[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Merkkitulia, metallipeilejä ja myrskytuulta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Kaira 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laurell, Seppo; Porkola, Petri  (kuvat): Valo merellä. Suomen majakat
1753 - 1906. John Nurmisen Säätiö, 2009. 358 sivua.


Merkkitulia, metallipeilejä ja myrskytuulta
---------------------------------------------------------

Seppo Laurell on kirjoittanut massiivisen kirjan Suomen majakoiden
historiasta. Teoksen lähtökohtana on Kansallisarkiston kätköistä
löydetyt majakoiden alkuperäispiirrustukset ja
hahmotelmat. Taideteoksien veroiset piirrokset haluttiin julkaista
kaikkien nähtäviksi.Taideteoksia ovat myös Petri Porkolan valokuvat
majakoista nykykunnossa. Valo merellä kertoo kattavasti suomalaisten
majakoiden rakennushistorian.


Suomen rannikot olivat Ruotsin vallan aikana pimeitä paikkoja
yöaikaan. Ainoina valonlähteinä olivat majakat Utössä ja
Porkkalanniemen eteläpuolella sijaitsevalla Rönnskärin saarella,
jossa Suomenlahti on kapeimmillaan. Ei siis ihme, että karikkoinen
saaristo ulkoluotoineen oli merenkulkijoille pelottava paikka.
Kokematon kapteeni saattoi ajaa miehistönsä syvälle surman suuhun
vaikeisiin olosuhteisiin ja jos meri ei vienyt henkeä niin
rantarosvot vaanivat ainakin laivan lastia. Hurjimmat tarinat
kertovat jopa saaristolaisten surmanneen onnettomien laivojen
miehistöjä muhkean saaliin toivossa.

Utön vuonna 1753 rakennettu majakka oli Suomen saariston ensimmäinen
ja sen tekniikka oli aikansa parhaimmistoa, kuten monissa muissakin
tulevissa majakoissa. Suomen- ja Pohjanlahden rankat jäiset olot ovat
asettaneet majakoille ja niiden suunnittelijoille suuria vaatimuksia
ja tämä voi olla yksi syy, miksi juuri täällä testattiin uusia
ratkaisuja majakoita rakennettaessa. Moni majakka-arkkitehdeistä oli
myös aikansa tunnetuimpia arkkitehteja jotka muovasivat myös
suomalaista kaupunkikuvaa. Vaikka Utön majakka rakennettiin
1700-luvulla, ei merimiesten tarvinnut olla ennenkään täysin ilman
valoa tai opasteita Merkkitulia ja pookeja oli rakennettu jo aiemmin.
Varsinainen majakoiden rakentamisen kultakausi ajoittui
suuriruhtinaskunnan aikaan, jona rakennettiin 26 majakkaa Oulusta
Suomenlahden perukoille Haapasaareen, sekä kaksi majakkaa Laatokalle
turvaamaan idänkauppaa.

Majakoiden rakentamisen pontimena oli usein turvallisuusnäkökohdat,
joilla pyrittiin parantamaan merenkulkijoiden
navigointimahdollisuuksia. Ensisijaisen syyn lisäksi projektien
takana saattoi olla ulkomailta tullut painostus tai ulkomaankaupan
edistäminen. Lisäksi eteenpäin vievinä syinä saattoi esiintyä
satamakaupunkien keskinäinen kilpailu ja maanpuolustukselliset
näkökohdat. Melko usein majakkaprojekti aloitettiin vasta kantapään
kautta opittujen raskaiden läksyjen jälkeen. Moni merimies ehti
menettää henkensä, ja moni laiva painua hylyksi pohjaan, ennen kuin
valonlähde merelle saatiin. Usein lykkäyksen syynä oli sama kuten
monesti nykyisinkin, rahanpuute.

Seppo Laurell on pohtinut kirjassaan Valo Merellä - Suomen majakat
1953-1906 majakoidemme syntyhistoriaa. Kirja on melkoinen järkäle,
kuten yleensä John Nurmisen säätiön kustantamat kirjat. Kirjan
massiiviselle olemukselle on myös perustelunsa. Se sisältää
Kansallisarkiston kätköistä osin sattumalta löydettyjä majakoiden
alkuperäisrakennuspiirustuksia ja hahmotelmia, sekä Petri Porkolan
upeita kuvia majakoista nykykunnossa. Piirustukset olivatkin kirjan
julkaisun lähtökohta. Taideteoksien veroiset piirrokset haluttiin
julkaista kaikkien nähtäviksi. Kirjan tekstiosuus taas nousi
ajatuksesta kirjoittaa majakoiden rakentamisen taustahistoriaa.
Kantavana kysymyksenä on, miksi majakat päätettiin rakentaa?

Merikapteeni ja tietokirjailija Laurell ei ole ensi kertaa asialla,
vaan hän on kirjoittanut jo useita majakoita koskevia teoksia. Vuonna
1987 hän kirjoitti kirjan Aalloilla keinuvat majakat  - Historiikki
majakkalaivojen aikakaudesta ja museoalus  Kemistä. Vuonna 1989 hän
kirjoitti Majakat, sekä vuonna 1999 Suomen majakat, joka sai
tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2000. Edellisten teosten lisäksi
hän on kirjoittanut useita muita merenkulkua ja saaristoa koskevia
kirjoja.

Valo merellä -teoksen laadusta kertoo jotain se, että siitä tuli
lähes heti julkaisunsa jälkeen Tieto-Finlandia-palkinnon
voittajaehdokas. Aikanaan valintaraati perusteli kirjan mukaan pääsyä
seuraavin sanoin:

'Kirja kertoo sanoin, kuvin ja aiemmin tuntemattomin
alkuperäispiirustuksin tyhjentävästi Suomen majakoista, niiden
historiasta ja niiden arkkitehtuurista. Raatia miellytti myös se,
että kirja on samalla kertomus merenkulun kehityksestä eli siitä,
miten Suomi avautui maailmalle.'

Päällisin puolin näyttääkin, että Valo Merellä on päivitetty versio
Nemon julkaisemasta Suomen majakat -teoksesta. Näin ei kuitenkaan
ole, sillä Valo merellä ei sisällä kaikkia Suomen aluevesillä olevia
majakoita ja toiseksi arkistojen kätköistä kaivetut piirustukset
antavat edeltäjäänsä mielenkiintoisemmat lähtökohdat. Uskallan myös
väittää, että majakoiden historiaa ei ole vieläkään kirjoitettu
tyhjentävästi, sillä vaikka Laurell hyvin ja perinpohjaisesti on
kirjoittanutkin, ei kaikkia näkökulmia ole kirjaan saatu ympättyä.

Kirjan näkökulma on hyvin tekninen. Ensimmäiset luvut keskittyvät
majakan rakentamisen esihistoriaan, valolaitteiden kehitykseen ja
majakoiden rakennuttajiin ja arkkitehteihin, jonka jälkeen jokaisen
majakan rakennushistoria ensimmäisestä viivanvedosta valon
sytyttämiseen kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti. Olin haltioissani
lukiessani valolähteen kehityksestä metallipeileistä,
argand-lampuista ja Fresnelin-linssistöistä. Mielenpainuvin
yksityiskohta oli Hanhipaaden kohtalosta, joka historian
myllerryksessä päätyi Neuvostoliiton alueelle. Alueellinen
majakkahallinto oli niin haltioissaan uudesta energiamuodosta, että
asensi majakkaan ydinkäyttöisen virtalähteen. Nyttemmin ydinvoimasta
on luovuttu ja tilalle on vaihdettu harmittomampi 12 voltin
kuivaparisto. Tämän tyyppiset yksityiskohdat osoittavat, ettei
kirjailija ole ensi kertaa asialla. Kirjan teksti on vakuuttavasti ja
asiantuntevasti kirjoitettu.

Majakat käydään kronologisesti läpi rakennushistoriansa mukaan ja
viimeinen majakka, Tiiskeri onkin rakennettu vasta itsenäisen Suomen
aikana, vaikka sen tarve oli havaittu jo 1800-luvun puolella, jolloin
ensimmäiset suunnitelmat oli laadittu. Kronologinen eteneminen tuo
esiin yhden kirjan heikkouksista, se alkaa jossain määrin toistamaan
itseään. Vaikka jokainen majakka Itämeressä onkin oma yksilönsä
jännine käänteineen, on niiden tekninen toteutus melko samaa kaavaa
noudattava. Tämä seikka ei kuitenkaan vähennä kirjan arvoa, sillä
kirja on parhaimmillaan kun sitä ei lue kerralla alusta loppuun, vaan
käyttää hakuteoksena tai takkatulen ääressä luettuna
tunnelmointikirjana. Sängyssä luettavaksi kirja ei tosin sovellu,
sillä uni jää erittäin lyhyeksi painavan kirjan pudotessa lattialle
tai lukijan kasvoille.

Olisin odottanut, että kirja olisi pureutunut syvemmin ihmisten
elämään majakoiden varjossa. Nyt esille nousevat vain arkkitehdit ja
satunnaiset rakentajat, jotka luontoa uhmaten pystyttivät nuo
mystiset rakennukset keskelle kuohuvaa merta. Olisin mielelläni
lukenut enemmän siitä venäläisestä armeijaosastosta, joka tuikkasi
tuleen oman majakan Russarössä Krimin sodan aikana ja miksi
suomalaisten majakoiden valolaitteiden hovitoimittaja Sautter
Lemonnier & CO myöhästeli toimituksissaan niin paljon, että ne
lopulta annettiin pahimmalle kilpailijalle Henry Lepaute & fils'lle.
Mielenkiintoista muistitietoa, jota olisi lukenut mieluusti lisää
muistakin majakoista sisältää Isokaria koskeva luku, jossa kerrotaan
miten majakan vartijan ammatti siirtyi sukupolvelta toisellle kunnes
majakka automatisoitiin ja viimeinenkin majakanvartija jäi
eläkkeelle.

Kirjassa on yksi majakka joka nousee ylitse muiden. Suomen
Eddystoneksikin tituleerattu Bogskär,  jonka tarinasta myös kirjan
nimi nousee. Bogskärin kallioluodot ovat pohjoisen Itämeren
eteläisimmät vedenpäälliset kiintopisteet Suomen aluevesillä. Luotoja
oli vaikea havaita keskellä merta vilkkaasti liikennöidyllä alueella,
josta lähin ranta sijaitsi 30 meripeninkulman päässä. Laurelin mukaan
lukematon määrä laivoja on vuosisatojen mittaan murtanut
keulavantaansa luotojen kallioiden graniittiin. Jos luotoja oli
vaikea havaita, oli rakennusprosessikin erittäin haastava ja majakka
herätti huomiota ulkomaita myöden. Teos piirtää erittäin
mielenkiintoisen ajankuvan majakan synnystä ja sen vaiheista
nykypäivään saakka. Majakan maine kasvoi niin suureksi, että
valtiovalta painatti hopeisia muistomitaleja jo vuonna 1883, joissa
oli Bogskärin tornin kuva ja teksti LUX IN NOCTE, valo yössä.

Laurellin kirja saavuttaa erinomaisesti tavoitteensa pienistä
puutteista huolimatta. Se ei ole kaiken kattava majakka teos vaan
kertoo tyhjentävästi Suomen majakoiden rakennus- ja teknisen
historian. Päätöksenteon prosessit ja niiden hitaus piirtyy lukijan
mieleen varsin elävästi ja avaa Petri Porkolan kuvien avulla eteen
maailman, joka on monille tuntematon vielä nykyisinkin. Olisi ollut
sääli jos Laurell ei olisi tuonut päivän valoon upeita
alkuperäispiirustuksia Kansallisarkiston kätköistä.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/