ensimmäinen taikatemppukirja ilmestyi vuonna 1696. Suomessa
painettiin ensimmäinen taikurialan teos Ny Samling af Nödsamma
Lekar, Konst-Stycken, Gåtor, Logogryfer, Charader, Anekdoter,
Infall, Skämt och Narraktigheter Turussa vuonna 1822. Voisi siis
olettaa, että ainakin harrastajat ryhtyivät kokeilemaan
taikatemppuja hetimiten, vaikka sanomalehtiin 'ihmeidentekijät'
ilmaantuivatkin vasta 1800-luvun puolivälistä lähtien. 

Vuosikymmenien kuluessa keinotekoisen taikuuden harjoittajien
nimikkeeksi on suomen kielessä vakiintunut  'taikuri'. Tämä
valkoisen magian taituri on näyttelijä, joka näyttelee taikurin
roolia. Hän on esiintyjä ja viihdyttäjä, joka esittää
tekevänsä taikoja, ja katsojat tietävät, että on kyse
luonnollisin keinoin tehdyistä ihmeistä, vaikka he eivät yleensä
ymmärräkään, miten nuo ihmeet on saatu aikaan.


Sadan vuoden taikurit

Taikurialasta on Suomessa kirjoitettu vähän ja sekin vähä
muutamissa sirkus- ja tivolialaa käsittelevissä teoksissa. Niinpä
Heikki Nevalan kirja Silmänkääntäjiä, konstiniekkoja ja
loihtutaiteilijoita: Taikurien vaiheita Suomessa 1800-luvulta
1960-luvulle on tervetullutta lukemista niille, joita lumoavien
kansanhuvien historia kiinnostaa. Nevala katsoo asioita sisäpuolisen
silmin, sillä hän on itsekin taikuri ja tietää, miten katsojien '
silmät käännetään'. Myös taikurien yhdistystoimintaan hän on
perehtynyt toimittamalla Suomen taikurien yhdistyksen historiikin
Suomen Taikapiiri since 1945 (2006), joka ulottuu vuoteen 2006.

Uudessa kirjassaan Nevala esittelee Suomen taikuriammattialan
kehittymistä ja ammattimaistumista historiikkimaisesti henkilöiden
kautta. Jokainen taikurielämäkerta on sinänsä kiehtova ja lukija
kaipaisi monista yrittäjistä enemmänkin tietoja. Tiedot
varhaisimmista taikureita ovat kuitenkin varsin satunnaisia ja
sirpaleisia. Ja kuten usein on laita alansa ensimmäisistä, ei
ensimmäistä suomalaista taikuriakaan tunneta, vaikka monille on
yritetty titteliä sovittaa.

Varhaisin maininta Suomessa esiintyneestä taikurista löytyy Turun
kaupungin maistraatin pöytäkirjasta vuodelta 1773. Silloin
syyskuussa husaari ja taikuri Johann Schorell levitti ohjelmistostaan
painettua julistetta kaupunkilaisille ja opetti halukkaille taitojaan.
1700-luvulla esiintyi ainakin kolme muutakin ulkomaalaista
silmänkääntäjää. Fyysisten ja mekaanisten temppujen lisäksi
taiteilijat saattoivat tanssia nuoralla ja huvittaa yleisöä
muillakin tavoilla. 

Noin sadan taikurin tiedetään esiintyneen 1800-luvulla Suomen
kaupungeissa. Matkallaan Tukholmasta Pietariin 'konstimaakarit'
poikkesivat ensi sijassa Turkuun, Helsinkiin, Porvooseen, Haminaan ja
Viipuriin. Jokunen rohkea uskaltautui Hämeenlinnaan, Ouluun tai
Kuopioon asti. Muutama ulkomaalainen jopa asettui asumaan maahamme ja
antoi samalla virikkeitä ja vaikutteita täkäläisille yrittäjille.
Heidän joukossaan oli mm. tanskalainen Pauline Schmidt 1880-luvulla,
naisena harvinainen yrittäjä miehisessä joukossa. - Nevalan kirjan
liitteenä on Sven Hirnin kokoama luettelo, jossa on lyhyet
selostukset Suomessa vuosina 1773-1900 vierailleista taikureista.

Varmaan juuri ulkomaisten taikurien esimerkin innostamana alkoivat
suomalaisetkin kokeilla 'konstimaakarin' taitoja 1800-luvun
jälkipuoliskolla. Nevala tulkitsee heidän esiintymisensä
liittyneen kotimaisen teatterin ja muun lavaesiintymisen kehitykseen.
Vuonna 1855 Porvoossa esiintyi ehkä ensimmäinen suomalainen ja
suomenkielinen taikuri. Borgå Tidning nimittäin sanoi miestä
'silmänkääntäjäksi'. Varhaisin aikalaiskuvaus suomalaisen
taikurin esiintymisestä on vuodelta 1863. Tuo taitaja oli alkujaan
iisalmelainen renkimies, David Ulmanen, joka esitti nuorallatanssia
ja silmänkääntötemppuja. Vuosisadan lopulla monissa kaupungeissa
sekä rannikolla että sisämaassa esiintyi suomalaisia
'konstiniekkoja', jotka huvittivat yleisöä 'pöyristyttävillä
taikatempuillaan' välistä onnistuen ja välistä epäonnistuen.


Ammattimaistuvat konstimaakarit

Kotimaisia taikureita ilmaantui 1900-luvulla ja varsinkin vuoden 1918
jälkeen yhä lisää, sillä maahan ei tullut enää ulkomaisia
taikureita, koska keisarin vallan romahdettua Pietari ei enää
heitä houkutellut. Oman lisänsä huvituksiin toivat kahlekuninkaat,
jotka olivat saaneet virikkeitä ja oppeja Atlantin takaa. Taikurit ja
muut temppuilijat esiintyivät markkinoilla, ravintoloissa,
viihdytyskiertueilla, teattereissa ja jonkin verran myös tivoleissa
ja sirkuksissa. He ottivat roolihahmoilleen mallia vieraista maista
ja keksivät eksoottisia taiteilijanimiä.

Moninaisista taidoista huolimatta useimpien taikureiden ura kesti
vain muutamia vuosia, ja harvat pystyivät sopeutumaan
epäsäännölliseen kiertelevään elämään niin, että jaksoivat
esiintyä vuodesta toiseen yhä uusilla areenoilla ja yhä uusia
ohjelmistoja kehitellen. Tällaisiakin taikureita sentään oli, ja
muutamat perehdyttivät puolisonsa ja lapsensakin taikojen saloihin.
Taikuritoiminnan ammattimaistumisesta kertovat säilyneet
sanomalehtijutut ja -ilmoitukset, ohjelmalehtiset, alan lisääntyvä
kirjallisuus sekä taikuriyhdistyksen perustaminen vuonna 1945. Toisen
maailmansodan aikana ja jälkeen nousseet taikurit kehittivät
ammattitaitoaan myös hakemalla oppia ulkomailta ja osallistumalla
kansainvälisiin taikurikilpailuihin, joissa eräät saavuttivat
huomattavaa menestystä.

Jo 1800-luvulla oli Suomessa ilmestynyt kuusi kirjaa, jotka
levittivät taikatemppuharrastusta, ja 1900-luvulla kirjoja ilmestyi
lisää. 1920- ja 1930-luvulla, kun taikatemput koettiin nimenomaan
lasten ja nuorten puuhasteluksi, koettivat eräät kirjoittajat ja
harrastajataikurit herättää kiinnostusta nuoriso- ja
ajanvietejulkaisujen avulla. Myöhemmin painettiin taikurikirjoja
niin harrastajille kuin pidemmällekin edistyneille. Julius Sundman
oli erityisen tuottelias taikurikirjojen tekijä: hän julkaisi
vuosina 1939-1973 kaikkiaan kahdeksan teosta. Sundman tuli tunnetuksi
myös jatkosodan aikaisilla viihdytyskiertueilla kuten
'kansallistaikurimme' Solmu Mäkeläkin sekä kansainvälisten
yhteyksien solmijana.

Kun taikurien määrä jatkuvasti kasvoi sotien jälkeen, ei Nevala
ole voinut kirjoittaa heistä kaikista. Siksi hän on tyytynyt
esittelemään vain osan tunnetuimmista taikureistamme. Harmi, että
puolen vuosisadan silmänkääntäjät ovat jääneet esittelyn
ulkopuolelle. Nevalalle tai jollekulle muulle on siis vielä
tekemistä. Samalla taikurien historiaan voisi tarttua
analyyttisemmalla otteella.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/