[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Elokuvaväkivalta vetoaa monenlaisiin inhimillisiin tarpeisiin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kaisa Hiltunen  FT, tutkija, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Bacon, Henry: Väkivallan lumo. Elokuvaväkivallan kauheus ja
viihdyttävyys. Like Kustannus Oy, 2010. 303 sivua.


Elokuvaväkivalta vetoaa monenlaisiin inhimillisiin tarpeisiin
---------------------------------------------------------

Elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon on
kirjoittanut ajatuksia herättävän teoksen elokuvaväkivallan
toimintamekanismeista ja muodoista. Yleistajuinen teos on tervetullut
lisä elokuva- ja mediaväkivaltaa koskevaan keskusteluun moralisointia
välttävän näkökulmansa ansiosta. Bacon kysyy millaisiin inhimillisiin
tarpeisiin elokuvaväkivalta vetoaa ja miksi nautimme siitä, vaikka
todellisuudessa emme hyväksyisi väkivaltaa. 


Suurin osa ihmisistä vastustaa väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan,
mutta nauttii silti fiktiivisen väkivallan katsomisesta. Tämä
paradoksi, eli miksi suhteemme elokuvaväkivaltaan poikkeaa
suhteestamme todelliseen väkivaltaan, on Helsingin yliopiston
elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Baconin keskeinen
kysymys kirjassa Väkivallan lumo. Elokuvaväkivallan kauheus ja
viihdyttävyys.

Kiehtova aihe kiinnostaa varmasti laajaa lukijakuntaa, minkä vuoksi
teoksen yleistajuinen esitystapa ansaitsee kiitosta. Lisäksi siinä
käytetään paljon suuren yleisön tuntemia elokuvia esimerkkeinä, mikä
myös tekee kirjasta helposti lähestyttävän. Onneksi kuitenkin myös
taide-elokuvia on mukana, sillä niiden väkivaltaisuudesta puhutaan
harvoin, esimerkiksi Ingmar Bergmanin ja Jean-Luc Godardin elokuvissa
käsitellään usein väkivaltaa.

Elokuvaväkivalta nousee otsikoihin yleensä silloin, kun ilmestyy joku
erityisen väkivaltainen elokuva, kuten Mel Gibsonin Jeesuksen
viimeisistä tunneista kertova The Passion of the Christ (2004).
Useimmiten elokuvaväkivallasta puhutaan kuitenkin todellisuudessa
tapahtuneiden väkivaltaisuuksien yhteydessä, kun pohditaan mediassa
esiintyvän väkivallan vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Myös Bacon
esittää huolensa väkivaltaviihteen tarjoamien yksinkertaisten
ratkaisumallien vaikutuksesta käsitykseemme todellisuudesta, mutta
kirjan painopiste on kuitenkin toisaalla. Sen sijaan, että hän
pohtisi elokuvaväkivallan vaikutuksia ja taistelisi sen olemassaoloa
vastaan, Bacon kysyy miksi elokuvaväkivalta vetoaa katsojiin,
millaisia tarpeita se tyydyttää ja miksi väkivallan representaatiot
ylipäätään kuuluvat niin keskeisesti kulttuuriimme. Bacon muistuttaa,
että kiinnostus väkivaltaviihdettä kohtaan ei välttämättä tarkoita,
että katsoja suhtautuisi siihen kritiikittömästi.

Baconin kartoitus aihepiiristä on monipuolinen. Aiheen laajuuden
vuoksi kaikkia mahdollisia elokuvissa esiintyviä väkivallan muotoja
ei ole voitu sisällyttää teokseen. Teoksen perusteella
elokuvaväkivalta ja sen kiehtovuus ovat hyvin monisyinen ilmiö, johon
ei ole tarjolla yksiselitteisiä vastauksia. Baconin esittämät
kysymykset ovat suuria ja hän myöntää, että aukottomia vastauksia
niihin ei voida antaa. Väkivallan lumon perimmäiset syyt ovat ihmisen
biologiassa, johon kulttuuriset tekijät vaikuttavat eri tavoin
aikakaudesta ja sosiaalisesta kontekstista riippuen. Ihminen ei ole
kuitenkaan biologisten tai psykologisten taipumustensa vanki, vaan
pystyy vaikuttamaan omaan käyttäytymiseensä. Asiaa mutkistaa lisäksi
se, että tiedostamattomat impulssit vaikuttavat käyttäytymiseemme.
Ihminen ei ole moraalisten kysymysten suhteen kovin johdonmukainen.
Väkivallan kuvauksia esiintyy kaikissa kulttuureissa ja ne vastaavat
ihmisten henkisiin tarpeisiin, joita ei siis voida aukottomasti
selittää psykologian keskenään ristiriitaisten selitysmallien avulla.
Viime kädessä on pyrittävä tulkitsemaan ihmisten henkistä
todellisuutta ja ymmärtämään niitä tarpeita, joita väkivallan
representaatiot siinä palvelevat. Bacon pohjaa näkemyksensä alan
tutkimuskirjallisuuteen ja nimeää lähestymistapansa
hermeneuttispsykologiseksi. Empiiristä tutkimusta kirjaa varten ei
ole tehty.  Mitä tarpeita väkivaltaviihde sitten palvelee? Keskeisenä
asiana kirjassa nousee mahdollisuus fiktion kautta käsitellä sellaisia
asioita ja tunteita, joita ei ole mahdollista toteuttaa
todellisuudessa. Fiktio voi siis toimia varaventtiilinä tarjotessaan
turvallisen kanavan kielteisten tunteiden purkamiseen.

Kirja jakautuu kuuteen päälukuun: 1. Väkivallan esittämisen
kulttuurievoluutio, 2. Pahuuden symboliikka elokuvassa, 3.
Elokuvaväkivallan poetiikka, 4. Naiset ja fyysinen väkivalta
elokuvassa, 5. Henkinen ja rakenteellinen väkivalta elokuvassa ja 6.
Viihdeväkivaltatutkimuksen tulevaisuus.

Väkivallan esittämisen kulttuurievoluutiota käsittelevä luku tarjoaa
tiiviin ja aiheen ymmärtämisen kannalta tärkeän katsauksen
kärsimyksen ja väkivallan katsomisen kulttuurihistoriaan. Antiikin
draamat, julkiset kidutukset, pyhimysten kärsimyksiä esittävät kuvat
ja kirjallisuuden kuolemakuvaukset kertovat  ihmisen halusta ja
tarpeesta katsella toisten kärsimystä. Rankaiseminen ja tavallinen
kuolema ovat kadonneet julkisuudesta, mutta ne ovat tulleet uudestaan
näkyviksi fiktiivisinä esityksinä taiteessa, viihteessä ja
tiedotusvälineissä. Baconin mukaan ihmiset haluavat yhä saada
väkivalta-annoksensa jossain muodossa, vaikkapa tunnettujen
väkivaltarikosten pohjalta tehtyinä elokuvina.

Tässä luvussa Bacon esittelee tarkemmin niitä tarpeita, joihin
väkivaltaviihde voi vastata. Mielenkiintoisena seikkana nousee esiin
ihmisten tarve puolustaa yhteisöjään ulkoisia uhkia vastaan. Ihmisten
tarve nähdä oikeuden toteutuvan ja väärintekijöiden saavan
rangaistuksen näkyy kaikkein selkeimmin amerikkalaisen elokuvan
yksinäisissä, yhteisön puolesta kostavissa ja rankaisevissa
sankarihahmoissa. Väkivaltaviihteessä ratkaisut esitetään
yksinkertaistettuina ja tavalla, jossa moraalikysymykset häivytetään
taka-alalle. Näin katsoja voi rauhassa nautiskella tirkistelyn ja
muiden 'kiellettyjen impulssien' tuomista nautinnoista.

Omien tunteiden tarkkailu, eli metatunteet, esitetään yhdeksi syyksi
elokuvaväkivallan viehätykselle. Esimerkiksi fiktiivisen hahmon
yltiöpäisen väkivaltainen reaktio saattaa kiehtoa katsojaa ja
herättää pohtimaan syitä omaan reaktioonsa. Tähän haluaisin kuitenkin
lisätä, että tässä suhteessa väkivaltaviihde tuskin eroaa
merkittävästi muusta viihteestä. Yksi elokuvan perusviehätyksistä on
siinä, että voimme tarkkailla tarinoiden itsessämme herättämiä
tunteita. Lisäksi Bacon huomauttaa, että elokuvan katsojan
samastumisen kohde vaihtelee elokuvassa ja että katsoja samastuu
harvoin fiktion henkilöön kokonaisuudessaan. Tämä selittää sen, miksi
voimme tuntea tiettyä vetoa jopa Hannibal Lecterin kaltaista hahmoa
kohtaan.

Luvussa Pahuuden symboliikka elokuvassa Bacon käsittelee elokuvan ja
moraalin suhteita pohtien muun muassa, missä mielessä elokuvien
voidaan sanoa olevan pahoja ja miten elokuvat osallistuvat
moraalikäsitysten määrittelemiseen. Lisäksi hän pohtii pahuutta
ihmisen olemukseen kuuluvana tekijänä ja nostaa esille tätä kysymystä
tarkastelevia elokuvia, kuten Claude Lanzmannin holokausia
käsittelevän dokumenttielokuvan Shoah (1985). Viihde-elokuvissa
pahuus näyttäytyy usein ulkopuolelta tulevana Toisena. Tämä skenaario
toistuu eri tyylilajien elokuvissa, mutta on kaikkein kärjistetyintä
sotaelokuvissa, joissa vihollinen esitetään usein läpeensä pahana.
Yksi Baconin esimerkeistä on Michael Ciminon Kauriinmetsästäjät
(1978), jossa vietnamilaiset esitetään amerikkalaisten vankiensa
hengellä leikittelevinä sadisteina. Tämänkaltaista asioiden
yksinkertaistamista elokuvissa voidaan Baconin mielestä pitää
sinällään pahana. Tässä yhteydessä Bacon esittääkin huolensa
fiktiivisten yksinkertaistusten mahdollisesta siirtymisestä
käsityksiimme todellisuudesta mainiten esimerkkinä kansainvälisen
politiikan huipulla käytetyn retoriikan 'pahan akselia' vastaan
käydystä sodasta.

Keinot, joilla väkivalta kudotaan osaksi elokuvan estetiikkaa ja
kuinka sitä kautta pyritään vaikuttamaan katsojiin, ovat esittelyssä
luvussa Elokuvaväkivallan poetiikka. Väkivalta kytketään usein lähes
huomaamattomalla tavalla osaksi kerronnan rakennetta esimerkiksi
tekemällä väkivallasta toiminnan katalysaattori. Väkivaltainen teko
rikkoo alun tasapainotilan, joka pyritään palauttamaan
vastareaktiolla. Vastareaktioon sisältyvä väkivalta oikeutetaan
tarinan sisällä siten että katsoja kokee sen mielekkääksi tai jopa
välttämättömäksi. Väkivaltainen välien selvittely muodostaa usein
tarinan kliimaksin, josta uusi tasapainotila seuraa.
Konventionaalisen draaman kaaren puitteissa väkivaltaiset teot
tuntuvat helpommin hyväksyttäviltä. Väkivalta voi tuottaa tyydytystä,
koska sen avulla asiat saadaan ratkaistua ja tasapainotila
palautetuksi. Usein hämärretään tarkoituksella se, että moraaliselta
kannalta toiminta on heikosti perusteltua. Bacon esittelee lukuisia
keinoja, joilla väkivaltaa oikeutetaan elokuvissa. Sellaisia ovat
muun muassa väkivallan käyttö rangaistuksena, väkivallan kohteen
vastenmieliseksi tekeminen, väkivallan tekijän esittäminen uhrina ja
väkivallan ylevöittäminen.

Bacon puhuu esteettisesti hallitusta väkivallasta, jolla hän
tarkoittaa viihde-elokuvan pyrkimystä esittää väkivaltaa sopivasti
annosteltuna, jotta katsoja ei turtuisi vaan säilyttäisi
mielenkiintonsa jännitteiden yhä kasautuessa. Bacon kumoaa väitteen
siitä, että eksplisiittinen väkivalta olisi aina kaikkein
kauhistuttavinta. Lisäksi hän ottaa kantaa keskusteluun elokuvien ja
todellisuuden väkivaltaisuuden välisistä seuraussuhteista
viittaamalla tutkimuksiin, joissa suoraa yhteyttä näiden kahden asian
välillä ei ole voitu osoittaa. Hän heittää ilmaan väitteen, että
ehkäpä onkin niin, että väkivallan vähentyessä todellisuudesta sitä
halutaan elokuviin lisää. Mielestäni ajatus tuntuu kaukaa haetulta ja
epäkiinnostavalta, koska sitä on käytännössä mahdotonta selvittää.

Fiktiivisyys on Baconin mukaan elokuvaväkivallan kiehtovuuden
keskeinen mahdollistava tekijä. Muina väkivallan kiehtovuutta
lisäävinä keinoina hän mainitsee etäännyttämisen esimerkiksi nopean
leikkauksen, komiikan tai väkivaltaan tyynesti suhtautuvien
päähenkilöiden avulla. Toisaalta hän toteaa elokuvan
todenkaltaisuuden, sen kuvauksen todellisen kaltaisesta ihmisestä,
syyksi siihen, miksi elokuva vetoaa alhaisiin vietteihimme.

Baconin mukaan naiset esiintyvät elokuvassa väkivallan harjoittajina
useammin kuin todellisuudessa. Naiset väkivallantekijöinä ja uhreina
ovat luvun Naiset ja fyysinen väkivalta elokuvassa aiheena.  Naisiin
kohdistuvan väkivallan esittämisestä Bacon löytää sen hyvän puolen,
että näin on voitu muistuttaa perheväkivallan olemassaolosta ja ehkä
jopa auttaa ymmärtämään sen mekanismeja. Naisiin kohdistuva väkivalta
eroaa eräässä merkittävässä suhteessa miehiin kohdistuvasta
väkivallasta. Siihen nimittäin liittyy usein seksuaalinen viha. Yksi
kuuluisimpia elokuvamaailman 'naisvihaajia' oli Hitchcock, jonka
naisiin kohdistama väkivalta on Baconin mukaan kuitenkin
hienostunutta verrattuna vaikkapa naisvankilaelokuviin. Naisia
tarkastelevan luvun sisällyttäminen kirjaan on perusteltua, sillä
naisen haavoittaminen elokuvassa tuntuu kiehtovan elokuvantekijöitä
aivan erityisesti. Väkivaltaiset naiset ovat Baconin mukaan hahmoina
karrikoidumpia kuin miehet. Heidät esitetään tyypillisesti joko
vaarallisen viekoittelevina tai hirviöinä. Mielenkiintoisena
poikkeuksena Bacon mainitsee itämaisten taisteluelokuvien naishahmot,
joiden kyky väkivaltaan ei näytä olevan riippuvainen seksuaalisista
avuista, fyysisistä ominaisuuksista tai miehistä.

Taide-elokuva tulee esille vasta toiseksi viimeisessä luvussa
Henkinen ja rakenteellinen väkivalta elokuvassa. Tässä luvussa
esitellyissä, pääasiassa draamaelokuvissa naiset ovat keskeisiä
toimijoita, sillä Baconin mukaan naisten harjoittama väkivalta on
usein luonteeltaan henkistä, esimerkiksi sosiaalista manipulointia.
Henkisen väkivallan näyttämöistä Bacon esittelee tarkemmin koulun,
työpaikan ja kodin sekä teemana etnisten vähemmistöjen kärsimän
syrjinnän. Hänen nimeää tirkistelyvietin keskeiseksi syyksi siihen,
miksi ihmissuhteissa tapahtuva henkinen väkivalta kiehtoo elokuvan
katsojia. Sekä fyysisen että henkisen väkivallan representaatioita
elokuvassa voidaan Baconin mukaan perustella sillä, että ne ovat osa
inhimillistä todellisuutta.

Baconin mielestä hyvän maun raja on kuitenkin vaikeampi määritellä
henkisen kuin fyysisen väkivallan puolella. Bacon (s. 209)
kirjoittaa: 'Vaatii aikamoista itsekuria ja kerronnallista taitoa
käsitellä näitä aiheita kypsän kriittisellä tavalla, joka saisi
katsojan toden teolla kyseenalaistamaan oman roolinsa toisen tuskan
katsojana, saatikka sitten tuottajana omassa elämässään.'
Melodraamassa tunteet, myös kielteiset, kuvataan voimakkaampina kuin
muissa lajityypeissä, mutta sen usein tavanomaiset kontekstit, kuten
perhe-elämä, on sellainen johon katsojan on helppo samastua. Ehkä
siksi melodraamalla on muita genrejä parempi kyky herättää katsojan
pohtimaan omia reaktioitaan ja moraalikysymyksiä. Bacon tosin
muistuttaa, että yhtä helposti vaarana on uppoutuminen pinnallisiin
nautintoihin.

Taide-elokuvat mahdollistavat Baconin mukaan kriittisen
katsojaposition valtavirtaelokuvaa paremmin. Ingmar Bergmanin
elokuvallisia tutkielmia inhimillisestä pahuudesta ja ilkeydestä
Bacon pohtii innostuneesti. Itävaltalaisohjaaja Michael Haneken
kuvauksia väkivallasta esitellään toisena esimerkkinä älyllisestä,
helpot nautinnot kieltävästä lähestymistavasta, mikä voi kannustaa
myös eettiseen katsojuuteen. Kriittisen katsojaposition
muodostumisesta olisin mielelläni lukenut enemmän ja tarkempaa
analyysiä. Myös Väkivallan poetiikka -lukuun olisin kaivannut
muutamaa hieman yksityiskohtaisempaa analyysiä tietystä kohtauksesta
tai yksittäisestä elokuvasta.

Viimeisessä luvussa Viihdeväkivaltatutkimuksen tulevaisuus Bacon
muistuttaa, että luotettavan tiedon saaminen elokuvaväkivaltaa
koskevista mielipiteistä ja asenteista vaatii empiiristä tutkimusta.
Bacon esittelee lyhyesti Helsingin yliopistossa suunnitteilla olevaa
tutkimushanketta, joka pohjautuisi avoimeen haastatteluformaattiin,
mutta joka on rahoituksen puutteen vuoksi jäissä. Toivotan hankkeelle
onnea ja jään mielenkiinnolla odottamaan tuloksia.

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja hetkittäin luettelomaisuutta.
Kokonaisuutena teos on kuitenkin mainio yleisesitys aihepiiristä.
Bacon osoittaa vakuuttavasti miten näennäisesti epämiellyttävät ja
useimpien tuomitsemat asiat saattavat tuottaa elokuvissa nautintoa.
Käsittely ei jää pintatasolle aiheen laajuudesta huolimatta.
 Elokuvaväkivalta on lumovoimainen aihe, jonka tutkimiseen Baconin
teos voi hyvinkin antaa lisäkimmokkeita.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/