[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Materiaaliset roomalaiset jumalat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Niko Nyqvist   Opiskelija, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ando, Clifford: The Matter of the Gods. Religion and the Roman
Empire. University of California Press, 2008. 266 sivua.


Materiaaliset roomalaiset jumalat
---------------------------------------------------------

Clifford Andon The Matter of the Gods tarjoaa uusia näkökulmia
antiikin roomalaisten uskonnon tutkimukseen. Minkälainen oli
aikalaisten käsitys näkyvän ja näkymättömän maailman suhteesta? Tähän
kysymykseen Ando pureutuu syvällisesti luoden menneen maailman
käsityksistä värikkään ja vivahteikkaan kokonaisuuden.


Chicagon yliopiston klassisen antiikin professorin Clifford Andon
teos, The Matter of the Gods (2008), on julkaistu University of
California Pressin sarjassa The Transformation of the Classical
Heritage. Teos käsittelee antiikin roomalaisten jumalten suhdetta
materiaaliseen maailmaan ja sitä, miten jumalat representoitiin
rituaaleissa, kuvissa, läsnäolossa ja puheessa. Sarjan teeman
mukaisesti Ando lähestyy kriittisesti perinteisiä näkemyksiä
antiikista nostaen uusia pinnalle. Andon tapa kysyä jatkuvasti
asioiden merkityksiä roomalaisille avaa näkökulmia esimerkiksi niihin
määrittelyihin rituaaleista ja myyteistä, joita aivan viime vuosienkin
tutkimuskirjallisuus on käsitellyt.

Aikaisemmat tutkimukset roomalaisesta uskonnollisuudesta liitettiin
monesti sen alkuperäisen muodon etsimiseen. 1900-luvun alkupuolella
näkökulma oli kreikkalais- ja helleenivaikutteissa, myöhemmin idän
mysteerikulttien tuomissa uusissa tuulissa. 1970-luvulla alettiin
kritisoida kristillisten oletusten etsimistä Rooman uskonnosta.
Esikristillistä uskontoa ei voi tarkastella kristillisten
kategorioiden kautta. Enää ei etsitty kansanuskontoa, vaan Rooman
uskonto ymmärrettiin ortopraksiana uskon (faith) sijaan. Ortopraksia
on Andon sanoin empirististä epistemologiaa, luonnosta havaittujen
merkkien selittämistä jumalallisella tahdolla. Tämä käänne tapahtui
yhdessä funktionalistisen antropologian nousun kanssa. Se oli
kiinnostunut rituaalien funktioista yhteiskunnassa. Tässä on
kuitenkin ongelmia: miten selitetään muutoksia ortopraksiassa tai
kuinka selitetään ortopraksia ylipäätään? Lisäksi jos roomalaisille
ei uskonnollinen usko ollut tärkeää, niin mikä sitten? Andon
näkökulma on myös kritiikkiä perinteiselle kristillisyyden
opillis-ontologiselle ja roomalaisuuden poliittisen uskonmuokkauksen
kaksijakoisuudelle, jota Andon mukaan aivan viime vuosienkin tutkimus
on käyttänyt.

Andon keskeinen ajatus on roomalaisten uskonnollinen käyttäytyminen
tiedon pohjalta. Tietoa on saatavissa aistihavainnoin ympäristöstä ja
ennustuksista, joita tulkittiin jumalten viesteinä. Ando käyttää
tietoa kategoriana rinnan kristittyjen uskon kanssa. Kategorioinnin
voi tulkita myös ongelmaksi: paikoitellen luodaan yksinkertaistava
kuva roomalaisuudesta vastakkaisena idän mysteeriuskonnoille.
Roomalaisten ortopraksia oli hauras kokonaisuus menneisyyden
kunnioittamista ja uusia käytänteitä. Kultin konkreettiset
vaikutukset määrittelivät missä muodossa jatkettiin. Tärkeää oli
rituaalin oikea suoritustapa, ei suinkaan sen historia tai
alkuperäinen muoto. Jos rituaalit eivät tuottaneet toivottua tulosta,
muutettiin rituaalia. Ensiarvoista oli nähdä jumalten tahto: se oli
hankalasti tulkittavissa ja koko Rooman valtakuntaa rakennettiin sen
varaan. Jopa kaupunkisuunnittelu oli osana tätä tietoa jumalista.
Marcus Claudius Marcellusta (n. 268-208 eKr.) esimerkiksi kiellettiin
rakentamasta ja pyhittämästä temppeliä Kunnialle ja Hyveelle, koska ei
voitu olla varmoja ketä jumalaa lepyttää jos temppelissä ilmenisi
huono enne (s.14).

Seuraavaksi käsittelen kirjan sisältöä luvuittain. Teos on jaettu
seitsemään lukuun, joista ensimmäinen käsittelee uskontoa klassisessa
Roomassa. Andon mukaan uskontoa, tai termin religio alkuperää, on
aikaisemmin tarkasteltu liikaa kristinuskon tai antiikin Kreikan
filosofien näkökulmista, ja tämä hämärtää antiikin Rooman
uskontokentän ymmärtämistä. Ando rakentaa laajalla
aikalaiskirjoittajien lainaamisella roomalaisesta religiosta
hajanaisen dialogin. Roomalainen uskonto oli joukko käytänteitä,
jotka kehittyivät vastauksena siihen, miten jumalten vaikutuksen
tulkittiin luonnossa ilmenevän. Esikristillisen ajan kirjailija
Marcus Terentius Varrolle uskonto oli olemassa tässä ja nyt,
ortopraksian muuttuvissa ennusmerkeissä ja oikein toteutetuissa
rituaaleissa. Myöhäisantiikin kirkkoisä Augustinukselle uskonto
puolestaan oli totuudellisen alkuperän etsimistä menneisyydestä.

Ando pohjustaa toisen luvun aihetta, jumalten materiaalisuuden
ongelmia, antiikin kreikkalaisten ja erityisesti Platonin
ajatuksilla. Aikalaiset kritisoivat jumalankuvia maallisina ja
rappeutuvina: ne eivät voineet kuvata täydellistä ideoiden tason
jumaluutta. Toisaalta kritisoitiin jumalankuvien materiaaleja.
Kirjoittajat eivät olleet asiasta yksiselitteisiä.
Cybele-jumalattaren, Pessinuksesta saadun mustan kiven, saapuessa
voittosaatossa Roomaan, puhuu aikalaisten historiankirjoitus sekä
jumalattaresta että sen kuvasta. Osa auktoreista näki jumalten
henkiä, numen, kaikkialla, osalle jumalankuvat taas edustivat väylää
syvempään kontemplaatioon. Ando jättää kentän avoimeksi
yhteenvedollaan: 'Antiikin ihmiset uskoivat, että Cybele oli ja ei
ollut kyseinen musta kivi, ja tämä musta kivi oli kuin muut kivet,
mutta silti ei kuitenkaan ollut' (s. 42). Osan mielestä patsaat ja
esineet olivat jumalien kanssa kiinteässä yhteydessä muodostaen
asuinpaikan jumalalle, osalle puolestaan kyse oli vain
representaatiosta. Kyse lienee siitä, mitä kukin auktori kulloinkin
tarkoitti, kuten Ando myöhemmin toteaa.

Kolmannessa luvussa Ando tarkastelee interpretatio Romanaa. Aiempi
tutkimus on käsitellyt sitä usein lingvistiseltä kannalta.
Roomalaisia nimiä ja identiteettejä osoitettiin suoraan vieraisiin
jumaliin. Kyse on muustakin. Sen sijaan, että vieraan alueen jumaluus
olisi vain siirretty interpretation jumalpantheoniin, näkivät jo
aikalaiset pantheonin tulkinnassa ongelmia. Roomalaisten kulteissa
jumalten tunnistaminen oli muuttuvaa ja haurasta. Jumalia
tunnistettiin heidän ominaisuuksiensa tai vaikutustensa perusteella
eikä aikalaisillekaan aina ollut täysin selkeää, miten jumalten
nimeäminen tai tulkinta olisi pitänyt tapahtua. Jos interpretatiota
käytetään vain nimien luettelointina, niin tulisi myös ottaa esille
myös ne jumalat, joita ei sisällytetty tähän pantheoniin ja toisaalta
pitäisi löytää yksimielisyys jumalten tulkintaan. Tällaista
yksimielisyyttä ei ainakaan aikalaisilla ollut.

Ciceroa edeltänyt vuosisata oli Rooman laajentumisen aikaa. Kasvava
valtakunta kohtasi yhä uusia kulttuurisia ja uskonnollisia
käytänteitä. Vastaavasti aiheutti jännitteitä myös myöhäisantiikin
rajanveto pakanoita kohtaan. Se loi tarpeen uusille laeille, joita
Ando käsittelee neljännessä luvussa. Theodosiuksen ja Justinianuksen
lait nousivat molemmat enemmän tai vähemmän sekä kristillisestä että
roomalaisesta traditiosta. Theodosiuksen kristillinen laki pohjautui
kristillisiin hallitsijoihin ja heidän päätöksiinsä. Sata vuotta
myöhäisempi Justinianuksen laki rakentui enemmän vanhalle
roomalaiselle perinteelle uskontoa lukuun ottamatta: se tuotiin
kirkon piiristä ja tukemaan kristinuskoa. Vaikka lait nousivatkin
vanhoista käytänteistä, yhdellä tasolla ero oli perustavanlaatuinen.
Roomalaisille laki oli oikeus tuomita myös jumalia. Amphiaraus sai
esimerkiksi oikeuden päätöksellä jumalan statuksensa vuonna 73 eKr.
Kristityt lait käänsivät tilanteen toisinpäin.

Kirjan loppuluvut käsittelevät Rooman laajan imperiumin eri osien
suhdetta jumaliinsa sekä pyhyyden siirtymistä paikallisuuksista
tekstin tasolle. Uskontokentän pluralismin korostus on Andolla
oleellista. Roomalaiset uskoivat jumalien olevan aina tiettyyn
paikkaan kiinnittyneitä. Kultti, jonka leviäminen tapahtuu
kulttiesineiden kautta, ei ole tarpeeksi tehokas ulottuakseen koko
valtakuntaan. Roomalaiset myös korostivat hurskautta jumaliaan
kohtaan. He rukoilivat voitettujen kaupunkien jumalia, eivätkä
väittäneet näiden olevan huonompia kuin omansa. Evocatio-riitin
kautta manattiin voitettu jumala pääkaupunkiin. Enemmän jumalia
tarkoitti parempaa suojaa. Se, ettei mistään roomalaisesta kultista
tullut laajaa uskontoa ei tässä valossa ole yllätys. Muurien sisällä
patsaassa asuvan jumalan voima ei ulotu pitkälle. Poikkeuksena tässä
olivat keisarikultti ja itäiset mysteeriuskonnot.

Macrobiuksen Saturnalia oli viimeisiä traditionaalisen Rooman
yrityksiä takertua menneisyyteen 400-luvun alussa. Theodosius oli
aiemmin kieltänyt pakanalliset rituaalit ja pakanallisen toiminnan.
Viimeisinä keinoina nähtiin pyhyyden topografian siirtäminen
kirjallisuuteen (s. 177). Kristinuskon erilaisen historiatulkinnan
vaikutus näkyi. Enää uskonto ei ollut vain tässä ja nyt. Vergiliuksen
Aeneis tarjosi sellaisen myyttisen alkuperän Roomalle, jota kristityt
pystyivät tarjoamaan Mooseksen kirjoillaan. Pyhyyden topografiaa
noudatettiin myös käytännössä. Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa
Bosborinsalmen rannalle ja sen myötä liudan kulttiesineitä,
pyhäinjäännöksiä ja juhlia (s. 188-191). Tätä saapui valvomaan
Macrobiuksen ylistämä traditionaalisen uskonnon tuntija Roomasta,
Vettius Agorius Praetextatus. Konstantinopolista haluttiin tehdä uusi
Rooma ja se vaati entisen päälle rakentamista. Uusi kristillinen
pääkaupunki ei siis syntynyt tyhjiössä, vaan oli yhdistelmä
pakanallista roomalaisuutta ja uutta kristinuskoa. Vanhat tavat eivät
kadonneet nopeasti.

Lähdemateriaali ulottuu esisokraattisesta ajasta aina Bysantin
auktoreihin saakka. Pääasiallisesti käsitelty aikaskaala on kuitenkin
myöhäiseltä tasavaltalaisajalta kristinuskon vakiintumiseen 400-luvun
alkuun. Laaja tutkimuskirjallisuus muodostaa peilin, johon Ando
vertaa. Vertaileva metodi luo keskusteluyhteyden toisaalta antiikin
ja nykypäivän tutkijoiden kesken, toisaalta antiikin eri auktoreiden
kesken. Varro ja Augustinus esimerkiksi asetetaan väittelemään
keskenään jumalten alkuperästä. Ando sijoittaa itsensä ja lukijan
tulkitsijan tai keskustelun seuraajan osaan. Keinona on käsitellä
aluksi aikaisempia teorioita kritiikin kautta ja verrata sen jälkeen
näkemyksiä antiikin kirjoituksiin. Kielelliseen merkitysoppiin ei
jäädä kuin paikoitellen. Kolmannessa luvussa käsitellessään
jumalpantheonia Ando esimerkiksi tarkastelee sanojen merkityksiä
tulkinnassa.

Mitä tulee Andon tutkimuskysymykseen, antiikin Rooman jumalten
suhteeseen materiaaliseen maailmaan, löytää hän monenkirjavia
vastauksia. Ando kysyy jatkuvasti miten jumalien ja maallisen
suhdetta tulisi ymmärtää suhteessa menneisyyteen tai menneisyyden
sisällä. Tähän ei liene olemassa suoraa vastausta. Sivumennen
mainitaan mahdollinen osasyy Rooman tuhoon: ortopraksia on samalla
joustava, mutta haavoittuva. Maailma, josta saavutettava tieto on
jatkuvasti evolutiivisessa muutoksessa, voi suurten katastrofien
kautta taivuttaa ortopraksiaa liikaa. Andon mukaan tällainen oli
vuoden 410 Rooman hävitys, johon ortopraksia ei enää kyennyt
vastaamaan. Kristinusko kykeni.

Rooman valtakunta kulttuurisesti, uskonnollisesti ja poliittisesti
autonomisten yksiköiden välillä hajosi osittain kristityn
kulttuurihyökkäyksen vuoksi. Pluralistinen kansalaisyhteiskunta
muuttui radikaalisti viimeistään Theodosiuksen vaatiman yhtenäisyyden
vuoksi. Vaikka tähän näkökulmaan ei jäädäkään kiinni, näkee Ando sen
esille ottamisen arvoisena. Monimuotoisuus häviää itäiselle
mysteerikultille, jonka auktorit eivät ymmärrä moninaisuuden arvoa
(s. 139). Sen lisäksi, että pääkaupunki oli siirtynyt
Konstantinopoliin edellisellä vuosisadalla, olivat myös tärkeät
instituutiot siirretty, mukanaan suojelusjumalia edustaneita
rakennelmia. Andon termein kerrottuna: pyhyyden topografiassa Rooman
kaupunki oli nyt vähemmän pyhä, vähemmän puolustusta tarvitseva. Se
voitiin jättää oman onnensa nojaan.

Andon kirja on tarkoitettu antiikin Rooman uskontokentän tutkijoille
tai vakaville alan harrastajille. Kirja sisältää suuren määrän
lainauksia suoraan antiikin kreikaksi tai latinaksi. Ando on tehnyt
palveluksen julkaistessaan lainaukset myös englanniksi, mutta antaa
mahdollisuuden kielen osaajalle löytää toinen vivahde. Andon tarjoama
kategorinen malli on enemmänkin uusia ajattelun suuntaviivoja
vanhoihin aiheisiin. Nykylukija ymmärtää, ettei mennyt maailma ollut
mustavalkoinen. Lienee selvää, ettei voi suoraan sanoa kaikkien
kristittyjen olleen tarkkailematta oikein suoritettua rukousta.
Tulkinnat jäävät avoimeksi myös paikoitellen eri mieltä olevien
lähteiden vuoksi, kuten toisessa luvussa, jossa Ando käsittelee
jumalten ja materian suhdetta.

Yhden suuren epäkohdan Ando kuitenkin jättää avoimuudessaan.
Lähdekirjallisuudesta lainattuja auktoreita ei juuri kiinnitetä
paikkaan tai aikaan. Asiasta tuntemattomalle Hesychius (s. 151) voi
olla myöhäisantiikin moni uskontohistoriaan vaikuttanut henkilö.
Antiikin Kreikan Sokratesta ja Bysantin Sokratesta tuskin kukaan
Andoa lukeva sekoittaa keskenään, mutta muuten Ando olisi voinut
tarjota enemmän tarttumapintaa. Toisaalta kohdeyleisönä lienee
suurimmaksi osaksi, kuten Ando (xii) mainitsee, 'ne uskonnon
tutkijat, joille antiikin maailma on muutakin kuin vain
kuriositeetti'. 

The Matter of the Gods on onnistunut teos monellakin tavalla: se
tarjoaa käsikirjamaisesti näkökulmia uskonnon ja materian suhteeseen
mutta provosoi myös kysymään syvempiä merkityksiä, joita uskonnon eri
osa-alueet roomalaisille antoivat.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/