[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Helsinki ja suurkaupungin kasvot

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aura Kivilaakso  Jatko-opiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laine, Silja: ?Pilvenpiirtäjäkysymys?. Urbaani mielikuvitus ja
1920-luvun Helsingin ääriviivat. k&h, kulttuurihistoria, Turun
yliopisto, 2011. 334 sivua.


Helsinki ja suurkaupungin kasvot
---------------------------------------------------------

Kirja käsittelee Helsingin kaupunkikuvan kehittämisestä 1920-luvulla
käytyä julkista keskustelua. Vuosikymmen oli länsimaisen
modernisaation aikaa. Toisenlaisia valintoja tekemällä, tilanteiden
niin salliessa, olisi Helsinkikin voinut muotoutua pilvenpiirtäjien
kaupungiksi.


Muutoksen kaipuu ja vahva kehitysusko - nämä suomalaista yhteiskuntaa
yleisesti puhuttaneet teemat ohjasivat myös aikalaisten
arkkitehtuurikeskusteluita 1920-luvulla. Maassa elettiin
vuosikymmenen kuluessa yhä enenevässä määrin taloudellisen kasvun
aikaa. Kansa toipui ensimmäisestä maailmansodasta ja sitä
seuranneesta kansalaissodasta rakentamalla uutta. Rakentamista ohjasi
optimismi, toive paremmasta huomisesta.

Kehitysuskoon liittyi ajatus siitä, että kuten yhteiskunnan, myös
arkkitehtuurin on muututtava. Ajattelutavan seurauksena arkkitehtien
keskuudessa solmittiin uusia kansainvälisiä yhteistyösuhteita.
Ulkomailta, ennen muuta Amerikasta saadut vaikutteet heijastuivat
niin asunto- kuin rakennustyyppeihin. Kun uudistusinto yhdistettiin
vuosikymmenellä koettuun taloudelliseen nousukauteen, ei ole ihme,
että asetelma ruokki keskustelua maan pääkaupungin koko siluetin
muuttamisesta suureellisemmaksi.

Kysymys pilvenpiirtäjien rakentamisesta Helsinkiin nousi pian myös
median huulille. Aiheesta kiinnostuneet jakautuivat mielipiteissään
kahteen leiriin. Oli heitä, jotka toivoivat Helsingiltä uskottavuutta
ja edes jonkinasteista kilpailukykyä eurooppalaisten suurkaupunkien
rinnalla. Nämä osapuolet toivoivat rakennettavan pilvenpiirtäjiä
amerikkalaisten mallien mukaan myös Suomeen. Toisaalla taivaita
tavoittelevat rakennelmat nähtiin maan oloihin soveltumattomina,
epäisänmaallisina, jopa suuruudentavoittelun irvikuvina.
Päivänpolttava aihe näkyi monissa viestinnän kanavissa: niin
kirjoissa ja lehdissä kuin mainoksissa ja elokuvissakin. Ulkomaisia
trendejä seuranneet suomalaiset saivat kehitettyä kaupunkikuvan
kehittämistarpeista jopa kiistan.

Silja Laineen tuore kulttuurihistorian väitöskirja
'Pilvenpiirtäjäkysymys' - Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun
Helsingin ääriviivat käsittelee tätä pilvenpiirtäjistä ja Helsingin
kaupunkikuvasta 1920-luvulla käytyä keskustelua. Tutkimuksen fokus on
aiheesta käydyissä keskusteluissa sekä pilvenpiirtäjien tai niiden
hahmotelmien näkymisessä ajan kuvastoissa. Aihetta peilataan
kuitenkin myös suhteessa ajan yhteiskuntaan ja aihetta ryydittäviin,
varsinaista arkkitehtuuria sivuamattomiin aikalaisteksteihin. Siinä
missä Helsingin kaupunkikuvaa, sen kehittymistä ja 1920-luvun
arkkitehtuuria on käsitelty aikaisemmin lähinnä
arkkitehtuurihistorian osalta, Silja Laineen väitöskirja tarjoaa
väylän tarkastella pilvenpiirtäjiä nyt kulttuurisena ja
historiallisena ilmiönä.

Modernin juuret, symbolit ja siivet

Kirja jakautuu kolmeen päälukuun sekä loppulukuun. Ensimmäisessä
pääluvussa Kansallista ja kansainvälistä: pääkaupungin rakentamisen
suuntaviivoja 1920-luvulla käsitellään pilvenpiirtäjäkysymykseen
vaikuttaneita taustoja. Aiheeseen liittyvää, arkkitehtuuriinkin
heijastunutta länsimaisen yhteiskunnan murroskautta analysoidaan
paitsi korkeiden rakennusten, myös modernin ja modernismin
käsitteiden kautta. Luvussa hahmotellaan sekä ajankuvaa että
pilvenpiirtäjäilmiön juuria.

Kirjan toinen pääluku 'Pilvenpiirtäjä modernin kuvastoissa', liittää
pilvenpiirtäjäkeskustelun laajempiin 1920-luvun muutos- ja
kehitysdiskursseihin. Kappaleessa luovitaan arkkitehtuuri- ja
kulttuurikeskustelun välillä taustoittaen pilvenpiirtäjäkysymystä
mediassa sekä taiteen muilla alueilla samanaikaisesti käydyllä
keskustelulla. Kappale kohdentuu rakennustyypin näyttäytymiseen
1920-luvun kuvissa ja kirjoituksissa. Pilvenpiirtäjien rakentamisesta
julkisesti käytyä keskustelua pohjustavat alan ammattilaisten, toisin
sanoen arkkitehtien ja yhdyskuntasuunnittelijoiden kirjoitukset,
jonka jälkeen aiheen analyysi jatkuu kaupunkikirjallisuuden
parissa.[1] Kaupunkikuvan muuttamisen ja pilvenpiirtäjien
mahdollisuuksien ja rajojen erittely jatkuu edelleen aiheesta
julkaistujen pakinoiden ja elokuvien valossa.

Lehtikirjoitusten osalta kirjan lähdeaineisto on rikas:
Arkkitehti-lehden rinnalla aihetta taustoittavat runsaat
lähdeviitteet aikakauslehtiin kuten Aittaan ja Suomen Kuvalehteen.
Sanoma- ja aikakauslehtiaineiston laajuus herättääkin kysymyksen
siitä, kuinka paljon aihetta sivuavia leikkeitä lehdissä julkaistiin
suhteessa lehtien määrään? Laineen tutkimusote on ilman muuta
syventävä; lehtileikkeiden analyysissä ratkaisevaa ei ole ollut
niiden määrä, vaan sisältö. Aineistoksi on hyväksytty myös
esimerkiksi maaseudun lukijoille Suomen Kuvalehden vastapainoksi
suunnattu Kansan Kuvalehti, jossa ei lähdeviittausten perusteella
kuitenkaan julkaistu aiheesta tutkimusajalla paria viihteellistä
juttua lukuun ottamatta enempää. Ottamalla lehden mukaan
tutkimukseensa Laine on kuitenkin osoittanut, että aihe on puhuttanut
suomalaisia sekä maalla että kaupungissa.

Elokuvien suhteen aineisto on suppeampi ja painottuu ulkomaiseen
tuotantoon. Laineen mukaan suomalaisissa elokuvissa, kuin myöskään
kaupunkikirjallisuudessa, selvää pilvenpiirtäjätematiikkaa ei
1920-luvulla juuri esiintynyt. Ulkomaistenkin elokuvien
pilvenpiirtäjäkuvista on saatu silti paljon irti liittäen niiden
sanomat Helsingin pilvenpiirtäjäkeskustelun kontekstiin. Laine
käsittelee tutkimuksessaan esimerkiksi Harold Lloydin Safety Last!
-elokuvaa ja sen vaikutuksia ihmisen moderniin
kaupunkitilakokemukseen. Laine lopettaa kuvastoanalyysinsä
arkkitehtuurin amerikanismia kritisoineiden elokuvaohjaaja Fritz
Langin ja arkkitehti Erich Mendelsohnin visuaalisessa muodossa
esittämiin vastalauseisiin.

Kolmannessa käsittelykappaleessa aihetta konkretisoidaan
esimerkkitapausten avulla. Vuosikymmen oli taloudellisen kasvun
aikaa, mikä heijastui väistämättä myös julkiseen kaupunkitilaan;
liike-elämä alkoi vakiinnuttaa asemaansa kaupunkikuvassa. Kirjan
ensimmäiseksi esimerkkikohteeksi on valittu arkkitehti Väinö
Vähäkallion Pohjoisesplanadille suunnittelema 17-18-kerroksinen
pilvenpiirtäjä, Kino-Palatsi, jota ei hankkeen omistajan eli
Suomi-Filmin taloudellisen tilanteen muututtua kuitenkaan koskaan
toteutettu. Toisena esimerkkinä analysoidaan 1920-luvun ainoaa
toteutunutta pilvenpiirtäjähanketta eli arkkitehtien Bertel ja Valter
Jungin suunnittelemaa Hotelli Tornia. Molemmat rakentamishankkeet
symboloivat modernin urbanismin liike-elämään ja vapaa-ajanviettoon
kohdentamia tarpeita. Vastapainona tälle kirjassa esittäytyvät osana
pääkaupungin siluettia myös Suomenlinnan ja kantakaupungin kirkot.

Silja Laine on löytänyt aineistostaan väylän tarkastella aihetta myös
osana helsinkiläisyyttä. Albin Ahosen sanoihin viitaten, niin kutsuttu
'aito helsinkiläinen ei katso kaupunkiaan sen monumentaalisista
rakennuksista käsin', vaan 'helsinkiläisen tunnusmerkkinä on se,
ettei hän harrasta mitään nähtävyyksiä'.[2] Nämä Laineen
kaupunkikirjallisuuden käsittelemisen yhteydessä siteeraamat lauseet
pohjustavat näkemystä siitä, ettei pilvenpiirtäjädebatti ollut
niinkään helsinkiläinen, vaan laajempi, aiheesta kiinnostunutta
toisenlaista pienkulttuuria puhutellut ilmiö.

Suurkaupungin kasvot - arkkitehtuurissa ja muualla

Huolimatta tutkimuksen arkkitehtuurikeskeisestä rajauksesta, Silja
Laineen väitöskirja lähestyy aihetta lopulta kahdenlaisista
lähtökohdista. Vaikka jo kirjan otsikko itsessään viittaa
pilvenpiirtäjäkeskustelun ja kaupunkitilan välisiin kytköksiin, on
tutkimuksen keskiössä lopulta yhtä lailla suomalainen identiteetti.

Pilvenpiirtäjäkysymys ei koskettanut ainoastaan omaa elinympäristöään
havainnoivia helsinkiläisiä. Keskustelua käytiin yhtä lailla ja
enemmänkin kansallisella tasolla; pilvenpiirtäjät muodostuivat
yhdeksi suomalaisen, sisällissodasta toipuvan kansan
avainkysymykseksi, jota käsiteltiin ennemmin suomalaisuuden kuin
helsinkiläisyyden nimissä. Tässä keskustelussa varsinainen
kaupunkikuva saattoi toisinaan jäädä toissijaiseenkin asemaan.[3] Kun
kyse oli kansallisen identiteetin vahvistamisesta, ehkä osin
uudelleenmäärittelemisestäkin, näyttäytyivät pilvenpiirtäjät joko
maan uskottavuutta ja kilpailukykyä kansainvälisellä kentällä
nostavina edistyksen ikoneina tai vastaavasti negatiivisen
globalisaation symboleina. Näistä suuren maailman rakennustyypeistä
keskusteltiin painetun median rinnalla myös monilla muilla kulttuurin
aloilla.

Kirjan lähtökohta ei niinkään ole 1920-luvun arkkitehtuurikritiikki,
vaan se kulttuurinen asetelma, joka suomalaisessa yhteiskunnassa
vuosikymmenellä vallitsi. Pilvenpiirtäjistä keskusteltiin
suunnittelijoiden kesken arkkitehtonisten ja kaupunkikuvallisten
arvojen varjolla. Kirjan pohjalta on kuitenkin selvää, että
keskustelua käytiin myös aatteellisemmassa ilmapiirissä; kysymys oli
niin ikään henkisestä kulttuuriperinnöstä, sen uudistustarpeista sekä
toisaalta vaalimisesta. Arkkitehtuurikeskustelun kautta luotiin
määritelmiä maatalouspainotteisen elinkeinorakenteen ja orastavan
globaalin informaatioyhteiskunnan ristipaineessa kehittyvän maan
poliittisista ja kulttuurisista positioista.

 

[1] Laine käsittelee lähdeaineistojaan eri tavoilla. Siinä missä hän
on lähestynyt ajankohtaisista asioista kertovaa lehtiaineistoaan
nimenomaan 1920-luvun osalta, käsittelee hän pilvenpiirtäjä- ja
modernismikeskustelua suomalaisessa kaupunkikirjallisuudessa
takautuvasti. Laineen mukaan 1920-luvun Suomessa modernia
kaupungeista kertovaa kirjallisuutta ei 1920-luvulla juuri vielä
tunnettu. Modernia suomalaista kaupunkikulttuuria kuvasi ensimmäisen
kerran Mika Waltari vuonna 1928 ilmentyneessä romaanissaan Suuri
illuusioni. (Ks. Laine 2001, 59 & 146.) 

[2] Albin Ahosen kirjoitukseen ''Näin meidän kesken...' Siitä
oikeasta helsinkiläisromaanista, jota ei vieläkään syntynyt ole.'
Aitta 11/1929, 53 viitaten: Laine 2011, 148.

[3] Laine käsittelee kirjassaan pilvenpiirtäjäkysymystä ja Helsingin
määritelmää myös esimerkiksi suurkaupunki- ja
pikkukaupunkikäsitteiden valossa. Aiheen analysointi kyseisten
käsitteiden kautta on perusteltua; moderni suurkaupunkidiskurssi oli
maailmanlaajuinen ja se näkyi kaikilla taiteen saroilla. Esimerkiksi
otsikoinneissa käyttämäni sanapari 'suurkaupungin kasvot' viittaa
yhtäältä yhdysvaltalaisen John Don Passoksen vuonna 1925
alkuperäiskielellä julkaistuun novelliin, toisaalta suomalaisen
Ernest Pingoudin seuraavalla vuosikymmenellä säveltämään balettiin.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/