[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kertomusteorian keskusteleva oppikirja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Soikkeli  Tutkija, Suomen kirjallisuus, TaY
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hatavara,Mari;Lehtimäki, Markku; Tammi, Pekka (toim.): Luonnolliset
ja luonnottomat kertomukset.  Jälkiklassisen narratologian suuntia.
Gaudeamus, 2010. 336 sivua.


Kertomusteorian keskusteleva oppikirja
---------------------------------------------------------

Artikkelikokoelma Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset kokoaa
yhteen tämänhetkisen keskustelun siitä, mikä kertomusten
tutkimuksessa yhdistää ihmistieteitä. Kirjallisuuden lisäksi
artikkeleissa pohditaan erityisesti elokuvan ja hieman myös
sarjakuvan kertomuksellisuutta.


Kertomukset ympäröivät meitä kaikkialta, niin puolueiden ja
tuotemerkkien kilpajuoksussa kuin elämäntapojen vertailussa.
Kertomuksellisuus on selvästikin osa ihmisluontoa, kenties jopa
pakottava tarve, jota tyydytämme vitseillä ja jutuilla, kirjoilla ja
elokuvilla.
 
 Artikkelikokoelma Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset koostuu
kolmestatoista artikkelista, joista kaksi on käännöksiä (Monika
Fludernikin ja Jan Alberin). Kotimaisista tutkijoista seitsemän on
tamperelaisia, suoraan suomalaisen narratologian kovasta ytimestä.

Kirjan avaukseksi on valittu Monika Fludernikin, Freiburgin
yliopiston englanninkielen professorin,  teksti. Kyseessä on
ohjelmanjulistus, joka ilmaisuiltaan on ilmeisesti jyrkempi kuin
hänen vaikutusvaltaiset kirjansa. Fludernik julistaa, että olemme
tottuneet myös 'ei-luonnollisiin' kerrontatilanteisiin. Hyväksymme
epätavallisia aiheita, koska olemme halukkaita kuulemaan jotain uutta
ja keskitymme tarinan päähenkilöön, tapahtuipa tälle miten outoja
asioita tahansa.

Kertomusten biokulttuurinen perusta?

Vaikka kokoelma on tarkoitettu akateemiseksi tenttikirjaksi, se on
myös kattavin johdatus siihen, mistä narratologiassa eli
kertomusteoriassa ylipäänsä puhutaan tällä hetkellä. Pelkästään
perinteiseen narratologiaan tutustuneelle artikkelit vaativat kyllä
sulattelua. Uuden narratologian sovellettavuus kaikkeen
kertomataiteeseen ei myöskään selviä vielä tämän kirjan avulla.
Esimerkiksi Kai Mikkonen esittelee sarjakuvan mahdollisuuksia
'luonnollisen' kertomuksen kannalta, mutta ei kuitenkaan taiteenlajin
erityisyyden eli kuvien sarjallisuuden kannalta, vaan yksinomaan
visuaalisen havainnon merkitystä suhteessa sanalliseen esitykseen.
 
 Hieman hahmottomaksi jää jopa artikkeleita yhdistävä käsitepari
luonnollinen / luonnoton kertomus. Luonnollisella kertomuksella
tarkoitetaan periaatteessa 'arjessa spontaanisti esiintyvää
kertomusta', kun taas 'luonnottomuus' tarkoittaa tässä yhteydessä
'outoja' ja 'poikkeuksellisia' kertomuksia. Kyse ei ole niinkään
kertomuksen poikkeuksellisesta rakenteesta, vaan esimerkiksi
kummitustarinoista tai allegorisuudessaan haastavista tarinoista.
 
 Narratologien mukaan malleja maailman tulkitsemiseen vaihdetaan
arkikokemuksen ja fiktion välillä muutenkin kuin vain 'sen tavallisen
tarinan' siteeraamiseen. Postmodernistiset itsetietoiset tekstit kyllä
kyseenalaistavat perinteiset käsitykset kerronnan koherenssista, mutta
ne myös säilyttävät luettavuutensa ja kiinnostavuutensa, koska
kompleksisessakin kertomuksessa lukija haluaa nähdä tuttuja
rakenteita. Kaiken lisäksi 2000-luvun proosa näyttäisi palaavan
postmoderneista merkitysleikeistä tutumpiin ja tarinakeskeisempiin
kertomusmuotoihin. 
 
 'Luonnollinen'-termin taustalla on luonnollinen kielitiede, jossa
pohditaan kielen ja kognition suhdetta. Vastaava psykologinen
näkökulma tuo narratologiaan kysymykset siitä, miten ensimmäisen
persoonan kertomus vastaa henkilökohtaisen kokemuksen kertomista ja
miten kolmannen persoonan näkökulmasta laadittu kertomus vastaa
kertomusta, jossa eläydytään muiden kokemaan.

Kokoelman sisällä viitataan aktiivisesti muihin artikkeleihin, mikä
edesauttaa kirjan käyttämistä akateemisena ja keskustelua virittävänä
oheislukemistona. Artikkelista toiseen siirryttäessä ennättää
keskeinen käsitepari luonnollinen/luonnoton saada kuitenkin
monenkirjavia merkityksiä attribuuttina niin kertomukselle kuin sen
vastaanotolle. 'Luonnollinen' on käsitteenä selvästikin niin
arvolatautunut, että 'luonnollisen narratologian voimahahmo'
(Fludernik) alkaa kuulostaa samalta kuin 'luonnollisen ravinnon
voimaeläin'.
 
 Kulttuuristen kehysten selittämiseen ei pelkkä biologinen evoluutio
millään riittäisikään, tosin sitäkin on yritetty. Tässä kokoelmassa
sivupolun vahvojen luontohypoteesien puolelle tekee Henry Bacon
pohtiessaan elokuvakerronnan 'biokulttuurista perustaa'. Lähteitä
mainitsematta Bacon heittää isoja oletuksia (s. 257) siitä, miten
kertomuksen hahmottaminen perustuu evoluutiossa muodostuneeseen
sosiaaliseen 'virittyneisyyteen'. Tolkullista rajaa biologisen ja
kulttuurisen evoluution välille ei Bacon esitä, vaan hyppää
vauhdikkaasti klassisen elokuvakerronnan universaaliuteen, vaikka
'klassinen kerronta' tarkoittaakin hänelle vain Hollywoodin koulimia
taiteilijoita. Hollywood on siis Baconin näkökulmasta kiteyttänyt
kaiken, mihin ihmislajin visuaalinen mielikuvitus kykenee.

Aavefiktiota ja seksiskandaaleja

Joillakin narratologeilla oletus kompetentista lukijasta on hyvinkin
rajoittunut ja pahimmillaan arvottava. Esimerkiksi Jan Alber
käsitellessään 'epäluonnollisten' elementtien luentaa tokaisee (s.
50) lukijan voivan halutessaan poikkeuksellisesti omaksua 'zeniläisen
lukutavan' eli 'hyväksyvän' epäluonnollisten tapahtumien outouden.
 
 Pekka Tammen selitys lukutapojen moneudelle on sovittelevampi. Hän
esittää, että kaikessa kertovassa fiktiossa on lähtökohtaisesti
konventionaalisia ja 'luonnollisen kerronnan vastaisia' pyrkimyksiä.
Samaan tapaan sovittelevasti toteaa Matti Hyvärinen, että
luonnollinen/luonnoton -jaottelun sijaan kiinnostavampaa on se, miten
kaunokirjallisuuden lajit 'puhdistavat, kärjistävät ja jalostavat'
suullisen kerronnan konventioita. Mikko Keskinen toteaa, että
oikeastaan kaikki kirjallisuus on aavefiktiota, kysehän on
ruumiittomista olennoista, mutta yliluonnollista käsittelevät
kertomukset osaltaan paljastavat 'kirjalliset taikatemput'.
 
 Poikkeamat konventioista voivat siis jäädä lukijalta yhtä hyvin
huomaamatta kuin pakottaa lukumallien muunteluihin. Historiallisen
realismin konventiopitoisuutta pohtiessaan päätyy Mari Hatavara
vastaavasti toteamaan, että 'perinteisiksi' oletetut historialliset
romaanit muistuttavat postmoderneja teoksia siinä, miten tietoisia ne
ovat rakentumisestaan. Epäkonventionaaliset keinot, kuten yllättävät
viittaukset muihin teksteihin, auttavat kuitenkin kohtaamaan
vieraaksi oletetun menneisyyden käsitettävämpänä. Esimerkiksi Irja
Ranen romaani Naurava neitsyt (1999) paljastaa historiallisen
ajankohtansa vasta kertomuksen lopussa ja auttaa lukijaa näkemään
kliseeksi kutistuneen natsiaikakauden uudessa valossa.
 
 Maria Mäkelä osoittaa omassa artikkelissaan, että lukutavat myös
tuottavat tutuista aineksista tarkoituksellisen outoja tarinoita.
Mäkelä käyttää materiaalinaan eri medialähteistä kertyneitä
kertomuksia presidentti Bill Clintonin seksiseikkailuista
Monica Lewinskyn kanssa. Skandaalimaisen kertomuksen toimijoina
Clinton ja Lewinsky ovat muuttuneet yhtä läpinäkyviksi ja
naurettavuudessaan yksiselitteisiksi kuin ketkä tahansa kielletyn
romanssin osapuolet. Tulkintakehykset arkikokemuksen ja kirjallisen
kertomuksen ymmärtämiseksi sekoittuvat toisiinsa kaiken aikaa, mutta
erityisesti tiettyjen vahvojen teemojen yhteydessä. 'Aviorikoksen ja
huikentelevaisuuden kirjallinen perinne', toteaa Mäkelä, 'koostuu
nimittäin varoittavista esimerkeistä siitä, mitä seuraa kirjallisten
kehysten ja arkikokemusten sekoittumisesta.'



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/