[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mitä mieltä Venäjästä?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius  FL, Venäjä-tutkija, Freelance-toimittaja, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lounasmeri, Lotta (toim.): Näin naapurista. Median ja kansalaisten
Venäjä-kuvat. . Vastapaino, 2011. 312 sivua.


Mitä mieltä Venäjästä?
---------------------------------------------------------

Lotta Lounasmeren toimittama artikkelikokoelma Näin naapurista on
tervetullut opus Venäjän parlamenttivaalien jälkimainingeissa ja
Vladimir Putinin 'uutta tulemista' odotellessa. Venäjän duuman
vaaleissa koettiin joulukuun alussa jonkimmoinen yllätys: monet
oppositiopuolueet menestyivät kommunistien vanavedessä. Tulos
ennakoi kenties protestimielialoja myös presidentinvaalien suhteen.
Mutta mitä ajatellaan ja kirjoitetaan Venäjästä Suomessa tätä
nykyä?


Näin naapurista ei keskity Kremlin valtapoliittisiin kuvioihin tai
Putin-Medvedev -tandempolitiikan heijastuksiin monopolimediassa eli
Helsingin Sanomissa. Mukana on sellaistakin kansalaiskeskusteluihin
liittyvää haastattelu- ja tutkimusaineistoa, joka nousee aivan
sattumalta kiinnostavaksi juuri nyt.

Löytyykö venäläisiä valelääkäreitä?

Camilla Haavisto (Svenska social och kommunalhögskolan) on tutkinut
journalismin suhdetta monikulttuurisuuteen ja muuttoliikkeisiin.
Näin naapurista -osuudessaan Haavisto analysoi suomalaisen median
kuvaa maamme sairaaloissa toimivista venäjänkielisistä
lääkäreistä. Heitähän on useampi sata ja jotkut osaavat
esimerkiksi suomea vain tyydyttävästi. Olen kuullut myös
kritiikkiä - tai paremminkin huhuja - siitä, että
inkerinmaalaisstatuksella tänne töihin tulleet lääkärit olisivat
saaneet etuilla maahanmuuttajajonoissa, koska lääkäripula Suomessa
on ollut niin huutava (?). Jos näin olisi, 'työperäinen
maahanmuutto' saa aivan uusia merkityksiä. Toisaalta, meillä
työskentelee myös useampi sata Neuvostoliiton / Venäjän
lääketieteellisistä instituuteista valmistunutta
suomalaislääkäriä.

Haaviston aineisto kuitenkin yllättää: media-kuva
venäläislääkäreistä on verraten positiivinen. Sen sijaan
kansalaisten käymissä keskusteluissa eri verkkopalstoilla voi
kuulla toisenlaisenkin äänen, vaikka sielläkin ollaan pääosin
tyytyväisiä lääkärien ammatilliseen otteeseen.

Virallinen totuus vs. kansan ääni

Aika monissa kirjan artikkeleissa jako virallisen journalistisen
totuuden ja 'kansan äänen' välillä toistuu. Venäjä-aiheiden
journalistisessa käsittelyssä lienee säilynyt ainakin osittain se
diplomaattinen ja silkkihanskainen hienovaraisuus, mikä oli
tavanomaista Kekkoslovakian vuosina, jolloin media kirjoitti yhtä,
kansa puhui toista. Kaikista kiusallisimmista aiheista myös
vaiettiin.

Jukka Pietiläinen (Aleksanteri-instituutti) erittelee suomalaista
Venäjä-uutisointia osana ulkomaita käsittelevää journalismia.
Se, että Venäjä on tässä uutisoinnissa yhä erityistapaus (vrt.
vaikka Ruotsi tai USA), ei liene yllätys. Yllättävää on se,
että Pietiläisen laskelmissa Venäjä-uutisointi on meillä
määrällisesti reippaasti vähentynyt 1990-luvulta lähtien. Yhä
vielä venäläinen skandaali (korruptio, seksi, väkivalta)
nähdään mieluusti yhteiskunnallisena isona ongelmana - kun taas
lännessä vastaava skandaali tulkitaan suomalaismediassa ikään
kuin poliitikon tai yritysjohtajan yksityiselämään liittyvänä
tapahtumana.

Mitä tulee kielteiseen ja myönteiseen Venäjä-uutisointiin, oman
kokemukseni - ja aikoinaan tekemäni puolen vuoden lehdistöseurannan
- perusteella uskallan väittää ainakin sen verran, että
myönteisimmät Venäjä-uutiset löytyvät lehtien kulttuurisivuilta
ja kulttuurielämää käsittelevistä ajankohtaisohjelmista radiossa
ja televisiossa. Skandaaliuutiset puolestaan löytyvät niin sanotun
keltaisen lehdistön palstoilta. Edustaako - vai tuottaako? - tämä
lehdistö sitten todellista kansan ääntä, on ihan eri juttu.

Venäjä-kuvan lehdistöseuranta

Näin naapurista -kirjasta löytyy useampi artikkeli, jossa
palaillaan myös Neuvostoliiton viimeisiin vuosikymmeniin. Kirjan
toimittaja Lotta Lounasmeri (Helsingin yliopiston viestinnän
oppiaine) on ottanut seurantaan suomalaiset päälehdet. Artikkeli
kattaa Venäjä -kuvaa aina T?ekkoslovakian miehityksestä (1968)
Janajevin junttaseikkailuihin ja Neuvostoliiton hajoamiseen (1991).
Tämä lyhyt historiikki on paikallaan jo pelkästään muistin
virkistämiseksi ja todistukseksi siitä, että aika paljon on
Kekkoslovakiastakin opittu: hymistelevä itsesensuuri on hellittänyt
monin tavoin.

Perusteellista lehdistöseurantaa pienlehtienkin parissa ovat tehneet
Sanna Ojajärvi ja Sanna Valtonen (Helsingin yliopiston viestinnän
oppiaine). Heidän laajassa artikkelissaan kansalaismielipide tulee
hyvin esiin lehtien palstoilta - erityisesti vapaissa
verkkokeskusteluissa. Aivan selvästi kansalaiskeskustelut myös
myötäilevät virallisen journalismin esiintuomia teemoja, jotka
sitten kärjistyvät verkkosivujen rajummissa mielipidevaihdoissa.
Markku Kangaspuro (Aleksanteri-instituutti) keskittyy Suomen ja
Venäjän 'ikuiseen sotaproblematiikkaan' eli talvisota-journalismiin
eri vuosikymmeninä. Juuri talvisota-kirjoittelu Suomessa on ikään
kuin liikuttu äärimmäisyydestä toiseen (talvisodan vähättely
vs. sankarimyytti) ennen ja jälkeen Neuvostoliiton hajoamisen.
Kangaspuron oivaltavaa artikkelia lukiessa miltei toivoo, että se
käännettäisiin myös venäjäksi.

Kansalaiset haastateltavina

Pentti Raittila (Tampereen yliopiston COMET-tutkimuskeskus) on
tutkinut väitöskirjassaan suomalaispuhetta suhteessa venäläisiin
ja virolaisiin. Artikkelissa Venäjä kansalaismielipiteessä hän
paneutuu tavallisten suomalaisten keskuudessa tehtyihin
haastatteluihin ja mielipidekyselyihin.

Eri kyselyistä vuosina 1988-89 ja 2011 tehty yhteenvetoartikkeli on
kirjan lukijaystävällisin, mutta myös perinteisestä tutkimuksesta
poikkeavin. Raittila on jakanut haastatteluanalyysinsa temaattisesti
kiinnostavalla tavalla:

Ensin haastateltavien annetaan pohtia Venäjän virallista roolia ja
suhdetta Suomeen. Sitten kysymyksissä on keskitytty
kansalaisvapauksiin ja venäläiseen arkeen. Lopuksi analysoidaan
sitä mitä ja miten venäläisistä puhutaan ihmisinä ja miten
esimerkiksi ryssä-sanan käyttöön kukakin suhtautuu.
Erityishuomiota Raittila on kiinnittänyt poikkeuksellisesti siihen
miten haastateltavat puhuvat Venäjästä. (Ei siis siihen mitä
puhutaan...). Näin ristiriitaisetkin väitteet ja
keskustelunavaukset saavat uutta tulkintaa.

Raittila ei tee mielenkiintoisesta aineistostaan pitkälle meneviä
johtopäätöksiä. Hän ei väitä edes sitä olisiko 'ryssäviha'
olennaisesti ja todellisuudessa vähentynyt tai lisääntynyt. Mutta
haastatteluista kyllä selviää, että 'ryssäpuhetta' yhä on.
Samoin kansalaiset kokevat joskus myös selkeästi
määrittelemätöntä uhkaa idästä. Uhkakuvia paremmin erottuvat
Raittilan mielestä kuitenkin 2000-luvulla monet eri puhetavat.
Suomalaisten kansalaismielipiteessä Venäjä-kuva on siis
pirstaloitunut samalla tavalla kuin on koko media-maailma ja
uutislähteiden seurantakin.

 

 

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/