[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ettei perässä tulija muistelisi pahalla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Elina Kahla  tutkija, Aleksanteri-instituutti
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Flinckenberg-Gluschkoff, Marianna: Siperian sylissä. Maahenki Oy,
2011. 253 sivua.
Valkeapää, Leena: Luonnossa. Vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään
tuotannon kanssa. Maahenki Oy, 2011. 285 sivua.


Ettei perässä tulija muistelisi pahalla 
---------------------------------------------------------

Siperian öljyä ja kaasua kuluttaessaamme pilaamme pohjoisen luontoa
peruuttamattomalla tavalla. Poropaimentolaisten elintila kutistuu,
kulttuuriperintö kuihtuu eikä jälkeläisille jää esi-isiensä
perinnöstä kuin myrkyttynyt maa, ilma ja vesi. 'Jälkiä
jättämättöyyden' elämän ohje on meille vieras. Siperia - tai
Suomen Lappi - voivat opettaa, ellei ole liian myöhäistä ottaa
opikseen. Kertomus kohtaamisista Uralin takana ei saarnaa, mutta
osoittaa luonnon ja ihmisen eheyden mahdollisuuden.


Tartun painavaan teokseen ja alan ensiksi selailla.  Tuokiokuvat
imaisevat välittömyydellään oitis mukaansa. Lukija tempautuu
matkanteon tunnelmaan lentokoneella, kiitää pitkin Jamalin
Nenetsian taigaa ja tundraa porovaljakolla tai nivelet rutisten
epäsuhtaisella traktorirenkaisella maasturilla. Ylittää Obin,
majoittuu kotakylään, jonka asukkaiden nahkaiset ja verkaiset,
värikylläiset ja taidokkaasti ornamentein koristellut turkit ja
maalitsat , oravannahkareunaiset aurinkolasit pysäyttävät ja
hämmentävät.  Voiko tällaista olla enää olemassa?

Siperian sylissä on harvinaislaatuinen aarre. Tekijä Marianna
Flinckenberg-Gluschkoff on harrastanut pohjoisten etäsukukansojemme
nenetsien, hantien ja mansien parissa tutkimusmatkailua useamman
vuosikymmenen ajan. Lukijan onneksi hän ei ole pitänyt kiirettä
julkaisemisvauhdissa. Niinpä edellisestä kirjasta Ugrien mailla :
suomalaisten tutkimusmatkailijoiden jalanjäljillä Obvirralta
Uralille (1992) on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta.  Jos
edellisen teoksen ilmestymistä leimasi yhteiskuntajärjestelmän
romahdus, hetki uuden ajan kynnyksellä, toiveet paremmasta
huomisesta ja kauan odotettu mahdollisuus päästä jatkamaan
maineikkaiden M.A. Castrènin ja A. Ahlqvistin työtä ja
vierailemaan aiemmin suljetuilla ja äärimmäisen vaikeakulkuisilla
alueilla, nyt tilanne on tyystin toinen.  Jamalin arktisten
luonnonvarojen hyödyntäminen on täydessä vauhdissa ja valtaajia
riittää jonoksi. Tulokset näkyvät hyvässä ja pahassa.

Vaakakupissa painaa se, että luonnonvaroiltaan rikkaat alueet ovat
itsekin saaneet osansa tuotoista.  Se tarkoittaa, että tundran
keskellä on hyvin varustettuja internaattikouluja, terveydenhoito ja
kulkuyhteydet toimivat, jos kohta myös sitä, että
taajama-arkkitehtuuri on ottanut mallia Disneylandista, että
alkuperäisväestö on menettänyt perintäoikeutensa esi-isiensä
maihin ja pyyntialueisiin, että jutaamisalue käy vuosi vuodelta
ahtaammaksi ja luontaiset kulkureitit katkeavat.  Tässä
tilanteessa omaehtoisen kulttuuriperinnön ja kaksikielisyyden arvoa
on vaikea nähdä.  Niinpä nenetsiäiti pitää parempana puhua
lapselleen ainoastaan venäjää.  Valtaväestön asennetta kuvaa
sekin, että poronlihan hinta on sikaa ja nautaa alhaisempi.

Kirjoittaja kuvaa tuntemuksiaan myös vertauskuvin. Tundran keskellä
kohoava tulipatsas on kuin Mooseksen palava pensas erämaassa, paitsi
että siinä ei ole mitään pyhää.  Poraustornien ympäröimä
maasto on kuollutta, savu levittää myrkkyä satojen kilometrien
säteelle pilaten maaperän ja vesistön. Oranssit tuliharjat
näkyvät parhaiten avaruuteen, ovat kosmonautit todenneet. 'Mikä
pahaenteinen tervehdys ihmiskunnalta meitä mahdollisesti
tarkkaileville avaruusolennoille!'

Pessimismistään huolimatta tekijä ei sorru yksinkertaistuksiin tai
helppoihin yleistyksiin. Hän kuvaa havainnollisesti esimerkkejä
edistyksen tuomasta hyvästä, mutta ei luo mielikuvaa, että hyvä
olisi jakautunut tasaisesti.  Hän kysyy terävästi, mutta ei anna
vastauksia.  'Miltähän mahtaa maistua kala, joka on pyydetty
vuotavan öljyputken vierestä?' hän kysyy. Hän ei salaa
paheksuntaansa kuvatessaan kulttuurien törmäyksiä, joiksi
nykyään häveliäästi kutsutaan monta sellaista asiaa, jota yhtä
hyvin olisi oikeutettua nimittää huonoksi käytökseksi.  Tundran
alkuperäisasukkaat, siis jutaavat paimentolaiset, eivät vielä ole
tottuneet turisteihin, kaukaa Suomesta tulleet lantalaisturistit taas
eivät välttämättä edes huomaa rikkoneensa käyttäytymis- ja
kohteliaisuussääntöjä. Kirjan loppuluku 'Tundran etiketti - lyhyt
oppimäärä' onkin omistettu helpottamaan matkaan valmistautumista. 
Se sisältää tärkeitä ajatuksia symbolisesta lahjojen
vaihdannasta, teenjuonnista, kodassa asumisesta, naisten ja miesten
tilan- ja työnjaosta ja mm. hygieniasta.  Luku on tärkeä, sen
luettuaan ymmärtää paremmin, ettei tundramatkailu tosiaankaan sovi
kaikille, eikä edes kokeneen konkarin ole syytä lähteä matkaan
valmistautumatta tai ottamatta luonnon voimaa lukuun.

Jos taas matkalle lähtee mieli nöyränä, aito kohtaamisen ja
oppimisen halu tienviittanaan ja tarpeellisia tuomisia repussaan, voi
jopa saada kunnian osallistua uskonnolliseen puhdistautumiseen ja
rituaaliin, jossa retkeläisille anotaan haltijalta siunausta. 

Ja kun kokenut tutkimusmatkailija palaa aiempien kohtaamistensa
paikoille, hetki tihenee ja huipentuu eksistentiaaliseen täyteyteen.
Kohtaus metsäkalmistossa ilmentää kirkkaasti, millainen ihmisen
suhde luontoon voisi parhaimmillaan olla.  Haudat maatuvat, sammal
kietoo ne syleilyynsä, yllä kaartuvat silkkitupsuiset sembranoksat,
ihmisen vaikutus on piilossa. Jossain hautalaudassa on kuvattuna
lintu, yhteyden pitäjänä ylisen, keskisen ja alisen maailman
välillä.  Matkailija saa kokea perille tulemisen onnen, ykseyden
kaipuunsa kohteen kanssa: 'Tunnen taigan hengityksen ja hengitän sen
tahdissa. Joka sisäänhengityksellä imen itseeni sen sisintä, ja
joka uloshengityksellä luovutan osan itsestäni, kunnes me
sulaudumme toisiimme.'

Teoksen tenho syntyy sen monipuolisuudesta ja puhuttelevuudesta
aisteille.  Vaikuttavat valokuvat ihmisistä, poroista,
kotakylistä, maisemasta, käsitöistä ja shamanistiseen
luontouskontoon kuuluvien kuvioiden ja ornamenttien symboliikasta
limittyvät houkuttavasti yhteen asiatiedon kanssa. Pinnalta katsoen
matkakertomus kätkee sisäänsä elämänmyönteisen ja kirkkaasti
esitetyn uskonnollis-filosofisen pohdinnan ja selkeän
pamfletinomaisen hätähuudon. Tyyli on elämyksellistä ja
esteettisesti nautittavaa. Teoksen viitteissä on suppeasti mutta
ansiokkaasti koottu olennaista tietoa metsänenetsien ja hantien
luonnonuskosta, mm. käsityksestä jonka mukaan ihmisellä on useita
sieluja: naisella neljä, miehellä peräti viisi. Tietoa on eri
sukujen henkiolennoista, haltijanukeista, kuolinnukeista ja niihin
liittyvistä tavoista ja käsityksistä. Selkeät eri eläimiä,
erilaisia poronsarvia, jäniksenkorvia ja muita ornamentteja
esittävät piirroskuvat innostavat perehtymään aiheeseen
lisää.  Häpeissäni muistin omistavani hantinaisen helmin
koristeleman kauniin verkalaukun, jonka kuvion merkitystä en ollut
välittänyt ottaa selville.

Suomalaiset eivät ole aivan tietämättömiä uralintakaisten
kansojen kohtaloista. Tärkeä nykyhetken välittäjä on Suomessa
asuva nenetsi Anastasia Lapsui, jonka lukuisat palkitut elokuvat ovat
kuvanneet katoavaa paimentolaisuutta tässä ja nyt. 
Flinckenberg-Gluschkoff on suomentanut kirjaansa useita Lapsuin
runoja. Mukana on myös muita hienoja runoja Raija Bartensin aiemmin
julkaisemina suomennoksina. Kirjan loppusanoissa tekijä pohtii mitä
me - tämän kirjan lukijat, suomalaiset, eurooppalaiset, Siperian
kaasua ja öljyä käyttävien maiden kansalaiset monine
järjestöinemme voisimme tehdä. Voisimmeko oikeasti vaikuttaa
siihen, että osa energiatuloista käytettäisiin alkuperäiskansojen
tilanteen helpottamiseksi? Miten vaikuttaa siihen, että elämä
tundralla jatkuisi, ettei viimeisen pororaidon jälki häviäisi ja
viimeisen pyyntimiehen polku kasvaisi ikuisesti umpeen?

He ja me - miten meidän käy? Kirja loppuu pohdintaan, kenen
kulttuuri on loppupeleissä kestävämpi. Kun energiaresurssit
ehtyvät, vain pienen ekologisen jalanjäljen jättävä
elämänmuoto todistaa voimansa. Kun luonto jälleen sanelee ehdot,
poropaimen ja eränkävijä kyllä selviytyvät, muista ei ole
niinkään takeita. 'Siperia opettaa, mutta onko liian myöhäistä
ottaa opikseen?'

En malta olla jatkamatta ajatusta, että opikseen olisi mahdollista
ottaa lähempääkin.  Poroelinkeino ja siihen perustuva
elämänmuoto, 'jälkeä jättämättömyys' voivat tunnetusti
huonosti Suomessakin. Miten on mahdollista sovittaa yhteen toisiaan
korville lyöviä intressejä, puolustaa oman elämänsä
päivittäisin valinnoin uhanalaista ja valtaväestölle
näkymätöntä arvokkuutta, jatkaa poropaimentolaisuutta modernin
yhteiskunnan keskellä tai sen reunalla, tätä pohtii Leena
Valkeapää kirjassaan Luonnossa. Vuoropuhelua Nils-Aslak
Valkeapään tuotannon kanssa (2011). Flinckenberg-Gluschkoffin
tavoin Valkeapää on asettunut vuoropuheluun tutkimuksensa kohteen
kanssa. Kumpikin tutkijanainen on omaksunut tundran asukkailta
elämänohjeen: 'Me jutaamme oman aikamme täällä taivaankannen ja
maankuoren välissä, ja raitomme jälki näkyy tundralla pienen
hetken. Sen hetken, kun se näkyy, sen pitää olla kaunis, ettei
kukaan perässämme jutaava muistelisi pahalla.'

 

 

 

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/