[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Teologi paikantuu ateismiin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Elina Vuola  TT, professori, Maailman kulttuurien laitos, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pyysiäinen, Ilkka: Jumalaa ei ole. Vastapaino, 2010. 178 sivua.


Teologi paikantuu ateismiin
---------------------------------------------------------

Ilkka Pyysiäinen on kognitiivisen uskontotieteen edustaja  ja
puolestapuhuja. Hän asemoi itsensä ateismiin kirjassaan Jumalaa ei
ole. Pyysiäisen teos on evidentialistisen ateismin suomalainen
versio, jonka uskontokäsitys liittyy lähinnä totuusväitteisiin.


Kulttuurintutkimuksessa on nykyään tavallista, että tutkija pohtii
positiotaan eli paikantumistaan suhteessa tutkimuskohteeseensa.
Tavoitteena ei ole subjektiivisuus tai jonkinlaisen akateemisen
tirkistelyn salliminen, vaan toive tutkimuksen läpinäkyvyydestä ja
objektiivisuudesta. Ajatuksena on, että on reilumpaa, kun tutkija ei
piiloudu, vaan vähintäänkin pohtii tai tuo esiin tutkimuskohteensa
kannalta olennaisimmat henkilökohtaiset ja tiedolliset sidoksensa..

Teologian tohtori ja uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen, joka
tunnetaan kognitiivisen uskontotieteen edustajana ja
puolestapuhujana, paikantaa itsensä ateismiin kirjassaan Jumalaa ei
ole. Ateismin puolustaminen ei sinänsä ole uutta suomalaisessa
uskontotieteessä. Harvinaisempaa sen sijaan on, että uskonnontutkija
- teologi tai uskontotieteilijä - ylipäätään avoimesti pohtii
suhdettaan uskontoon. Usein liian kevyesti ajatellaan, että
teologeille asia olisi itsestään selvä. Uskontotieteen ja teologian
osin keinotekoinenkin juopa on antanut ymmärtää, että
uskontotieteilijät ovat ulkopuolisia ja puolueettomia suhteessa
uskontoon, kun taas teologit ovat normatiivisia ja tunnustuksellisia.
Pyysiäinen osoittaa opuksellaan, että päinvastainenkin on
todellisuutta, joskaan ei ehkä yleistä. Ateismikin on
tunnustuksellisuutta ja avointa itsensä paikantamista.

Pyysiäinen ei tosin itse pohdi asiaa paikantumisen kannalta, mutta
kirjan asenne on selvä nimeään myöten. Kustantaja ei takakannessa
pidä teosta tietokirjana, vaan keskustelupuheenvuorona, mikä ikinä
niiden välinen raja onkaan. Oletan sen tarkoittavan juuri kirjan
pamflettimaisuutta. Lajityypin tulo (uudelleen) suomalaisten
kustantajien julkaisupolitiikkaan on sinänsä kannatettavaa. Kaikesta
ei tarvitse tutkijankaan kirjoittaa viidensadan sivun perusteellista
selvitystä.

Vaikka kirjoittaja on itse teologin koulutuksen saanut, sanaa
'teologi' käytetään kirjassa lähinnä kolmannessa persoonassa ja
useimmiten vähätellen tai ainakin kielteisen arvolatauksen kautta:
'teologit' ovat aina paitsi kristittyjä myös 'toisia', joiden tapaa
puolustaa uskomuksiaan kirjoittaja kritisoi. Myös
kulttuurintutkijoista tulee kirjassa niin sanottuja
kulttuurintutkijoita (s. 146). Tällainen hiukan piinalliseltakin
tuntuva asetelmallisuus ei ole mitenkään välttämätöntä omien
ajatusten esiintuomiselle. Kollegalle tulee olo, että eikö Pyysiäinen
tiedä paremmin. Tunteeko hän uskonnontutkimuksen laajasta kentästä
vain pienen siivun? Eikö hän halua ottaa huomioon muita tapoja
lähestyä uskontoa?  Hänen oletuksenaan on, että uskonto ei
apologeeteille ja muille niin sanotuille tutkijoille ole koskaan
kritiikin kohde. Väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Toiseuttaminen on tapa nostaa omaa häntää muiden kustannuksella,
jolloin 'toisista' piirtyvä kuva on paitsi epäselvä myös
negatiivinen. Tämä läpi kirjan toistuva asenne valitettavasti syö
kirjan uskottavuutta ja argumentointia.

Pyysiäinen sanoo kritiikkinsä kohdistuvan uskonnollisiin uskomuksiin,
ei uskontoon elämäntapana. Tämän rajan selventäminen olisi ollut
tervetullutta. Vaikka eron voisikin jollakin aukottomalla tavalla
tehdä, kirjoittaja olisi voinut huomauttaa, että uskonnollisiin
uskomuksiin rajoittuessaan hän käsittelee tiettyä kapeaa aluetta.
Koska Pyysiäinen keskittyy juuri Jumala-uskomuksiin, hän liikkuu
lähinnä uskonnonfilosofian alueella. Uskonnonfilosofian vuosisatainen
perinne, jonka päätehtävänä on ollut uskonnollisten uskomusten
kriittinen pohdinta, ei kuitenkaan juuri saa mainintaa teoksessa,
sisällöistä puhumattakaan. Tämä johtaa siihen, että lukijan on vaikea
hahmottaa, mitä tuulimyllyjä vastaan Pyysiäinen taistelee. Onko niitä
uskonto ja sen harjoittamisen (haitalliset) seuraukset vai
uskonnolliset uskomukset vääränä tietoisuutena? Muut
uskonnontutkijat, jotka tarkastelevat uskontoa erilaisista
lähtökohdista? Nimenomaan teologit, joihin kirjoittaja tosin itsekin
lukeutuu? Selvittämättä jää, millaiseksi teologiksi kirjoittaja
itsensä mieltää.

Kiinnostava yleisemmän tason epistemologinen kysymys on, miten
tutkijan paikantuminen liittyy hänen käsityksiinsä
tutkimuskohteestaan. Koska Pyysiäisen kirja ei ole tieteellinen teos,
jätän kysymyksen ikään kuin taustaksi kiinnittäessäni huomiota hänen
uskontokäsitykseensä. Kirjassa uskontoa käsitellään ennen muuta
järjen ja uskomusten suhteen sekä uskontojen seurausten kautta. Tämä
on tietenkin vain yksi mahdollinen ja kutakuinkin kapea käsitys
uskonnosta.

Pyysiäisen toteamuksesta, että 'mikäli uskontoon kuuluu
totuusväitteitä, niitä on voitava tarkastella kuten mitä tahansa
totuusväitteitä', useimmat uskonnontutkijat ovat ymmärtääkseni samaa
mieltä. Eroja on siinä, miten totuus(väitteet) ymmärretään ja miten
niitä perustellaan, mitä uskonnollisella kielellä ja itse uskonnolla
ymmärretään, ja niin edelleen. Pohjimmiltaan kyse on kaikesta
inhimillisestä kielestä ja väitteistä sekä niiden suhteesta
todellisuuteen.

Ne ovat länsimaisen filosofian, myös uskonnonfilosofian,
kestokysymyksiä. Myös jyrkkä evidentialismi (ajatus siitä, että on
järjetöntä uskoa mitään puutteellisen todistusaineiston perusteella)
on puhtaan filosofisestikin ongelmallista tai ainakin kapeaa.
Erinomaisen katsauksen tähän historiaan voi lukea Juha Sihvolan
tuoreesta kirjasta Maailmankansalaisen uskonto (Otava 2011), jota
voikin lukea toisenlaisena, ennen muuta historiallisesti valaisevana,
puheenvuorona Pyysiäisenkin käsittelemiin kysymyksiin.

Kyse on siis uskonnontutkimuksen monitieteisyydestä. Uskontososiologi
tai politiikan tutkija tekee väistämättä erilaisia kysymyksiä ja
analysoi eri asioita ilmiöstä 'uskonto' kuin uskonnonfilosofi tai
raamatuntutkija. Sellaiset 'näkökulmaiset' tavat lähestyä uskontoa
kuin sukupuolentutkimus tai kulttuurintutkimus, asettavat puolestaan
hiukan erilaisia kysymyksiä kohteelleen. Olen itse kiinnittänyt
huomiota eri tieteenalojen riittämättömään dialogiin
uskonnontutkimuksessa. Monien ajankohtaisten ilmiöiden syvempi
ymmärtäminen on kuitenkin mahdollista vain aidomman monitieteisyyden
kautta. Dialogi edellyttää sitä, että tunnetaan toisten alojen
kysymyksenasetteluja ja kunnioitetaan niiden omalakisuutta. Suurin
osa esimerkiksi siitä uskonnontutkimuksesta, mitä itse olen tehnyt
(vapautuksen teologiat, Latinalaisen Amerikan katolinen
kansanuskonnollisuus, uskonnontutkimuksen ja feministisen teorian
suhde), ei asemoidu käsitteellisesti millään tavalla Pyysiäisen
kartalle.

Esimerkiksi tutkimieni Latinalaisen Amerikan katolisten vapautuksen
teologien yksi klassinen väite on, että perinteisesti asetettu
kysymys ateismista ja sen haasteesta kristinuskolle ei ole heille
keskeinen. Köyhyyden ja väkivallan keskellä polttavin kysymys ei ole
se, onko Jumala olemassa, vaan mitä Jumala merkitsee. Ongelma ei ole
maallistuminen, vaan epäjumalanpalvonta, vääränlainen usko. Heidän
mukaansa Latinalaisessa Amerikassa uhattuna ei ole kristinusko, vaan
ihmisten elämä. Idolatria, epäjumalanpalvelus, ei ole vain uskon
puutetta tai erehdystä, vaan sellaisten jumalien palvontaa, joiden
nimissä toisia tapetaan, köyhdytetään ja epäinhimillistetään. Ajatus
siitä, että nimenomaan materia ja ahneus ovat epäjumalanpalvelusta,
ei ole kylläkään vapautuksen teologien keksintöä. He muistuttavat
ajatuksen raamatullisesta pohjasta ja siitä, miten juuri 'mammona' on
se, joka helpoimmin sokaisee.

En tarkoita, että Pyysiäisen olisi pitänyt käsitellä kirjassaan
vapautuksen teologiaa. Toivon esimerkin havainnollistavan sitä, että
Pyysiäisen pääkritiikin kohteen, juutalais-kristillisen perinteen ja
teologian, ytimessä on juonne, joka ei pidä rationaalista uskoa
Jumalan olemassaoloon uskonnonharjoituksen keskeisimpänä piirteenä.
Tämä juonne on saanut erilaisia ilmenemismuotoja eri aikoina, joista
vapautuksen teologia on vain yksi.

Erilaisia tapoja ymmärtää 'usko(mus)' on lukuisia uskontojen
sisälläkin. Monien indoeurooppalaisten kielten käsitteellinen jako
uskoon yhtäältä rationaalisena uskona johonkin, totuuslauseena tai
mielipiteenä (credere, josta tulee sana credo, uskontunnustus,
englanniksi believe in) ja toisaalta kokonaisvaltaisena asenteena
(fidem habere, have faith, joka tulee lähelle luottamusta) kuvaa
asiaa ehkä paremmin kuin suomen kieli. Pyysiäinen käsittelee
kristillistä uskonnontunnustusta yksityiskohtaisesti ruotien vain
credere -pohjaista uskonnon ulottuvuutta.

Tutkijat puhuvat nykyään puhutaan eletystä uskosta, joka on kaikissa
uskonnoissa enemmän ja jotakin muuta kuin totuusväitteiden uskomista
tai edes niiden pitämistä uskonnonharjoituksen kannalta keskeisinä.
Uskonnon paikka ei ole vain tai edes ensisijaisesti ihmisen mielessä,
kielessä tai älyssä, kuten suuri osa kognitiivisesta uskontotieteestä
näyttää antavan ymmärtää. Vain sillä alueella operoiminen antaa aika
kapean kuvan sekä ihmisestä että uskonnosta.

Kirjaa lukiessani korvasin mielessäni ajoittain sanan usko(nto)
sanoilla kauneus, taide ja rakkaus. On selvää, että ne eivät tyhjene
siihen, mitä niiden mahdollisesta objektiivisesta, havaittavasta ja
rationaalisin perustein todettavasta olemassaolosta sanotaan. Olisi
absurdia analysoida taidetta vain yhdestä, vieläpä 'rationaalisesta',
näkökulmasta. Miten osoittaa rakkauden olemassaolo? Jos siihen ei
pysty, onko ainoa järkevä vaihtoehto rakkaudesta luopuminen?
Uskontokaan ei tyhjene siihen, ovatko uskonnolliset uskomukset
järkiperäisesti perusteltuja vai eivät.

Jos Pyysiäisen kirjan Jumalaa ei ole lukee vain siinä tiukassa
kehikossa, jossa se operoi, sitä voi pitää vuonna 2006 julkaistun
Richard Dawkinsin Jumalharhan edustaman evidentialistisen ateismin
suomalaisena versiona.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/