[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rett og rimelig / Oikein ja kohtuullista?
agricola at utu.fi
agricola at utu.fi
Ti Kesä 7 15:00:14 EEST 2011
Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Anttonen, Marjut: Menetetty koulunkäynti: Norjan valtion hyvitykset
saamelaisille ja kveeneille. Siirtolaisuusinstituutti, 2010. 141
sivua.
Rett og rimelig / Oikein ja kohtuullista?
---------------------------------------------------------
Monet vähemmistöt, joiden on luultu jo sulautuneen pääväestöön, ovat
alkaneet 1970- ja 1980-luvuilta lähtien pohdiskella asemaansa ja
historiaansa sekä itseensä kohdistettuja sulauttamistoimia.
Vähemmistöjen saama välistä kiusallinenkin huomio on kolkuttanut
pääväestön omaatuntoa niin, että 2000-luvulla eräiden maiden
hallitukset ovat jopa pyytäneet anteeksi vähemmistöiltään
menneisyyden tapahtumia ja huonoa kohtelua. Poliittisten
anteeksipyyntöjen lisäksi on puhuttu myös hyvityksistä ja
korvauksista.
Dosentti Marjut Anttonen on hyvitys- ja korvausasioista
kiinnostuneena kohdistanut katseensa Norjaan, jonka
vähemmistökysymyksiä hän on pitkään seurannut. Hänen kohteenaan on
ollut erityisesti Ruijan suomalaislähtöinen väestö, johon liittyviä
kysymyksiä hän on tarkastellut väitöskirjassaan Etnopolitiikka
Ruijassa: Suomalaislähtöisen väestön identiteettien politisoituminen
1990-luvulla (1999). Vasta ilmestyneessä tutkimuksessaan Menetetty
koulunkäynti: Norjan valtion hyvitykset saamelaisille ja kveeneille
(2010) Anttonen laajentaa tarkastelunsa myös saamelaisiin, jotka ovat
saaneet Norjassa alkuperäiskansan statuksen 1990. Hän on kirjoittanut
julkaisun kasvatustieteen pro gradu -tutkielmansa (2009) pohjalta.
Hän on voinut hyödyntää tietämystään monikulttuurisuuskysymyksistä
myös työskennellessään muun muassa Siirtolaisuusinstituutissa, Åbo
Akademissa ja Turun yliopistossa.
Anttonen tutkii menetetystä tai puutteellisesta koulunkäynnistä
maksettuja korvauksia pohjoismaisen hyvinvointivaltion kontekstissa
ja kalottialueen vähemmistökysymyksenä, joka kytkeytyy
kansallisvaltioiden historialliseen kehitykseen ja
koulutushankkeisiin. Hän jäljittää niitä poliittisia prosesseja,
joiden tuloksena saamelaisille ja kveeneille päätettiin maksaa
korvausta puutteellisesta koulunkäynnistä, sekä analysoi
korvauksista käytyä keskustelua. Hän selvittää, ketkä olivat
korvauksiin oikeutettuja, miten menetykset mitataan ja miten hakijat
perustelevat vaatimuksensa. Lopuksi hän pohtii, mistä hyvityksissä on
kysymys ja miten hyvitykset liittyvät norjalaisten historialliseen
syyllisyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen.
Heti kirjan alussa on hyödyllistä taustatietoa Norjan kansallisista
vähemmistöistä. Näihin kuuluu noin 2 000 juutalaista, muutama sata
kiertolaista ja romanikansaa,
10 000-15 000 kveeniä, useita satoja metsäsuomalaisia sekä 300-400
romania. Lisäksi saamelaisia on 50 000-65 000. Kveenejä ja
saamelaisia on siis yhteensä
60 000-80 000. Luvut ovat arvioita, sillä Norjan laki ei salli
väestön rekisteröintiä etnisyyden mukaan.
Koulunkäyntikorvausten historiallinen tausta
Jotta 2000-luvun korvauspäätökset avautuisivat, Anttonen esittelee
kirjansa ensimmäisessä osassa Norjan pohjoisten vähemmistöjen
koulunkäynnin taustaa. Saamelaiset olivat kulkeneet Ruijassa
ikimuistoisista ajoista asti, mutta heidän vapaa liikkumisensa
tyrehtyi lähinnä Venäjän hallinnon määräyksiin 1800-luvun
puolivälissä. Suomenkielisten, kveeneiksikin sanottujen
uudisasukkaiden muutto alkoi jo 1800-luvulla, ja heidän määränsä
ehti kasvaa 6000-7 000:een ennen kuin muutto loppui. Tähän vaikutti
se, että vuodesta 1895 lähtien Norjan kansalaisuuden saamiseksi oli
osattava puhua, lukea ja kirjoittaa norjaa. Tämän ohella
ulkomaalaisten maanomistusta ja kalastusoikeuksia rajoitettiin. Alue
houkutteli vielä vähemmän Norjan irtauduttua Ruotsista 1905. Vasta
itsenäistynyt maa pyrki entistä pontevammin norjaa puhuvien
norjalaisten valtioon, jonka kansalliseen ideologiaan saame ja suomi
kulttuureineen eivät sopineet.
Vielä 1800-luvun alussa vähemmistökieliä oli suvaittu ja vuosisadan
puolivälissäkin oli käytetty kaksikielisiä (norja-saame,
norja-suomi) oppikirjoja. Mutta asenne muuttui, ja norjalaistaminen
alkoi toden teolla 1860-luvulla jatkuen toisen maailmansodan
jälkeiseen aikaan. 1900-luvulla kansanopetuksessa luovuttiin
vähemmistökielistä ja harvaan asutuilla seuduilla opetus
keskitettiin asuntolakouluihin. Viranomaisten ajatus oli, että suomi
ja saame haittasivat norjan oppimista, ja tämän käsityksen omaksui
moni vähemmistön edustajakin.
Norjalaistamistoimia on selitetty yksikielisen kansallisvaltion
ajatuksella ja turvallisuuspolitiikalla, mutta Norjan kielen
opettamista kouluissa on tuskin kukaan kyseenalaistanut. Jälkeenpäin
on kritikoitu sitä, ettei saamelaisille ja suomalaisille ole annettu
mahdollisuutta oppia lukemaan ja kirjoittamaan omalla kielellään.
Nykyisin vastaava kieliongelma on ratkaistava jokaisessa
maahanmuuttajia vastaanottavassa maassa, myös Suomessa.
Toisen maailmansodan aikainen saksalaismiehitys merkitsi
Pohjois-Norjassa koulujen ottamista sotilaskäyttöön, mikä teki monen
- myös norjankielisen - lapsen koulunkäynnistä satunnaista.
Puutteellisen koulunkäynnin takia kaikki eivät oppineet lainkaan
lukemaan ja kirjoittamaan, toisten taidot jäivät alakoululaisen
tasolle. Vähäiseenkin koulunkäyntiin liittyi monia syrjäytymisen ja
epäonnistumisen kokemuksia. Moni ennen vuotta 1936 syntynyt saamelais-
ja kveenilapsi ajautui koulutukselliseen alaluokkaan, kun kaikille
tarkoitettu oikeus jäi saamatta.
Koulutilanne huonontui entisestään, kun saksalaiset Norjasta
lähtiessään (1945) polttivat useimmat internaattikoulut, joita he
olivat pitäneet hallussaan. Niiden tilalle rakennettiin
parakkikouluja ja jopa uusia asuntolakouluja. Vuoden 1970 tienoilla
olot alkoivat muuttua, kun oppilaat vähenivät ja kulkuyhteydet
paranivat niin, että oppilaat pystyivät käymään koulua kotoaan.
Silti vielä 1989 Ruijassa toimi neljä valtion asuntolakoulua. Vaikka
norjalaistamisohjeet olivat virallisesti voimassa vuoteen 1959 asti,
rajusta norjalaistamisesta luovuttiin, ja vähemmistöjen asema koheni
vähitellen.
Pohjoisen vähemmistöistä saamelaiset heräsivät toimimaan ennen kuin
kveenit. He saivat myös enemmän huomiota osakseen sekä
kansainvälistä tukea vaatimuksilleen. Saamen kielen asema nousi
esille 1947 alkaneen koulu-uudistuksen myötä: oppikirjojen
laatimista ja opettajakoulutusta alettiin kiirehtiä. Myös vuodesta
1948 lähtien perustetut saamelaisyhdistykset ajoivat jäsenistönsä
asiaa. Kieliongelmaa ratkomaan perustettiin komitea (miet. 1956), ja
se pyrki pysäyttämään vähemmistön sulauttaminen. Vähitellen saamen
kieli sai yhä vankemman jalansijan kouluissa. Lukuvuonna 1967-68
annettiin ensi kerran saamenkielistä opetusta, ja vuonna 1976 alkoi
opetuksen määrätietoinen kehittäminen. 1980-luvulla tähdättiin koko
peruskoulun jatkuvaan saamenkieliseen opetukseen. Kaksikielisyydestä
tuli virallinen tavoite. Vuonna 1992 norjasta ja saamesta tuli
yhdenvertaisia käytännössä ja 1997 tasavertaisia myös koulussa.
Kveeniväestökin heräsi yhteistoimintaan 1970-luvun taitteessa,
yhteiskunnallisesti se alkoi näkyä ja kuulua vielä myöhemmin. Tässä
toiminnassa oman panoksensa antoivat 1960- ja 1970-luvun
siirtolaiset. Vähitellen kveenienkin asema alkoi parantua: vuonna
1969 suomesta tuli peruskoulun vaihtoehtoinen kieli; suomen opetus
alkoi Tromssan yliopistossa 1977 ja Finnmarkun korkeakoulussa 1978.
Suomi saatiin 1996 eräisiin kouluihin toiseksi kieleksi. 1999 Norjan
valtio nimesi suomalaistaustaisen väestön virallisesti kveeneiksi ja
antoi heille kansallisen vähemmistön aseman; 2005 se nimesi heidän
kielensä kveenin kieleksi. Tromssan yliopisto aloitti kveenin kielen
ja kulttuurin verkko-opinnot 2006.
Kysymys kolunkäyntikorvauksista 2000-luvulla
Anttonen paneutuu koulunkäyntikorvauskysymyksiin kirjansa toisessa
osassa virallisten asiakirjojen avulla. Norjan kielen taitonsa
ansiosta hän hyödyntää vaivattomasti ministeriöiden asiakirjoja,
komiteamietintöjä ja suurkäräjäkeskusteluja sekä sanomalehti- ja
internetkirjoituksia, joista hän poimii osuvia kommentteja.
Koulunkäyntikorvausten hakeminen on jatkoa rahvaan ikivanhalle
tavalle 'käydä kuninkaissa', jos se koki tulleensa kaltoin
kohdelluksi. Vuodesta 1814 lähtien valitukset osoitettiin
suurkäräjille. Vuosien mittaan valitettiin muun muassa sotien
aiheuttamista menetyksistä, pakkosteriloinneista ja lobotomioista.
1980-luvulla menetetty koulunkäynti nousi ajankohtaiseksi.
Saamelaisyhdistykset tekivät siitä kollektiivisia valituksia
1990-luvulla, ja muutkin ryhmät alkoivat valittaa asiasta
2000-luvulla. Valtiovalta hylkäsi saamelaisten yhteisvalitukset,
mutta perusti sen sijaan Saamen kansan rahaston kollektiivisena
hyvityksenä. Se alkoi kuitenkin kartoittaa menetyksiä. Korvaukseksi
ehdotettiin koulutusta, eläketukea tai kertamaksua.
Saamelaisille ja kveeneille maksetut korvaukset ovat siis osa
suurempaa järjestelmää, jolla pyritään hyvittämään poliittisesti,
moraalisesti ja taloudellisesti erilaisten ihmisryhmien epäsuotuisa
kohtelu. Myös norjalaiset sotalapset (saksalaisten sotilaiden ja
norjalaisten naisten lapset), kiertolaiset ja lastenkotilapset ovat
joissakin tapauksissa olleet oikeutettuja hyvityskorvauksiin. Vuosien
mittaan kirjavaksi muodostunut järjestelmä yhtenäistettiin lopulta.
Korvauksia haluttiin maksaa vain niille, joita oli kohdeltu
epäoikeudenmukaisesti ja jotka olivat viranomaisten harjoittaman
politiikan vuoksi joutuneet epäedulliseen asemaan.
Norja oli ottanut jo YK:n ihmisoikeusjulistuksen (1948) vakavammin
kuin muut Pohjoismaat, ja kun eri maat alkoivat pyytää
vähemmistöiltään anteeksi historiallisia tapahtumia, Norja havahtui
2000-luvun taitteessa tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.
Selvitysten jälkeen vuoden 2005 suurkäräjät päätti, että toisen
maailmansodan aikana puutteelliseksi jääneestä koulunkäynnistä on
oikeus saada hyvitystä, jos hakijan kohtalo on ollut erityisen kova.
Tämä tarkoittaa, että korvausta maksetaan saamea tai suomea
äidinkielenään puhuville, jotka eivät ole koulun aloittaessaan
osanneet norjaa ja joiden koulunkäynnistä on jäänyt puuttumaan
vähintään 1,5 vuotta eli henkilö on ehtinyt käydä koulua alle 5,5
vuotta.
Hyvityskorvausten hakeminen tehtiin helpoksi, ja esitteitä (joita on
työn liitteenä) oli saatavilla saamen-, suomen-, kveenin- ja
norjankielellä. Vuosina 2006-2009 saapui lähes 12 000 hakemusta,
joista puolet sai korvausta. Vain pieni osa oli
koulunkäyntikorvauksia. Suomalaistaustaisilta ja saamelaisilta tuli
noin 1 200 hakemusta, ja lähes tuhat hakijaa sai korvauksena
vakiosumman 70 000 kruunua eli reilusti alle 10 000 €.
Olennaisen metodologisen lisän tutkimukseensa Anttonen antaa
analysoimalla hyvityskorvauksista käytyä suurkäräjäkeskustelua. Hän
selvittää diskurssianalyysin avulla puheenvuorojen rakennetta ja
osoittaa, että kansanedustajien puheet ovat oma lajityyppinsä,
genrensä: institutionalisoitua, säännönmukaista hallinnon ja
politiikan kielenkäyttöä. Puheenvuorot ovat lyhyitä, tiiviitä ja
muodollisia; niissä on sekä hyvinvointivaltio- että
oikeudenmukaisuusdiskurssia. Nämä taas sisältävät demokratia-,
vastuu- ja velvollisuus-, syyllisyys-, uhri- sekä
anteeksipyyntöpuhetta, jotka vielä kietoutuvat toisiinsa. Muutamilla
osuvilla lainauksilla Anttonen havainnollistaa eri puhetyyppejä ja
näiden yhteen kietoutumista. Hän valaisee hyvin niitä erilaisia
merkityksiä, joita analyysimenetelmä on avannut hänelle monen
lukukerran jälkeen - toinen tutkija päätyisi kuitenkin eri
tulkintaan.
Sotalapsista ja kiertolaisista puhuttiin eniten ja voimakkaimmin
tunteisiin vedoten. Odotetusti saamelaiset ja kveenit jäivät
taustalle, sillä heidän koulunkäyntikorvauksensa ovat vain
sivujuonne Norjan hyvityskorvausjärjestelyissä. Heidät oli kuitenkin
poliittisesti korrektia mainita.
Anteeksipyyntöjä ja korvauksia
Kirjan viimeisessä alaluvussa 'Koulunkäyntikorvausten pohdintaa'
tekijä muodostaa kokonaiskuvaa korvauskeskustelussa risteävistä
teemoista. Hän panee lukijan miettimään kysymyksiä, joita moni
tutkija ja kirjoittaja on pohtinut. Mitä hyvitys, korvaus ja
anteeksipyyntö oikein merkitsevät? Selvittääkö valtio niillä välinsä
menneisyyden tapahtumien kanssa? Entä miten suhtautuvat kristillinen
kirkko ja muut uskonnolliset yhteisöt? Haluavatko vallanpitäjät vain
välttää itseensä kohdistuvan kritiikin ja väistää ajankohtaisten
ongelmien ratkomista? Ovatko pahoittelut ja anteeksipyynnöt onttoa
retoriikkaa? Mikä on nykypolven vastuu menneiden sukupolvien
teoista? Olemmeko mekin syyllisiä?
On selvää, että hyvitykset ovat vain symbolisia; rahalla ei voi
korvata luku- ja kirjoitustaidon puuttumista. Mutta yhdessä
anteeksipyyntöjen kanssa ne voivat antaa toivoa paremmasta maailmasta
ja olla alku väestöryhmien hedelmälliselle kanssakäymiselle. Silti
vähemmistöillä ja alkuperäiskansoilla on oikeus niiden omasta
näkökulmasta kirjoitettuihin historioihin, joita onkin jo alettu
kirjoittaa.
Kysyessään Anttosen kirjan esipuheessa '[o]lisiko meilläkin
hyvityskeskustelun paikka?' Siirtolaisuusinstituutin johtaja Ismo
Söderling tietää, että vastaus on myönteinen, ja tämän tajuaa
lukijakin varsin pian. Kaikkialla maailmassa keskustelut ja
vaatimukset anteeksipyynnöistä varmasti jatkuvat, sillä uusia
potentiaalisia sorrettuja ryhmiä löytyy. Mutta miten keskustelu
etenee, sitä emme tiedä, eivätkä ratkaisut löydy helposti, kun eri
ryhmät kilpailevat rajallisista resursseista. Meillä Suomessakin
saadaan nähdä, tulevatko maahanmuuttajataustaiset henkilöt vaatimaan
hyvitystä siitä, että he eivät ole oppineet kunnolla suomea eivätkä
äidinkieltään. Jos näin käy, silloin joutuvat puntariin nykyiset
kasvatus- ja koulutustoimenpiteet, joiden tarkoitettuja ja
tarkoittamattomia seurauksia emme ole osanneet ennakoida.
Saamelaisten ja romanien menetysten hyvittäminen lienee ratkaistava
vielä sitä ennen.
Marjut Anttosen Menetetty koulunkäynti on saanut kanteensa graafikko
Mirja Anttosen - liekö tutkijan sukua - tekemän nostalgisen kuvan
mustine liitutauluineen ja kaunokirjoitettuine otsikoineen. Taulun
oranssinruskeat kehykset ja heleän vihreä tausta antavat ripauksen
toivoa oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta. Julkaisun kömpelö ja
vanhahtava taitto vastannee Siirtolaisuusinstituutin raportti-sarjan
nykyistä taittoa, jota voisi muokata houkuttelevammaksi.
Jokaisesta kirjasta löytyy pieniä puutteita: muutamasta taulukosta
puuttuvat summat; kartta auttaisi lukijaa paikantamaan niin ihmisiä
kuin tapahtumiakin ja valokuvia aiheesta olisi varmasti löytynyt.
Ehkä tässäkin on 'säästetty'?
Anttonen kirjoittaa helposti avautuvia virkkeitä, vaikka joutuu
käyttämään lakitekstien ja viranomaiskielen pitkiä ja hankalia
ilmaisuja. Tekstiä on ilo lukea. Tutkimuksen kielestä sekä hallitusta
rakenteesta ja metodologiasta voisivat ottaa oppia niin
kasvatustieteilijät kuin etnologit ja kulttuurihistorioitsijatkin.
Arvostelu on julkaistu alunperin Kasvatus & aika -lehdessä (2/2011).
---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/