[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Groteski - kauhistavan tuttua vai oudon kiehtovaa?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Maarit Cederberg  FM, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Perttula, Irma: Groteski suomalaisessa kirjallisuudessa. Neljä
tapaustutkimusta. SKS, 2010. 388 sivua.


Groteski - kauhistavan tuttua vai oudon kiehtovaa?
---------------------------------------------------------

Irma Perttulan väitöskirjan analyysin kohteina ovat Joel Lehtosen
romaani Rakastunut rampa (1922), Sally Salmisen romaani Prins Efflam
(suom. Kalastajakylän prinssi, 1953), Juhani Peltosen novelli 'Orjien
kasvattaja' (1965) sekä Annika Idströmin romaani Veljeni Sebastian
(1985). Narratologiaa hyödyntävän lähiluvun ja useiden esimerkkien
kautta hän osoittaa, miten suomalainen kirjallisuus liittyy groteskin
maailmankirjallisuuden traditioon. Perttulan väitöskirja on
ensimmäinen aiheeseen keskittynyt tutkimus, jossa tarkastellaan
analyysien lisäksi myös modernin subjektiivisen groteskin lajityyppiä
sekä muiden muassa sen strategioita ja tyylikeinoja.

 



Mitä groteskilla tarkoitetaan?

Groteski-sanan alkuperäinen merkitys palautuu antiikin
ornamentiikkaan,  jossa yhdistyivät ei-esittävät kuviot ja eläin-,
ihmis-, kasvi-, ja  esinemaailmasta tutut elementit. Groteskille
tyypillistä oli näiden  elementtien villi yhdistely. Perttula lainaa
arkkitehti Vitruviuksen  teoksessaan De architectura (n.25 eKr.)
hahmottelemaa luonnehdintaa uudesta  muodista. 'Kohtuuton muoti'
kuvaa 'olentoja, jotka ovat puoliksi kukkia,  puoliksi figuureja' ja
lainaus osoittaa, että tyyli oli käytössä jo ennen  kuin sana
groteski tuli käyttöön. Vitruvius suhtautui uuteen tyyliin  kuitenkin
hämmentyneesti ja torjuvasti toteamalla, että 'tuollaisia olioita  ei
ole olemassa, ei tule koskaan olemaan eikä myöskään koskaan ole
ollut'.

Groteskeja piirteitä esiintyi jo varhain myös kirjallisuudessa; 
kirjallisuudentutkimuksen termi siitä tuli noin 1700- ja 1800-
lukujen  vaihteessa. Groteskilla tarkoitetaan kirjallista
ilmenemismuotoa, joka kuvaa  sellaista, jota ei voi hallita järjellä.
Groteski on perinteisesti nähty  komiikan alalajina, mutta romantiikan
aikana etualalle nousi sen synkkä,  kammottava ja demoninen luonne.
Nykykeskustelussa groteski muotoillaan  toisaalta hilpeäksi ja
koomiseksi Mihail Bahtinin keskiajan ja renessanssin  groteskia
käsittelevän karnevaaliteorian tapaan tai kammottavaksi ja  kauheaksi
erityisesti Wolfgang Kayserin vuonna 1957 ilmestyneen teoksen 
pohjalta, jossa hän käsittelee romanttisen ja modernistisen groteskin
 konseptiota.


Groteskin lajityyppi

Väitöskirjansa alussa Perttula painottaa, että groteski on
'epäpuhdas' ja  epätyypillinen sekä epätoivottavakin laji, joka
kyseenalaistaa koko  lajiteorian ja ottaa lähtökohdakseen sen, että
'groteski on vain yksi  mahdollinen tulkinnallinen kehys' hänen
tulkitsemiinsa teoksiin ja niitä  voidaan lukea myös muissa
kehyksissä. Tämän ilmaiseminen on mielestäni  tärkeää, sillä liian
usein lajiteoria saattaa sulkea sisäänsä teoksen tai  teoksia, joita
on vaikea lukea enää muina kuin tietyn lajinsa edustajina.  Kuten
Perttula toteaakin, lajitradition tulisi olla lisä teoksen 
merkittävyyteen, ei rajoittava tekijä. 
 
Perttulan tarkastelukohteina ovat Joel Lehtosen romaani Rakastunut
rampa (1922), Sally Salmisen romaani Prins Efflam (suom.
Kalastajakylän prinssi,  1953), Juhani Peltosen novelli 'Orjien
kasvattaja' (1965) sekä Annika  Idströmin romaani Veljeni Sebastian
(1985). Hän näkee näiden teosten  yhdistävänä tekijänä sen, että ne
liittyvät (tai hän olettaa niiden  liittyvän) groteskin traditioon ja
edustavat varhaista tai täyttä  modernismia. Lisäksi ne nousevat hänen
näkemyksensä mukaan modernistisen  subjektiivisen groteskin
keskeisiksi esimerkeiksi Veijo Meren Manillaköyden rinnalla.
Subjektiivinen groteski on lajityyppi, johon Perttula teoksessaan 
keskittyykin avoimen hilpeän ja karnevalistisen groteskin jäädessä 
taka-alalle. 
 
Perttula tarkastelee myös muiden sekä suomalaista että 
maailmankirjallisuutta edustavien teosten groteskeja piirteitä.
Fyysinen  epämuotoisuus on hänen mukaansa ehkä kaikkein leimallisin
piirre, ja  esimerkkejä löytyykin viljalti Victor Hugon
kellonsoittaja Quasimodosta  (Pariisin Notre-Dame, 1831) Gunther
Grassin Peltirummun (1979) Oskariin.  Siitä huolimatta groteski ei
läheskään aina ole epämuotoisuutta, vaan ennen  kaikkea tapa kuvata.
Myös aiheet, kaikki häpeällinen, kuten  ruumiintoimintojen ja
ihmiskehon yksityiskohtien (liioiteltu) kuvaaminen,  eläimet
(todelliset ja satueläimet) sekä kannibalismi ovat groteskissa usein 
toistuvia. Groteski merkitsee aina disharmoniaa, törmäystä ja
ristiriitaa. 
 
Teoksen ansiona onkin groteskia edustavien tai sitä hyödyntävän
suomalaisen  kirjallisuuden vähälle huomiolle jäänyt esittely
tunnetumpien nimien ohella.  Ainakin Minna Canthin, Pentti Haanpään,
Teuvo Pakkalan, Eeva-Liisa Mannerin,  Leena Krohnin, Rosa Liksomin ja
Kari Hotakaisen teoksissa on erotettavissa  groteskeja piirteitä ja
kuvaustapoja. Perttula ottaa teoksista esille  kohtia, joita en
ainakaan itse ole ajatellut lukiessani groteskeina, mutta  jotka
selvästi osoittautuvat sellaisiksi ja liittyvät näin groteskin 
traditioon. Myös esimerkiksi jotkut Maria Jotunin novelleista, kuten
'Matami  Röhelin' (kokoelmasta Rakkautta, 1907) osoittautuu
groteskiksi  kuvaustavaltaan: matami Röhelinin hahmon 'avoimeen
karskiuteen ja julmaan  omanvoitonpyyntiin yhdistyy groteskilla
tavalla näennäinen huolenpito,  nöyristely ja mielistely'. Jokaisen
luvun alussa Perttula esittelee  kirjailijan ja hänen teostensa
taustaa johdatukseksi analyysiin, mikä  helpottaa lukemista.


Rakastunut rampa

Joel Lehtosen romaanin Sakris Kukkelman on groteski paitsi
ulkomuodoltaan,  joka usein vertautuu eläimeen, myös vääristyneen
minäkuvansa takia: hän  kokee olevansa jalustalla muihin ihmisiin
nähden, nietzscheläinen 'yli-ihminen'.  Muissa ihmisissä povariakkaa
lukuun ottamatta fyysinen groteskius ei näy.  Kertoja asettuu
Sakriksen puolelle kyläyhteisöä vastaan ja saa kuin  huomaamatta
lukijankin samastumaan rujoon ja kyttyräselkäiseen päähenkilöön. 
Lehtonen käyttää teoksessaan psykonarraatiota, jonka avulla kertoja
voi  kertoa paitsi henkilön ajatusten ja puheen kautta, myös enemmän
kuin henkilö  verbalisoi: henkilö näytetään lukijalle niin ulkoa kuin
sisältäkin.  Toisaalta tällainen kerrontapa mahdollistaa myös lukijan
moraalisen  ohjaamisen ja kommunikoinnin lukijan kanssa ikään kuin
päähenkilön 'selän  takana'. 
 
Rakastunut rampa sanoutuu, kuten Perttulan mukaan groteskille
tyypillisellä  tavalla irti kaikista 'suurista kertomuksista': siinä
sanoudutaan myös irti  kaikista ideologisista katsomuksista ja
liikutaan niiden yläpuolella. Teos  parodioi niin liberalismia,
sosialismia, tolstoilaista ihmisuskoa ja  nietzscheläistä
ihmisuskoakin. Sakriksen ja hänen rakastettunsa Nelman  tarina
voidaan myös nähdä groteskina Romeo ja Julia -tarinana, jonka 
Perttulan mukaan groteskeimpana kohtauksena nähdään parvekekohtaus. 
Seksuaalisen rakkauden on jo sinänsä nähty groteskin tutkimuksessa 
merkitsevän, samoin kuin groteskin, ambivalenssia ja epäjärjestystä -
'seksuaalisuuden  käsittelyssä manifestoituu kaikkein dramaattisimmin
ihmisen ruumiillisuus ja  eläimellisyys' (s. 136-137). Koska Nelman
ja Sakriksen tarinaa ei  etäännytetä fantasia-genreen, se on kaunotar
ja hirviö-asetelmasta  huolimatta groteski. 
 
Tragedian ja groteskin maailmankuva on erilainen: kuten Rakastunut
rampa  osoittaa, groteskin maailmankuva on hahmoton ja kaoottinen, se
ei tunne  sovitusta tai oikeudenmukaisuutta ja on siksi julmempi kuin
tragedia, jossa  ihmisen kohtalona on kuitenkin lopulta luottaa
ikuiseen jumalalliseen  oikeuteen. Katharttinen elämys jää näin
lukijalta kokematta: koko maailma  nähdään mielettömänä. Lehtosen
inho, synkkyys ja pessimismi näkyy Perttulan  mukaan vielä selvemmin
hänen romaanissaan Henkien taistelu (1933), jossa  groteski on elämän
ahdistava totuus.


Prinssin synkät salaisuudet

Sally Salmisen romaanin Kalastajakylän prinssi (alk. Prins Efflam) 
nimihenkilö on menettänyt muistinsa, ja tämä mainitaan myös groteskia
 käsittelevässä saksankielisessä hakuteoksessa yhtenä groteskin
henkilön  tyyppinä. Perttula pitää tätä poikkeuksellisena, etenkin,
kun kirjailija ja  romaani ovat jääneet nykypäivän Suomessa melkein
tuntemattomiksi. Omana  aikanaan Salminen nostatti esikoisteoksellaan
(Katriina, 1936) kohua, mutta  häntä ei ole kelpuutettu esimerkiksi
uusimpaan suomalaiseen  kirjallisuushistoriaan. 
 
Realistiksi luokiteltu Salminen on 17 teoksen jälkeenkin jäänyt 
kansankuvaajaksi ja realistiksi, mikä johtuu kirjailija- ja 
elämäkertakeskeisestä sukupolviajattelusta, kuten Perttulan lainaama
Pertti  Karkamakin on huomauttanut. Ajattelu ei ota huomioon
esimerkiksi kirjailijan  tuotannon eri kausia, jotka voivat
luonnollisesti edustaa keskenään hyvinkin  erilaisia lajityyppejä.
Perttula analysoi Kalastajakylän prinssiä  kiinnostavasti nostaen sen
maailmankirjallisuuden merkkiteosten rinnalle. 
 
Romaanin alun Perttula rinnastaa legendaan, ei groteskiin:
realistinen ja  yliluonnollinen, todellinen ja epätodellinen eivät
ole inkongruenssissa  keskenään. Legendan kuuluukin sulkea sisäänsä
nämä molemmat tasot. Prinssi  Efflam on Kristus-hahmo, joka
haaksirikkoutuu bretagnelaisen kalastajakylän  rannalle ja häneen
rakastuva Marie-Jeanne on rampa - tosin ei Sakris  Kukkelmanin hahmon
tavoin. Efflam on tutkimuksissa rinnastettu Dostojevskin  Idiootin
(1868) ruhtinas My?kinin hahmoon. Nämä hahmot poikkeavat Perttulan 
mukaan toisistaan sikäli, että My?kin on tulkittu Kristukseksi,
Salmisen  romaanissa taas lukijan annetaan ymmärtää, että Efflam
todella on Kristus. 
 
Vähitellen Kristus-legendan tulkintakehys kuitenkin kumoutuu. Häneen 
kietoutuvat toisaalta Kristuksen kaltainen käyttäytyminen, ihmeteot ja
 hyvyys ja toisaalta hänen puheisiinsa sisältyy pardon-juhlassa
äärimmäinen  pahuus, natsien puheiden kaltaiset 'puhdistus' -puheet
ja ilmeet.  Marie-Jeannessa Efflamin käytös herättää kauhua, joka on
liitetty  groteskiin. Pardon-juhlan kohtaus synnyttää Perttulan
mukaan tekstiin  hermeneuttisen aukon, ja johdattaa lukijan
umpikujaan. Tulkinta täytyy tehdä  uudelleen. 
 
Romaanissa esiintyy myös toinen groteski hahmo, muotopuoli, isopäinen
 pienokainen Loulou, jonka äiti pukee koreisiin vaatteisiin. Prinssi
Efflam  ottaa tehtäväkseen parantaa Louloun, ja outo ja osittainen
metamorfoosi  tapahtuukin. Myös tämä kohtaus tekee romaaniin
tulkinnallisen aukon. Lukija  ohittaa tämänkin aukon, sillä sitä on
vaikea sopeuttaa kokonaisuuteen tai  korvata uudella kehyksellä. Kun
Efflam joutuu meren viemäksi uudelleen, hän  pelastautuu toiseen
paikkaan ja takaisin entisen minänsä, jota taas lukija  ei tunne.
Näin teokseen avautuu kuilu, ja Perttulan mukaan 'kaikki edellä 
kerrottu tuntuu suurelta petokselta'. 
 
Paljastuu, että Efflamilla (joka oikeasti on Gilles) onkin kauhistava
 natsimenneisyys. Hänen elämänsä jatkuu kauheana kaksoiselämänä, 
Kristus-Juudaksena. Gilles ei tee parannusta, kuten lukija ehkä
odottaa,  vaan tekee romaanin lopussa kaikkein järkyttävimmän tekonsa
 pahoinpitelemällä ja surmaamalla teoksen kaikkein viattomimman
hahmon.  Perttulan mukaan koko romaanissa on jotakin outoa,
epätavallista ja normeja  rikkovaa. Sitä on myös vaikea tulkita,
koska lukijan saamat 'ohjeet'  johtavat harhaan. Romaani edustaakin
garden-path -kertomusta, jonka Manfred  Jahn on nimennyt
englantilaisen puutarhan labyrintin mukaan: lukijaa  johdetaan
harhaan ja odottamaton juonen käänne pakottaa lukijan tulkitsemaan 
kaikki edeltävät tapahtumat uudelleen radikaalisti eri tavalla.


Juhani Peltosen maailmat

Juhani Peltonen (1941-1998) muistetaan humoristina lähinnä
tunnetuimman  teoksensa Elmon (1978) johdosta. Romaanista on tehty
sekä televisionäytelmä  että kuunnelmaversio. Perttula pitää
Peltoselle tyypillisenä Elmossakin  huumorin rinnalle nousevaa
lyyrisempää, herkempää ja tummempaa puolta. Myös  muussa Peltosen
tuotannossa vastakohdat yhdistyvät, ja Perttula näkeekin  Peltosen
teosten ammentavan enemmänkin venäläisistä klassikoista ja  Kafkasta:
kerronnan kepeys ja älyllisyys sekä fantastiset ja surrealistiset 
piirteet ovat lähempänä myös latinalaisamerikkalaista kuin
suomalaista  traditiota. 
 
Tutkimus on Perttulan mukaan karttanut Peltosen tuotantoa, eikä ole
saanut  sen ansaitsemaa huomiota. Vaikka analysoitavana oleva novelli
Orjien  kasvattaja onkin julkaistu useassa eri kokoelmassa ja
antologiassa, sitä ei  ole aikaisemmin tutkittu. Peltonen on myös
itse viitannut omiin 'kafkalaisiin  vaikutteisiinsa', ja 'Orjien
kasvattajassa' on intertekstuaalisia yhteyksiä  Kafkan novelliin
'Rangaistussiirtolassa' (1919). Perttula lukeekin näitä  kahta
novellia rinnan niiden yhtäläisyyksien takia: lisäksi molemmissa 
liikutaan groteskin estetiikan alueella. Outo, torjuttu,
painajaismaisuus ja  shokeeraavuus ovat molemmissa teksteissä läsnä. 
 
Peltosen novelli on jo aiheeltaan shokeeraava: 'orjien kasvattaminen'
on  systemaattista ja julmaa kidutusta, järjetöntä julmuutta ja
väkivaltaa.  Päähenkilö Werner Reiss ostaa maaseudulta rappeutuvan
linnan ja sulloo  joukon ihmisiä rakennuttamaansa häkkiin ja alkaa
pitää heitä orjinaan, joita  väkivaltaisesti pahoinpitelee eli
'kasvattaa' kaikilla mahdollisilla  keinoilla. Vähitellen varakasta
poroporvarillista elämää viettäneestä  Werneristä itsestään kasvaa
hirviö, sisäisesti groteski hahmo, joka  sairaalloisesti omistautuu
'tehtävälleen'. 
 
Novelli muuttuu päähenkilön myötä 'homogeenisesta, yhteismitallisesta
ja  muuttumattomiin sääntöihin perustuvasta porvarillisesta maailmasta
 heterogeenisen olemassaolon alueelle' (s. 215).Tiedostamaton maailma
kumpuaa  näkyville, ja tähän maailmaan kuuluu ihmismielen pimeä,
torjuttu puoli  sadistisine ja perversseine impulsseineen näkyville.
Nämä impulssit pääsevät  valloilleen kauhukertomukselle tyypillisessä
ympäristössä metsän keskellä,  kohisevan meren rannalla olevassa
linnassa. 
 
Werner itse ei ulkoisesti ole groteski hahmo, mutta hänen
'kasvattamansa'  orjat muuttuvat vähitellen sellaisiksi. Ulkonaisesti
he muistuttavat  eläimiä, mutta heissä on myös luonnottomia piirteitä
haavojen ja vammojen  lisäksi, ja ne lisääntyvät, kun orjat alkavat
olla sukupuoliyhteydessä  keskenään ja synnyttävät lapsia. Päähenkilö
nauttii katsoessaan 'epäluomiaan'  ja piiskatessaan heistä pois
ihmistä: inhon ja vetovoiman tunteet  vuorottelevat niin päähenkilön
kuin lukijankin mielessä - ainakaan lukija ei  pysty samaistumaan
orjajoukkoon, ja novellissa luodaankin emotionaalista  etäisyyttä
näihin. 
 
Perttula näkee novellin tarinan (mitä kerrotaan) ja diskurssin (miten
 kerrotaan) vetävän eri suuntiin ja eritoten Peltolan kerronnassa
tyypillistä  on se, että hän yhdistelee ja käyttää hyväkseen
konventioita ja tuottaa  lajihybridejä, joissa groteskilla on usein
tärkeä rooli. Realistisen ja  fantastisen rajan hämärtyy 'Orjien
kasvattajassa' kerronnan keinoin. Vaikka  novelli muistuttaakin
kauhukertomusta, se eroaa siitä siten, että päähenkilö  ei kauhistu
omaa väkivaltaisuuttaan tai orjien kohtaloa, vaan iloitsee ja on 
onnellinen teoistaan. Kertoja ei iloitse, mutta ei myöskään
kauhistele  tekoja, joten lukija hämmentyy: hänen reaktioitaan ei
ohjata. Wernerin  ystävä, joka tulee vierailulle, on ainoa, joka on
näkemästään kauhuissaan ja  johon lukija voi hetkeksi samaistua.
Werner pääsee eroon typerästä  ystävästään sulkemalla tämänkin
häkkiin. 
 
Tarina kerrotaan hilpeästi ja arkisesti. Yksityiskohtiin menevä
kerronta luo  toden vaikutelman, vaikka tarina itsessään ei ole
realistinen. Novellissa  kuvataan samalla tavoin todellisuudessa
mahdolliset kuin  mielikuvituksellisetkin tapahtumat ja asiat, eikä
novelli perustu samalla  tavoin realistisen ja fantastisen väliselle
jännitteisyydelle kuin  Kalastajakylän prinssi. Tarina ja sen
tapahtumat eivät perustu koherenssille  ja ennustettavuudelle
'novelli noudattaa yhtä aikaa ennalta määrättyä,  tuttua ja
odotuksenmukaista ja samalla omaa, ainutkertaista logiikkaansa'  (s.
229). Novelli luo tunteen maailmasta, joka luodaan outouden ja
tuttuuden  ristiriidasta, mutta joka koskettaa myös lukijaa juuri
tuon paradoksisuuden  kautta. 
 
Novellin maailma on amoraalinen: erottelu oikeaan ja väärään, syyhyn
ja  seuraukseen ei enää toimi kuten olemme tottuneet. Groteski
kääntää arvot  ylösalaisin, tekstin ja lukijan maailmankuva
törmäävät. Perttula analysoi  näitä kerronnan keinoja ja groteskin
maailmaa tarkasti. Novellin lopussa hän  näkee pahan saavan
palkkansa, mutta samalla myös groteskin tehon heikkenevän  ja
osoittaa, miten lukija saakin huomata pitävänsä Wernerin tappamista 
oikeutettuna. 
 
Perttulan mukaan novelli käsittelee sitä, miten pahuuteen
osallistuvat  tavalliset ihmiset menettämättä tavallisuuttaan. Tämän
'pahan banaaliuden'  teesin esittäjän Hannah Arendtin mukaan
keskeistä pahan ymmärtämisessä on,  ettei sitä mytologisoida,
glorifioida tai demonisoida. Rikosten koko karmeus  tulee
ymmärrettäväksi vasta, kun hyväksytään pahantekijän olevan tuiki 
tavallinen, kuka tahansa. Normaalit ihmiset, jotka eivät kykene 
ajattelemaan, eivät myöskään kykene tuntemaan huonoa omaatuntoa 
karmeimmistakaan rikoksista. Groteski näyttää tällaisen kauhean
maailman  ilman moralisointia tai tuomitsemista.


Annika Idström ja lapsen pahuus

Annika Idströmin ja romaanit Isäni, rakkaani (1981) sekä Veljeni
Sebastian (1985) saivat ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton.
Idström niputettiin  suomalaisessa kirjallisuudessa 'pahan
koulukuntaan' yhdessä Anna-Maija  Ylimaulan, Eira Stenbergin, Esa
Sariolan, Olli Jalosen ja Juha Seppälän  kanssa. Tapa nostaa esiin
paha ihmisessä yhdistävät näitä kirjailijoita;  teokset eivät
kuitenkaan tarjoa vaihtoehtoja tai positiivisia  ratkaisumalleja.
Paha näyttäytyykin Idströmin teoksessa normina, ei  poikkeamana
siitä. 
 
Veljeni Sebastianissa kaikki 'tunteilu' on riisuttu pois, maailma on 
perverssi, hurja ja sadistinen, tunteettoman seksuaalisuuden ja
väkivallan  kyllästämä. Perttulan mukaan Idströmin taide 'perustuu
modernin groteskin  brutaaliin ja julmasti eläytymättömään
estetiikkaan' (s. 249), joka ei  tarjoa lukijalle mielihyvää vaan
'menetyksen tilan'; hänen romaaninsa  horjuttavat ja
kyseenalaistavat. Veljeni Sebastianin groteski syntyy  päähenkilö
Antin kerronnan visuaalisista harhoista ja fantasioista, joka 
sekoittuu ulkoisen maailman realiteetteihin. 
 
Romaani ajoittuu jouluyöhön, jolloin 11-vuotias Antti istuu kuudennen
 kerroksen ikkunalaudalla ja kertoo tarinaansa, joka käsittää Antin
elämän  viimeisimmän vuoden. Antti on asunut äitinsä Kaarinan kanssa
kahden, ja 'onnistunut  kuin julma sadisti lähes täydellisesti
eristämään ja vangitsemaan Kaarinan'  tuohon vuoden takaiseen
kohtalokkaaseen iltaan asti. Kuvaan astuu Mika, joka  alussa herättää
Antin ja lukija luottamuksen, mutta vähitellen hänestä alkaa 
paljastua muitakin puolia. Antti ryhtyy taisteluun Mikaa vastaan, ja 
Perttula näkee asetelman selkeästi oidipaalisena, mikä muiden
elementtien  ohella kyseenalaistaa realistista luentaa. 
 
Nimihenkilö Sebastianin hahmo on Antin hyväntekijä ja auttaja, mutta
välillä  syntyy kuva, ettei Sebastiania ole oikeasti olemassakaan.
Antti itse on  groteski hahmo jo ulkonäkönsä takia: pienikokoinen,
suuripäinen, joka ei  kasva, mutta vanhenee: hän on yhtä aikaa lapsi
ja aikuinen, älykäs, mutta  vajavainen tunne-elämältään. Antin hahmo
rinnastuukin Peltirummun Oskariin.  Kumpikaan ei ole vain
väärinymmärretty lapsi, vaan he ovat julmia  hirviölapsia,
groteskeja, tunteettomia ja kyynisiä. 
 
Lapsen perspektiivin käyttäminen kerrontatekniikkana molemmissa
romaaneissa  riisuu verhot ja näyttää julman ja väkivaltaisen
valtataistelun maailman.  Kumpikaan ei ole tavallinen lapsi, vaan
ympäristön mielestä 'hullu' ja  poikkeava; modernin groteskin
fiktiossa hulluus liitetään usein myös  fyysiseen epämuotoisuuteen.
Hullun tai poikkeavan käyttö kirjallisuudessa  liittyy myös vanhaan
'narrikirjallisuuden' traditioon, eikä näkemys, että  hullulla tai
poikkeavalla voisi olla jotain sanottavaa 'terveelle  maailmalle', on
niin ikään vanha, esimerkiksi maailmankirjallisuuden  huippua
edustavat Kuningas Lear tai Don Quijote hyödyntävät tätä ajatusta. 
 
Antin hahmo, joka ei kasva fyysisesti, on Perttulan mukaan
'ruumiillistunut  vastalause juuri sellaisille sanonnoille kuin
'kriisi kasvattaa' tai 'kärsimys  kasvattaa'. Subjektiivisen
modernistien groteskin pääpiirre onkin kaiken  madaltaminen ja
ylevän, abstraktin ja henkisen kääntäminen 
materiaalis-ruumiilliselle tasolle. Rakastuneen ramman Sakris
kehittää  selviytymiskeinoikseen haavekuvat ja unelmat, kun taas
Antin ajatukset  puolestaan pyörivät todellisen tai kuvitellun
Sebastianin ympärillä. 
 
Kaikkien Perttulan tarkastelemien teosten henkilöt edustavat
groteskien  henkilöhahmojen erilaisia tyyppejä. Paitsi henkilöhahmot,
myös kerronta,  teoksen kompositio ja maailma ovat niissä kaikissa
groteskeja. Kaikissa  niissä groteski merkitse astumista kaaokseen,
outoon välitilaan, hallitusta  epäjärjestykseen. Groteski näyttää
torjutun ja poissuljetun ja näyttää tutun  todellisuuden uutena.
Perttulan mukaan hänen tutkimuksessaan jää kuitenkin  ratkaisematta
se, '[V]apauttaako lopulta 'kauhean kanssa leikkiminen', vai  lisääkö
se kenties kauheaa' (s. 298) - vapautuminen lienee alun perin ollut 
taiteessa groteskin hahmottelun tarkoitus. 
 
Olennaisemmaksi nouseekin Perttulan mukaan torjutun toiseuden
kohtaaminen  sinänsä. Inkongruenssi, eli eri tasoilla tapahtuva
sinänsä  yhteen kuulumattomien elementtien yhdisteleminen on
Perttulan tutkimuksessa  keskeinen groteskin strategia, joka toistuu
kaikissa hänen käsittelemissään  teoksissa. Toisaalta groteskin
maailma itse ei tunnusta eikä tunne  inkongruenssia, sillä groteskin
tarkoitus on purkaa hierarkioita ja  luokitteluja ja hahmottaa
maailmaa sen ohi: 'groteskin maailma ei ole  joko-tai-maailma vaan
sekä-että-maailma, sen groteskius redusoituu, sen  hämmentävyys
katoaa ja maailma näyttäytyy toisena' (s. 300).


Mikä on groteskia - ja mikä taas ei?

Perttulan teos on innostavaa luettavaa, jonka analyysi saa 
katsomaan/lukemaan tuttuja kohdeteoksia uudella tavalla ja tarttumaan
 ennalta tuntemattomiin teoksiin, mikä lieneekin hyvän
kirjallisuusanalyysin  yksi tarkoitus. Sally Salmisen teoksen
analyysi etenee niin  mukaansatempaavasti, että Perttulan kirjan
lukija tuntee seuraavansa  Salmisen kirjan juonenkäänteitä yhdessä
kirjoittajan kanssa ja suorastaan  odottaa loppuratkaisun
selviämistä. Teos on helppolukuinen ja avautuu  varmasti muillekin
kuin kirjallisuudentutkimusta tunteville, ja se soveltuu  hyvin myös
oppikirjaksi. Käsitteet on selitetty tyhjentävästi ja analyysia 
perustellaan kattavin esimerkein. Teos on ensimmäinen moderniin 
kayserlaiseen groteskiin keskittyvä suomalainen monografia, ja sikäli
 uraauurtava suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. 
 
Mieleeni tuli kuitenkin, että tämän lukutavan avulla suuri(n) osa 
kirjallisuudesta voidaan katsoa groteskiksi, jos ajatellaan, että 
kirjallisuudessa ylipäätään on usein tapana esittää asiat
yllättävästi,  tuoreesti ja totutusta, 'luonnollisesta' tai
normaalista poikkeavasti tai  esimerkiksi kuvaten hahmoja, joita ei
ole olemassa. Perttula pohtiikin  kysymystä luvussa 'Onko enkeli
groteski?' ja päätyy osoittamaan, että  mytologiset hahmot, jotka on
kulttuurissamme hyväksytty, 'otettu haltuun' ja  joihin liittyy
positiivinen arvolataus, kuten merenneitoon tai kentauriin,  eivät
ole groteskeja. Voi kuitenkin kysyä, onko Minna Canthin Kauppa-Lopon
(1889) sinänsä groteskin päähenkilön kuvaus groteskia, kun paljastuu,
että  ruokottoman ulkokuoren alla on hyvä sydän - päinvastoin kuin
hienoilla  herrasrouvilla? Muoti-ilmaus 'realistinen moodi' (s. 106)
ei myöskään  käsittääkseni kuulu kirjallisuudentutkimuksen
käsitteiden piiriin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/