[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tie pitkä, elämä lyhyt

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Rossi, Leena  FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tiitta, Allan: Sinisten maisemien mies: J. G. Granön tutkijantie
1882-1956. SKS, 2011. 541 sivua.


Tie pitkä, elämä lyhyt
---------------------------------------------------------

Dosentti Allan Tiitan Sinisten maisemien mies on upea elämäkerta
maantieteilijä Johannes Gabriel Granöstä (1882-1956), kolmen
yliopiston professorista sekä hallintomiehestä,
tutkimusmatkailijasta, valokuvaajasta, tietokirjailijasta ja
kansallisesta vaikuttajasta. Se on suomalaista tieteenhistoriaa
parhaimmillaan, kuin monipolvinen jännitystarina, joka on luettava
melkein yhdeltä istumalta loppuun asti. Mikä parasta, taitajien
käsissä on myös kirjan tyylikäs kuvatoimitus ja taitto; näistä
vastaavat Taneli Eskola ja Ville Repo.


Maantieteilijä voi tuskin toivoa elämäkertansa kirjoittajaksi
sopivampaa miestä kuin dosentti Allan Tiittaa. Luulenpa, että
Sinisten maisemien mies: J. G. Granön tutkijantie 1882-1956 olisi
tyydyttänyt kuvauskohdetta itseäänkin. Kirjoittaja on näet
koulutukseltaan maantieteilijä ja kokenut tieteenhistorioitsija.
Hänen väitöskirjansa Harmaakiven maa: Zacharias Topelius ja Suomen
maantiede julkaistiin 1994. Sen jälkeen ovat ilmestyneet mm. Suomen
Akatemian historia I: 1948-1969 (2004) ja Collegium Medicum:
Lääkintöhallitus 1878-1991 (2007) sekä Sivistyksen ja tiedon
Suomi (2007), jonka hän kirjoitti yhdessä Ville Pernaan kanssa.
Tiitta on uurastanut myös Päiviö Tommilan luotsaaman Suomen
tieteen historia -hankkeen (2000-2002) toimitussihteerinä.

Vaatii rohkeutta ryhtyä kirjoittamaan elämäkertaa niin
monitoimisesta ja monipuolisesti lahjakkaasta miehestä kuin J. G.
Granö - tutkimusmatkailija, valokuvaaja, geomorfologi,
maisematutkija, aluetieteen kehittäjä, tietokirjailija, yliopiston
professori ja hallintomies, monien tieteellisten seurojen ja
toimikuntien jäsen, joka soitti vielä viulua ja urkujakin sekä
kasvatti kaktuksia ja orkideoita ja joka tunnettiin myös innokkaana
kalastajana. Ei siis ole ihme, että teoksen kirjoittamiseen kului
puoli vuosikymmentä. Onneksi useiden säätiöiden rahanjakajat
uskoivat tekijään ja tukivat kirjoitustyötä.

Tiitta keskittyy Granön akateemiseen toimintaan ja liittää sen
sekä maantieteen historiaan että Suomen dramaattisiin vaiheisiin.
Hän käsittelee myös Granön suhtautumista suomen kielen asemaan,
Turun Suomalaisen Yliopiston hallinnon ongelmiin sekä
Suur-Suomi-ajatteluun. Puolisosta ja lapsista Tiitta kirjoittaa niin,
että lukija huomaa perheen olleen tärkeä. Lähteinään hän
käyttää Granön tutkimuksia ja muuta tuotantoa sekä muiden
maantieteilijöiden julkaisuja ja yleistä tutkimuskirjallisuutta.
Myös yliopistojen toimintaan liittyviä asiakirjoja ja
pienpainatteita hän on hyödyntänyt. Ensiarvoisen tärkeä on ollut
Granön kirjallinen jäämistö ja laaja kirjeenvaihto, jota Tiitta on
jäljittänyt Yhdysvaltoja myöten. Haastatteluista ja kirjallisista
tiedonannoista sekä valokuvista ja lehdistä tekijä on saanut
monipuolista lisätietoa. Erityisesti on mainittava J. G. Granön
pojan akateemikko Olavi Granön lukuisat haastattelut. Tiitta
toteaakin alkusanoissaan, että Olavi Granö on 'isänsä perinnön
ja kirjallisen jäämistön parhaana tuntijana ja tietopankkina
osannut opastaa minua oikeiden kysymysten, teemojen ja aineistojen
pariin'.

Kirja rakentuu kronologisesti Granön elämänvaiheiden mukaan, ja
sopivissa kohdissa nousevat esiin Granön tieteelliset julkaisut ja
niiden vastaanotto sekä arviot niiden merkityksestä
ilmestymisaikanaan ja myöhemmin. Perustekstin rinnalla muutamat
lyhyet erikoisartikkelit mm. Granön kannalta keskeisistä
henkilöistä, tapahtumista ja tilanteista täydentävät
kokonaisuutta. Teoksen lopun henkilö- ja paikkahakemistosta on
lukijalle paljon hyötyä.

Granön selkeä esitystapa ja hiottu kielellinen muoto ovat selvästi
olleet esikuvana ja tavoitteena Tiitan omassa kirjoitustyössä.
Perusteellisuus, asiantuntevuus, sujuvuus ja hillitty huumori
tekevätkin Tiitan tekstistä nautittavaa, vaikka lauseenvastikkeet
ja pitkät määriteketjut hidastavat paikoin lukemista. Muutamat
kömpelyydet tuntuvat melkeinpä vitseiltä. Minua ainakin huvitti,
kun tekstissä 'painoarvon pienentyminen voimistui'.


Siperia opettaa

J. G. Granön vanhemmista aloittaen Tiitta perehdyttää lukijan
kohteensa persoonaan ja uraan. Varsinkin isän, kirkkoherra Johannes
Granön valinnat vaikuttivat ratkaisevasti pojan elämään. Isä oli
viljelijäperheestä keskipohjanmaan Teerijärveltä, ja äiti Alma
Jakobina Fontell oli Lemlandissa Ahvenanmaalla syntynyt
Teerijärvellä toimineen papin tytär. Perheen esikoinen Johannes
Gabriel syntyi 14.3.1882 ja toinen poika, Paavo 1883. Erotukseksi
isästä esikoista nimitettiin Kaapoksi. Veljekset saivat kotoaan
vakaat kristilliset eväät elämäänsä, ja kotonaan he oppivat
suomen ja ruotsin modernissa kielikylvyssä, jossa vanhemmat puhuivat
keskenään ruotsia mutta pojille kumpikin omaa kieltään. Kaapo oli
vasta kolme- ja Paavo kaksivuotias, kun Johannes Granö kesällä
1885 lähti Siperiaan suomalaisten papiksi ja otti perheensä
mukaansa. Omskista käsin pastori teki retkiä suomalaisten
keskuuteen. Syksyllä 1891 perhe palasi Suomeen, kun pojat oli
saatava kouluun. Johannes Granö kirjoitti teoksen Kuusi vuotta
Siperiassa (1893) tuosta ajasta, joka jätti lämpimät muistot
poikien mieleen. 

Ei tullut Kaaposta isän toivomaa pappia, sillä päästyään
ylioppilaaksi 1900 hän ryhtyi lukemaan luonnontieteitä. Elämänsä
suuren ratkaisun hän teki syksyllä 1901, kun hän aloitti
maantieteen opinnot. Aivan olennaisesti ratkaisuun vaikutti
professori J. E. Rosberg, joka luennoi innostavasti maantieteen
ajankohtaisista kiistanaiheista, mm. vuoristojen muotojen synnystä.
Hän selosti Albrecht Penckin ja Eduard Brücknerin jääkausiteoriaa
sekä W. M. Davisin eroosiosyklioppia, joista maantieteilijä J. G.
Granö oli myöhemmin käyvä tieteellistä diskurssia vuosien ajan.

Vielä 1900-luvun alussa ei maantiedettä kovin arvostettu, mutta
Kaapo tunsi löytäneensä oman alansa. Rosbergin kehotuksesta hän
kirjoitti seminaariesitelmänsä pohjalta ensimmäisen, yleistajuisen
tieteellisen artikkelinsa 'Uusi Guinea'. Se ilmestyi 1901 Geografiska
Föreningens Tidskriftissä ja aloitti Granön yli 50-vuotisen
julkaisutoiminnan. Jos oli opettaja tehnyt vaikutuksen oppilaaseen,
niin oli oppilaskin kiinnittänyt lahjakkuudellaan opettajan huomion.
Jo syksyllä 1902 Rosberg otti Granön maantieteen assistentiksi, ja
tämä ryhtyi ohjaamaan ensimmäisen vuoden opiskelijoita ja
kartografisia harjoitustöitä. Virallisesti ruotsinkielisessä
yliopistossa Granö opetti suomeksi, kehitti alansa suomenkielistä
sanastoa ja käsitteistöä sekä yhtenä ensimmäisistä tutkijoista
käytti suomea fyysis-matemaattisen osaston kokouksissa, kun hän
toimi ajoittain vt. professorina Rosbergin sijaisena.

Johannes Granö lähti taas papin tehtäviin Siperiaan 1902, kun
Paavo pääsi ylioppilaaksi ja valitsi isän mieliksi teologian
opinnot. Pojat viettivät nyt kesänsä Siperiassa, ja jo 1902 Kaapo
valokuvasi, keräsi kasveja ja eläimiä sekä tutki suomalaisten
siirtolaisten maantiedettä. 1904 hän teki isänsä kanssa matkan
pitkälle Itä-Siperiaan ja 1905 vielä kolmannenkin retken, jolla
hän tutustui Altain vuoristoon, sen metsämaihin,
tunturiylänköihin, jäätiköihin, lumikenttiin, alppiharjanteisiin
ja ruuhilaaksoihin. Myös Eetu Isto oli tuolla matkalla mukana.

Kuten Tiitta toteaa, noilla Siperian matkoilla Granöstä tuli
tutkimusmatkailija, matkakirjailija ja valokuvaaja ja siellä hän
perehtyi geomorfologiaan, tutkimussuuntaan, joka muodosti suuren osan
hänen tieteellisestä elämäntyöstään. Granön pro
gradu-tutkielma ja ensimmäinen tieteellinen tutkimus Siperian
suomalaiset siirtolat valmistui 1905. Hän selvitti aihetta heti
myös Suomen tärkeimmässä maantieteellisessä julkaisusarjassa
Fenniassa. Toukokuun lopulla 1906 Granö valmistui filosofian
kandidaatiksi - pääaineenaan maantiede sekä sivuaineinaan 
eläintiede, kemia, geologia ynnä kansantalous ja tilastotiede - ja
päätti jatkaa opintojaan tohtorin tutkintoon.

Kesällä 1906 Granö lähti Mongoliaan Suomalais-ugrilaisen Seuran
stipendiaattina piirtokirjoituksia tutkimaan. Kolmena kesänä hän
luetteloi, valokuvasi ja kartoitti muinaismuistoja. Hän kartoitti
myös omia reittejään ja piti havaintopäiväkirjaa
kasvillisuudesta, ilmastosta ja maanpinnan muodoista. Jo ensi
retkellä hän tajusi, että Altain vuoristo tarjoaisi
maantieteilijälle loistavan tutkimusmaaston, jonka muodostelmat
osoittivat jäätikön muinoin peittäneen alueen. Vuonna 1907 Granö
toi mukanaan yli kaksimetrisen piirtokiven, jonka hänen väkivahva
siperianvirolainen apulaisensa Kalle Vokk oli kaapannut yön
pimeydessä ja jonka miehet raahasivat purilaiden avulla Sajain
vuorten yli Siperian radan varteen. Se oli ensimmäinen Suomeen tuotu
muinaiskivi. Täällä matkalla alkoi väitöskirjan aihekin
hahmottua. Tiitta kertoo vaiheikkaista retkistä elävästi Granön
kuvauksia lainaten.


Havainnoista julkaisuiksi

Jo varhaisimmillakin matkoilla Granö kokosi aineistoa tieteellisiä
artikkeleita varten. Kesän 1904 havainnoista hän kirjoitti Luonnon
Ystävään selvityksen 'Maralinhoito Etelä-Siperiassa'.  Mongolian
matkojensa tuloksia hän kuvasi saksankielisissä artikkeleissa, jotka
ilmestyivät Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa 1909-1910.
Niissä hän esitteli arkeologisia löytöjä sekä valotti eri
seutujen muinaisjäännöstyyppejä ja näiden suhdetta
luonnonympäristöön ja taivaankappaleiden liikkeisiin. Granön
piirroksilla ja valokuvilla on ollut pysyvääkin merkitystä.

Myös Granön väitöskirja Beiträge zur Kenntnis der Eiszeit in der
nordwest Mongolei und einigen ihrer südsibirischen Grenzgebirge
perustui Siperian matkojen antiin, niiden geomorfologisiin ja
geologisiin havaintoihin. Granö väitteli 28.5.1910 Suomen
kolmantena maantieteen tohtorina. Hänen vastaväittäjänsä Rosberg
oli alan ensimmäinen tohtori ja Iivari Leiviskä toinen. Tutkimus
osoitti, että vastoin aikaisempia käsityksiä Altailla oli ollut
kolme jäätiköitymisvaihetta. Se herätti laajaa kiinnostusta,
sillä hän oli ainoa Altain aluetta tutkinut ei-venäläinen.
Kiitoksia kirvoitti runsas havaintoaineisto, perinpohjainen tulkinta
sekä selväpiirteinen esitys. Granö oli perehtynyt venäläiseen
kirjallisuuteen, kartoittanut tutkimusalueensa ja kehittänyt uuden
tutkimusmetodin, joka perustui pääjokien sivulaaksoihin
muodostuneiden terassien keskinäiseen sijaintiin. Väitöskirjan
ansiosta hänet kutsuttiin esitelmöimään Berliiniin ja Leipzigiin
sekä värvättiin kirjoittamaan Siperiasta ja Mongoliasta
Brockhaus-tietosanakirjaan.

Jälleen kesällä 1911 Granö matkusti isänsä apulaisena ja
urkurina aina Japania myöten etsimässä Kaukoitään ajautuneita
suomalaisia. Senaatin tukemalla matkalla hän teki tieteellisiä
havaintoja ja vakuuttui siitä, että geomorfologia eli oppi
maanpinnan muodoista on maantieteen ytimessä, mutta ihmisen
toimintakin pitää ottaa maantieteen piiriin. Siperian tutkimus sai
pitkäjänteisyyttä, kun Granö sai vuosiksi 1913-1916 apurahan
tutkimusmatkaan. Heinäkuun ensimmäisenä  eli matkalle
lähtöpäivänä hän vei vihille maantieteilijä Hilma Ekholmin,
jonka hän oli tuntenut jo vuosia ja joka oli auttanut häntä
väitöskirjan karttojen piirtämisessä. Nuoripari suuntasi Omskiin,
missä Paavo jatkoi isänsä työtä, ja teki sieltä yhdistetyn
hää- ja tutkimusmatkan Altain maisemiin. Muutoin Hilma hoiti kotia,
mutta kesällä 1916 hän seurasi miestään aina Mongoliaan asti.

Granön esikoistytär Aune syntyi Omskissa heinäkuussa 1914, mutta
tapahtuma ei näytä häirinneen tutkimusta. Keväästä syksyyn mies
teki retkiä Altailla ja muokkasi talvella havaintojaan, kehitti
valokuvia ja valmisteli tulevia matkoja. Hän kirjoitti artikkeleita
suomeksi, saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Suomenkieliset
artikkelit Terrassa - 'Jääkauden geomorfologisesta vaikutuksesta
Venäjän Altain Bija-alueeseen' ja 'Jääkausitutkimukseni Venäjän
Altaissa' - olivat vieraskielisten julkaisujen ennakkoraportteja ja
tutkimusaiheen kuvauksia. Yli satasivuinen monografia Les formes du
relief dans l'altai russe et leur genèse, joka julkaistiin vasta
1919 Fenniassa, oli suunnattu kansainväliselle tiedeyhteisölle.
Siinä Granö selitti Keski-Aasian ylängön pinnanmuotoja ja niiden
syntyä tukeutuen Davisin eroosiosykliteoriaan. Davis itse kehui
tutkimusta viime vuosien huomattavimmaksi vuorimuotojen syntyä
selvittäneeksi työksi. - Vuosien mittaan Granö tuli julkaisseeksi
monografioita ja artikkeleita peräti kahdeksalla kielellä.


Takaisku Altain tutkimukselle

Ranskankielinen teos oli välitilinpäätös, jolla Granö halusi
näyttää, että hänen tutkimuksensa johtaisi merkittäviin
tuloksiin. Jo maaliskuussa 1916 valmistuneen käsikirjoituksen hän
vei Helsinkiin henkilökohtaisesti. Hän toivoi sen ansiosta saavansa
kahden vuoden jatkoajan Altain tutkimuksilleen. Mutta toisin kävi.
Hänen hakemansa stipendi myönnettiin Pentti Eskolalle Itä-Karjalan
geologisiin tutkimuksiin. - Yksikään tieteellisten apurahojen
kilpahaussa häviölle jäänyt ei voi olla kokematta myötätuntoa
Granötä kohtaan tätä raskasta takaiskua ajatellessaan. - Granön
oli jätettävä Altain tutkimukset ja palattava Helsingin
yliopistoon opetustyöhön. Omskin koti jäi tyhjilleen ja joutui
pian suomalaisten punasotilaiden majapaikaksi ja lopulta
neuvostovallan omistukseen. Poliittiset mullistukset aiheuttivat sen,
ettei Granö voinut koskaan palata Siperiaan eikä saanut menetetystä
omaisuudestaan korvausta. Mutta vuorimaa oli syöpynyt pysyvästi
tutkijan mieleen ja retkillä koottua aineistoa riitti vuosikausiksi
muokattavaksi.

Tiitta ei spekuloi, miten heikommilla henkisillä eväillä olisi
selvitty tilanteesta, kertoopa vain, että Granön elämä asettui
Helsingissä uomiinsa ja että tammikuussa 1917 syntyi perheen toinen
tytär Siine Taiga. Kun yliopiston opetus keskeytettiin levottomien
olojen takia lukuvuonna 1917-18, mutta dosenteille maksettiin
palkkiot, alkoi Granö oitis suunnitella Altain kokemuksista
matkakirjaa sekä kirjoittaa artikkeleita Tietosanakirjaan. Hän
joutui myös Itä-Karjalaa ja Kuolan Lappia käsittelevään
kirjahankkeeseen, vaikka vieroksuikin tutkijapiireissä yleistä
Suur-Suomi-intoilua.

Sisällissodan aikana Granö, joka kannatti laillista valkoista
hallitusta, keskittyi kirjallisiin töihinsä ja perheen toimeentulon
turvaamiseen. Tiitta kertoo, että voita, silavaa, perunoita,
silakoita, sieniä, vihanneksia ja marjoja oli varastoituna eri
puolilla asuntoa, kellaria ja ullakkoa. Niitä oli niin paljon, että
jotakin olisi voitu antaa niillekin, jotka revolveri kädessä tulivat
pyytämään. Muutenkin isäntä varautui: 'Punaisten odottamattomien
vierailujen varalta Granö piilotti 1906 hankkimansa Mauser-pistoolin
olohuoneen lattiaa mattona peittäneen Siperiasta tuodun ison
karhuntaljan pään sisään.' - Tämä virkehirviö tuo mieleen
kouluajan kielten käännösharjoitukset ja on niitä harvoja kohtia,
jotka jouduin lukemaan kahteen kertaan. - Huhtikuussa Helsingin
valtauspäivänä syntynyt kolmas tytär, Eeva pantiin korisängyssä
kylpyammeeseen turvaan harhaluodeilta.

Valkoisten siirrettyä päämajansa Helsinkiin Granö joutui
suunnittelutehtäviin, jotka liittyivät todennäköisesti
Itä-Karjalan kysymykseen sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen
rajan vetämiseen. Toukokuun lopulla 1918 hän sai filosofian tohtorin
arvon. Vaikka perhe vietti kesää maalla ja koetti hankkia talveksi
ruokavaroja, oli elintarvikkeista syksyllä pula. Silloin Granön
kekseliäs ystävä, maantieteen opettaja  J. K. V. Tuominen
lähetti postissa Wüllnerin kookkaan teoksen Lehrbuch der
Experimentalphysik. Granöt 'syventyivät' 'hartaudella' nauttimaan
'sulavasti' kirjoitetusta kirjasta, jonka sisusta oli kaiverrettu
pois ja korvattu voipaketilla! 


Altai I-II (1919-1921)

Suomalaisen matkakirjallisuuden klassikolle, Altai-teokselle Tiitta
omistaa kirjassaan yli 30 sivua osoittaen sen tärkeyden ja
ainutlaatuisuuden. Jo alkuvuodesta 1917 Granö kirjoitti Uuteen
Suomeen Altain matkojen kuvauksia, ja ne miellyttivät WSOY:n johtoa
niin, että se pyysi tekijältä kansantajuista kuvausta matkoistaan
ja tutkimustuloksistaan. Teoksen aikataulun venyessä rahoituksen
niukkuuden vuoksi, Granö ehti hyvin miettiä teoksen rakennetta,
muotoa ja kuvitusta, jonka hän rakensi omien karttojensa ja
valokuviensa varaan, kuten oli tehnyt jo aikaisemmissa
julkaisuissaankin. Taneli Eskolan mukaan valokuvaus oli Granölle
näkyväksi tekemisen, viestinnän ja ilmaisun sekä taltioinnin ja
havainnollistamisen keino, joka tarjosi kirjalliselle kuvaamiselle
rinnakkaisen keinon tallentaa tutkimusmatkojen tunnelmia ja
kokemuksia. Granö mietti tarkoin kuvakulmat ja rajaukset, mutta
osasi vangita myös ohikiitäviä hetkiä. Itselaukaisinta käyttäen
hän pääsi itsekin kuviinsa.

Altai-kirja syntyi vaivalloisesti, vaikka aineistoa ja lähteitä
Granöllä oli yllin kyllin ja hän osasi kirjoittaa. Mutta
kronologisen matkakuvauksen sijasta hän halusi Alexander von
Humboldtin tavoin kirjoittaa esteettistä aluekuvausta, joka liitti
tieteellistä ainesta kaunokirjallisuuteen. Nyt, antamalla teokselle
maatieteellisten seikkojen muodostaman rungon, johon kaunokirjallinen
kuvaus liittyi, hän uudisti perinnettä. Hän nosti esiin
jokapäiväisyyden ihmisten elämässä ja tavallisuuden luonnossa;
näin kokonaisuus sai 'karaktäärinsä'. Seikkailut, merkillisyydet,
harvinaisuudet ja muut poikkeamat sekä tutkijan persoonallisuus
joutivat ehdottoman todenmukaisessa tekstissä sivuosaan. Granön
mielestä laajalle lukijakunnalle oli kirjoitettava niin, että
lukija sai oman oivalluksensa kautta käsityksen Altain luonnon,
maisemien ja väestön ominaispiirteistä. Kauan asiaa mietittyään
Granö kirjoitti alueittain etenevän teoksen, jossa hän kuvasi
alueet maisemallisina kokonaisuuksina ja liitti yhteen
korkeusvyöhykkeet ja kasvillisuuden ilmenemismuodot. Kokonaiskuva
syntyi ilman raskasta tieteellistä koneistoa. Tekstiä kertyi niin
runsaasti, että sitä riitti kahteen osaan. Altai I ilmestyi
syksyllä 1919 ja Altai II 1921, sillä Granön muutto Tarton
yliopistoon viivytti painamista.


Tarton kutsu

Epävarmassa työtilanteessa tutkija sai yllättävän tarjouksen.
Elokuussa 1919 hänet näet kutsuttiin Viroon maantieteen
professoriksi, ja hän suostui tarjoukseen. Syyskuusta lähtien J. G.
Granö alkoi hoitaa Tarton yliopiston maantieteen professuuria
monikansallisessa tutkijajoukossa. Viroon hänet houkutteli varma
toimeentulo, mahdollisuus itsenäiseen akateemiseen toimintaan ja
pitkät lomat, joiden aikana soi keskittyä omiin tutkimuksiin.
Tartossa hän saisi toteuttaa ajatuksiaan maantieteen metodiikasta ja
oppisisällöistä. Hän aikoi viipyä siellä vain siihen asti,
kunnes virolaiset pystyisivät itse vastaamaan alan kehittämisestä
ja kun hänelle löytyisi kotimaasta sopiva tehtävä. Silti Granö
paneutui tehtäväänsä täysin sydämin. Hän aloitti heti viron
opiskelun ja oppi alansa perussanaston niin, että pystyi jo
lokakuussa pitämään kartografian peruskurssin. Hänen
mielestään  opiskelijan piti saada tieteellinen koulutus
äidinkielellään kansallisessa yliopistossa, ja vaikka tiede on
kansainvälistä, opiskelijan tulee tiedostaa oman isänmaansa ja
kielensä merkityksen.

Tartossa Granö käynnisti opetuksen omien kirjojensa, karttojensa ja
instrumenttiensa avulla. Ponnekkaasti hän ryhtyi nostamaan
maantieteen arvostusta ja kirjoitti vuoden 1920 alussa
ohjelmanjulistuksensa Geograafia kui teatus ja ülikooli aine
maantieteestä tieteenä ja yliopiston oppiaineena. Hän koki
olevansa alkusysäyksen antaja, suunnittelija ja kouluttaja. Kolmisen
vuotta (1919-1923) kestäneen toimikautensa aikana hän perusti
maantieteen laitoksen, saattoi sen toiminnan alkuun, määritteli
työn tavoitteet ja koulutti työlleen jatkajia, joista tunnetuimmat
olivat August Tammekann ja Edgar Kant. Hän loi perustan
vironkieliselle maantieteen terminologialle ja virolaiselle
maisematieteelle sekä aloitti kotiseudun- ja kaupunkitutkimuksen.
Vuosina 1922-1924 hän julkaisi Loodus-aikakauskirjassa viroksi
neljä tutkielmaa maantieteen olemuksesta, maisemasta,
ympäristöstä sekä maisematieteestä, josta hän kirjoitti myös
suomeksi Terrassa (1924).

Tarton vuosinaan Granö seurasi tiiviisti kotimaan tilannetta. Jo
pitkään häntä oli ärsyttänyt, että Suomen Maantieteellinen
Seura ja sen sihteeri, eläintieteen professori J. A. Palmén
väheksyivät maantiedettä. Mutta kun Palmén kuoli 1919, hän
saattoi ilmaista mielipiteensä. Hän kirjoitti 1920 Terraan
poleemisen artikkelin 'Maantieteestä, sen asemasta yliopistossamme
ja sitä meillä edustavissa seuroissa'. Tämä 'uskontunnustus' ja
avoin hyökkäys seuraa vastaan herätti huomiota, mutta kukaan ei
avoimesti noussut vastustamaan eikä puolustamaan Granön
näkemyksiä. Kuitenkin artikkeli kannusti Granötä kannattaneita
tahoja voimistamaan ponnistelujaan miehen saamiseksi takaisin
kotimaahan. Osa kampanjaa oli hänen valintansa 1922 Maantieteellisen
Seuran sihteeriksi sekä toimittamaan Suomen Kartaston kolmatta
laitosta ja Fenniaa. Monien mutkien jälkeen Granö nimitettiin
helmikuussa 1923 Helsingin yliopiston ylimääräiseksi maantieteen
professoriksi, ja toukokuussa hän jätti jäähyväiset Emäjoen
kaupungille, jossa hän ei enää koskaan vieraillut. Silti Tartto ja
Viro säilyivät hänelle läheisinä koko loppuelämän, eikä Tartto
unohtanut 'Viron maantieteen isää', vaan myönsi hänelle 1933
yliopiston kunniatohtorin arvon.


Helsinkiin ja Turkuun 

Kotimaassakin Granö koki maantieteen käsitteistön kehittämisen
tärkeäksi ja perusti heti syksyllä 1923 valiokunnan, jonka
'sanakeksinnöistä ja -tekaisuista' mm. laskeuma, laakio, kero,
kuru, kuuluma, näkymä ja autiomaa tulivat myöhemmin
yleiskäyttöön, mutta nyhä, purho, kehlo ja kulpannepatamo-onsilo
eivät jääneet elämään. Granötä askarruttivat myös
maantieteen tehtävät ja suhde lähitieteisiin, ja 1925 Terran
artikkelilla 'Maantieteen rajat' hän loi oppialansa identiteettiä.
Kollega Leiviskä oli tästä paljolti eri mieltä, ja kun Granö
1926 arvioi kriittisesti hänen teostaan Maanpinnan muodot ja niiden
synty, syttyi miesten välille sananvaihto, jossa ei panoksia
säästelty, ja paikoin se lähestyi jo panettelua. - Moni
nykytutkija voi löytää urallaan vastaavia käänteitä. - Kollegan
kauna saattoi juontua aina vuodesta 1924, jolloin Granö nimitettiin
vakinaiseen virkaan . - Sitä Leiviskä ei sentään laskenut
miinukseksi Granölle , että tämä sai toukokuussa 1925 jo
43-vuotiaana 'ikämiehenä' neljännen lapsen, Olavin, josta myös
tuli maantieteilijä.

Granö oli ehtinyt hoitaa Helsingin virkaansa vain runsaat kaksi
vuotta, kun Turun Suomalainen Yliopisto kutsui hänet 1926
maantieteen professoriksi, ja hän otti kutsun vastaan
helsinkiläisten protesteista huolimatta. Nuori yliopisto tarjosi
hänelle mahdollisuuden tieteenalan ja opetuksen kehittämiseen sekä
toimintaan suomenkielisen sivistyksen hyväksi. Sitä paitsi Hilma
Granö kannatti muuttoa, sillä hän oli kaupungista kotoisin.
Turussa asui myös Granön läheinen ystävä Tuominen. Mutta
tärkein syy muuttoon oli halu keskittyä tutkimukseen.

Kaksi miestä vastasi Turun maantieteen laitoksen toiminnasta.
Professori luennoi geomorfologiasta, aluetieteen perusteista,
klimatologiasta ja oseanografiasta sekä ihmismaantieteestä ja
maantieteen metodiikasta sekä ajoittain kartografiasta. Assistentti
Tuominen keskittyi kokoelmien ja kirjaston hoitoon sekä huolto- ja
korjaustöihin. Järjestettyään laitoksen toiminnan mieleisekseen
Granö pystyi keskittymään hyvin moniin tehtäviinsä.
Seinäkalenteriin kirjoitettu teksti 'Aika rientää, vuodet
vierivät, tee työtä, pysy lestissäsi' oli ilmeisesti hänen
ohjenuoranaan.

Luennoitsijana Granö oli entisten oppilaiden mukaan elävä,
havainnollinen, selkeä, syvämietteinen ja inhimillisesti
koskettava. Mutta tutkijavakanssien puuttuessa ei vaikuttavankaan
opettajan ympärille muodostunut laajaa koulukuntaa hänen työtään
jatkamaan ja kehittämään. Hänen aikanaan maantieteessä väitteli
vain yksi oppilas, ja muutamat oppilaat väittelivät myöhemmin
muissa tieteissä. Mutta Granö ei pitänyt yliopiston tehtävänä
pelkästään tieteen edistämistä, vaan hän näki tärkeäksi
myös avarakatseisten, oikeamielisten kansalaisten kasvattamisen.

Kollegat houkuttelivat Granötä jatkuvasti takaisin Helsinkiin, ja
hän harkitsi asiaa 1930-luvun alussa, mutta jäi Turkuun, koska
halusi keskittyä tutkimustyöhön ja välttyä 
yliopistopolitikoinnilta ja -hallinnolta. Hän joutui kuitenkin
suoraan myrskyn silmään, kun hänet valittiin rehtoriksi 1932.
Hänet koettiin mieheksi, joka pystyi vastustamaan kansleri E. N.
Setälän pyrkimyksiä yliopiston toiminnan näivettämiseksi.
Kielitieteilijä Setälän mielestä 'kandidaattileipomo' voitaisiin
lopettaa tai ainakin sitä voitaisiin supistaa lakkauttamalla kallis
luonnontieteellinen tiedekunta ja muuttamalla humanistinen tiedekunta
tieteelliseksi instituutiksi, jolla ei olisi opetustehtäviä. Tuon
laitoksen hän oli perustanut suomen kielen ja sen sukukielten
tutkimiseksi eli itseään varten. Julkisuudessakin yliopiston
korkein virkamies epäili, tarvittaisiinko Turun yliopistoa lainkaan.

Kuusi vuotta rehtorina toimiessaan Granö onnistui useiden muiden
professorien tuella säilyttämään yliopistonsa, ja taistelua
Setälän tavoitteita vastaan jatkoi vuodesta 1934 lähtien rehtori
Einar W. Juva. Mutta uhka yliopiston yltä väistyi vasta helmikuussa
1936, kun työpaineiden rasittama Setälä sai sydänhalvauksen,
mistä Tiitta toteaa eleettömästi: 'Setälän kuolema päätti
Turun Suomalaisen yliopiston historian pahimman kriisin.' Kamppailu
kanslerin kanssa aiheutti kuitenkin Granölle henkisen stressin, joka
puhkesi bakteerin aiheuttamana sädesienenä. Joko sairaus tai sen
kovat hoidot aiheuttivat hänelle pahan nivelreuman, joka vei hänet
ajoittain vuodepotilaaksi ja sairaalaan.

Talvi- ja jatkosodan aikana monet maantieteilijät haaveilivat
Venäjän Karjalan ja Kuolan liittämisestä Suur-Suomeen, mutta
Granö ei osallistunut noihin kaavailuihin. Muutamien kuukausien ajan
hän toimi sotasensuurin palveluksessa, mutta vapautui sitten ikänsä
vuoksi kaikista sotilastehtävistä. Hän koki olevansa ennen kaikkea
tiedemies ja halusi siksi pysytellä politiikan ulkopuolella. Hän
kävi kirjeenvaihtoa useiden rintamalle joutuneiden oppilaittensa ja
työtoveriensa kanssa tukien heitä henkisesti ja
käytännöllisesti. Hän suhtautui Venäjään ja Neuvostoliittoon
riskejä karttaen ja pragmaattisesti. Maltillisena konservatiivina
hän vastusti kommunismia, mutta kannatti yhteisymmärryksen
säilyttämistä itänaapurin kanssa. Hän ei väheksynyt
venäläisiä, vaan arvosti heidän ihmisläheistä laveaa
luonnettaan. Olihan hän ollut heidän kanssaan tekemisissä
lapsuudesta alkaen. Sodasta huolimatta hän säilytti yhteytensä
sekä saksalaisiin että venäläisiin kollegoihinsa, mutta suhtautui
kielteisesti kaikkiin totalitaarisiin järjestelmiin, jotka polkivat
törkeästi pienten kansojen oikeuksia.


Puhdasta maantiedettä

Tiitta selostaa laajasti niitä hankkeita, joiden parissa Granö
työskenteli Turun kautenaan ja vielä sen jälkeen. Suomen
Kartastoon 1925 hän teki kasvillisuuden ja asutuksen jakautumista
sekä maantieteellisiä alueita kuvaavia karttoja ja näihin
liittyvän artikkelin. - Kartat valmistuivat 1927, itse kartasto
ilmestyi 1929. - Samaan aikaan Granö jatkoi Tartossa aloittamiaan
teoreettisia ja metodologisia pohdintojaan ja antoi niille lopullisen
muodon. Suomenkielinen käsikirjoitus Puhdas maantiede valmistui
keväällä 1927, mutta kansainväliselle tiedeyhteisölle suunnattu
teos julkaistiin ensin saksaksi: Reine Geographie ilmestyi syksyllä
1929 ja Puhdas maantiede 1930.

Suomessa Puhdas maantiede otettiin vastaan melko vaisusti. Toiset
eivät halunneet, toiset eivät ehkä osanneet ottaa kantaa.
Saksankielisellä alueella monet yllättyivät Granön
tutkimusprofiilin muutoksesta, ja teos sai kehuja ja moitteita
laidasta laitaan. Monet vierastivat Granön psykologista otetta,
mutta teoksen looginen rakenne, ympäristön monipuolinen tutkiminen
ja taitava karttojen käyttö saivat kiitosta. Teoksen tuoreisiin
ajatuksiin kiinnitettiin vähän huomiota. Tiitan mukaan Granön
tinkimätön ja lähes pakonomainen pyrkimys tieteellisesti
omaleimaisen sisällön luomiseen maantieteelle synnytti uusia
näkemyksiä, mutta ristiriitainen, vaikeaselkoinen, yksityiskohtiin
tukeutuva ja kaavamainen teos ei tarjonnut hedelmällistä
lähtökohtaa uusille tutkimuksille.

Puhtaan maantieteen vastaanoton tuottamasta pettymyksestä huolimatta
Granö jatkoi uupumatta teoreettisten ja metodologisten ideoittensa
kehittelyä ja onnistui esittämään ne selkeämmin Suomen
maantieteelliset alueet -teoksessa, joka ilmestyi 1931 saksaksi
otsikolla Die geographische Gebiete Finnlands ja 1932 suomeksi.
Pääosan kirjasta kattoi Suomen maisemien ja olojen monipuolinen,
täsmällinen ja ytimekäs kuvaus. Tämäkään teos ei saanut niin
laajaa huomiota, kuin Granö toivoi.

Arvostetussa saksalaisessa sarjassa 1935 ilmestynyt Geographische
Ganzheiten oli viimeinen tärkeä metodinen kirjoitus, jonka Granö
suuntasi kansainväliselle tiedeyhteisölle. Suomen maantieteen
käsikirjaan (1936) hän kirjoitti asutusta kuvaavan luvun, jossa
hän esitti uusia näkökohtia väestön ja talouselämän
sijoittumisesta. Teoksen toisessa laitoksessa (1951) hän vielä
täydensi aikaisempaa aluejakoaan erottamalla toisistaan
Rannikko-Suomen ja Sisä-Suomen aikaisemmin erottamiensa
Viljely-Suomen eli Kulttuuri-Suomen ja Luonnon-Suomen lisäksi. Hän
myös huomioi aiempaa enemmän ihmisen toimintaan liittyvät
tekijät. Tiitan mukaan Granön aluejaolla oli suuri merkitys
kehitettäessä maamme aluerakennetta toisen maailmansodan jälkeen.

Yliopiston toiminnan pysähtyminen ajoittain sotavuosina antoi
mahdollisuuden Altai-tutkimusten loppuun saattamiseen. 1942 Granö
sai sitä varten hakemuksetta Emil Aaltosen säätiön apurahan. -
Vastaavia ihmeitä ei taida nykyisin enää tapahtua. - Vaikka
tehtävä tuntui välillä ylivoimaiselta, hän sai sen valmiiksi
loppukesällä 1944. Yhteenveto pitkäaikaisen tutkimustyön
tuloksista, Das Formengebäude des nordöstlichen Altai ilmestyi 1945
vielä melko tuntemattomassa Turun Yliopiston maantieteellisen
laitoksen julkaisuissa. Tutkimus huomioitiin Neuvostoliitossa, mutta
muualla se jäi syrjään. Vaikka laattatektoniikan läpimurto
osoitti Granön tulkinnan puutteelliseksi, hänen
havaintoaineistollaan on pysyvä arvo. Viimeisen kerran Granö kuvasi
maantieteellisiä alueita 1955 julkaistessaan Suomen yleiskuvauksen
Maat ja kansat -teossarjassa sekä saksaksi tiivistettynä
Geographische Rundschau -aikakauskirjassa.

Granön aluetieteelliset näkemykset jäivät 1930-luvun jälkeen
unohduksiin, kunnes ne löydettiin uudelleen. 1960-luvulla niihin
kiinnittivät huomiota arkkitehtuurin ja taidehistorian, maiseman,
äänimaiseman ja ympäristöpsykologian tutkijat ja
ympäristösuunnittelijat.  Yksi ensimmäisistä 'löytäjistä' oli
arkkitehtuurin professori Reima Pietilä, joka piti 1968 Puhdasta
maantiedettä  'maisema-arkkitehtuurin ainoana suomenkielisenä
käsikirjana'. Hän käytti Granön julkaisuja myös opetuksessaan.
Maantieteessä Granö keksittiin uudelleen 1970-luvulla, kun
kiinnostus ihmisen ja ympäristön suhdetta kohtaan lisääntyi ja
alettiin huomioida tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten
maisemakokemuksiin. Granö sai useita saksankielisiä puolestapuhujia
maisematieteen kehittäjänä.

Muitakin Puhtaassa maantieteen teemoja nousi tutkimuksen kohteiksi
1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Niitä olivat mm.
alueanalyysi, ihmisekologia, ilmaston vaikutus ympäristöön,
mittakaavan merkitys maiseman kokemisessa, visuaaliseen
havaitsemiseen liittyvät psykologiset tekijät sekä
lähiympäristöön liittyvät kokemukset. Granön ajatuksiin
tutustuminen helpottui, kun Puhdas maantiede ilmestyi englanniksi
1997 Malcolm Hicksin kääntämänä ja Olavi Granön ja Antti Paasin
toimittamana. Pure Geography huomioitiin laajalti ja sitä kehuttiin
yhdeksi maantieteen klassikoista. Erityisesti huomioitiin Granön
innovatiivisuus, tinkimättömyys ja johdonmukaisuus tieteellisten
päämäärien määrittelyssä ja tavoittelussa.


Viimeinen vuosikymmen

Helmikuussa 1945 Granö nimitettiin Helsingin Yliopiston maantieteen
professoriksi. Hän erosi Turun professuurista ja valittiin
yliopiston kansleriksi. Hän alkoi syksyllä hoitaa entistä
Helsingin virkaansa, johon hänet oli kutsuttu ja johon hän koki
velvollisuudekseen siirtyä, kun maantieteen laitoksen toiminta
uhkasi lamaantua. Granön paluu oli ratkaiseva Helsingin laitoksen
toiminnan kannalta, sillä hänen arvovaltansa ansiosta laitos
säilytti kaikki oppituolinsa ja sai 1950-luvun vaihteessa vielä
uuden ruotsinkielisen professuurin. Virkansa ja laitoksen esimiehen
tehtävät hän jätti 1950 ollessaan 68-vuotias.

Viimeisinä elinvuosinaan Granö vaikutti Suomen maantieteeseen ja
tiede-elämään monissa toimi- ja toimituskunnissa. Yksi varsin
vaikutusvaltainen tehtävä oli vuodesta 1947 lähtien kuuluminen
kanslerina akateemikkojen valinnasta vastanneeseen
akatemialautakuntaan. Tässä asemassa hän osallistui mm.
kollegojensa V. A. Koskenniemen ja Yrjö Väisälän nimittämiseen
akateemikon virkaan.  Hän sai myös lukuisia huomionosoituksia ja
palkintoja: Suomen Maantieteellisen Seuran kultainen Fennia-mitali
1947, Alfred Kordelinin kunniapalkinto 1949,  Suomen
Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen kunniajäsenyys ja Essi
Renvallin muotoilema juhlamitali 1952. Mitalin toista puolta koristaa
työjuhdan oloinen - mongolialainen - hepo ja toista puolta J. G.
Granön sivukuva ja tunnuslause Via longa, vita brevis.

Turun yliopiston kanslerina Granö toimi vuoden 1955 helmikuun
loppuun asti eli vuosikymmenen ajan. Hän oli nimenomaan yliopiston
edunvalvoja, taustavaikuttaja ja neuvonantaja; operatiivisesta
johdosta vastasivat rehtorit. Granön kansleriajan tärkein ratkaisu
oli päätös keskittää yliopiston toiminta Vesilinnanmäelle,
tulevalle Yliopistonmäelle, mihin ensimmäiset laitokset saattoivat
muuttaa syksyllä 1954. Kanslerikauden jälkeen keväällä 1955
Granö nimitettiin Turun yliopiston kunniatohtoriksi.

Vatsasyöpä, jonka syntyä 1930-luvulla annetut sädesienen rankat
hoidot olivat saattaneet edistää, alkoi vaivata iäkästä
yliopistomiestä vuonna 1952. Siihen Johannes Gabriel Granö myös
menehtyi inhimillisesti katsoen liian nuorena, alle 74-vuotiaana
23.2.1956. Jälkipolvien kiinnostus hänen tieteellisiin ajatuksiinsa
vaihtelee varmasti tulevaisuudessakin eikä venäläisten nimeämän
Granön jäätikönkään kohtaloa Altailla voi taata, mutta
pikkuplaneetta 1451, jonka tähtitieteilijä Yrjö Väisälän nimesi
kollegansa mukaan Granoksi, kiertää 'ikuisesti' avaruudessa.

On mahdotonta sanoa, millä elämänalalla J. G. Granön saavutukset
olivat suurimmat, eikä Tiittakaan ryhdy vertailemaan. Lukija saa
muodostaa oman käsityksensä. Turun yliopiston kasvattina pidän
erityisen tärkeänä hänen sinnikästä taisteluaan Turun
Yliopiston säilyttämiseksi kansleri Setälän häikäilemättömiä
pyrkimyksiä vastaan.


Monen miehen kirja

Sinisten maisemien mies on kokonaisuutena niin vaikuttava teos, että
on pakko kiinnittää huomiota myös sen kuvitukseen ja taittoon,
jotka esittävät oman tulkintansa J. G. Granön tutkijantiestä.
Kuvitus muodostuu pääasiassa Granön itsensä ottamista
valokuvista, joissa avautuvat lukijan ihailtaviksi niin Siperian
arot, Altain vuoret ja Petsamon tundra kuin herkät ihmis- ja
eläinhahmot. Mutta huumoriakin otoksiin mahtuu. Vaikka kuvaaja on
useimmiten pyrkinyt ensisijassa dokumentoimaan, hänellä on ollut
myös ilmiömäinen taiteellinen silmä. Mestarillisen kuvaajan
lisäksi kirjan kuvituksen valintaan on tarvittu toinen taitaja,
kuvatoimittaja, taiteen tohtori ja valokuvaaja Taneli Eskola, joka
tuntee Granön kuvat perin pohjin, sillä hän on järjestänyt ne
SKS:n arkistoon. Jo aikaisemmin hän on koonnut kuvista laajoja
näyttelyjä julkaisuineen ja nostanut niissä esiin tutkijan ja
tutkimusmatkailijan esteettisen ja taiteellisen puolen.

Rauhallisen tyylikäs taitto ja kansi viimeistelevät kirjan
kokonaisuuden. Niissä graafikko Ville Repo on tavoittanut jotakin
olennaista J. G. Granön persoonallisuudesta. Altai-kirjan
käsikirjoituksesta hän on saanut inspiraation myös alalukujen
otsikoiden tekstityypille Liza, josta hän on poiminut myös pienen
sinisen kaaren kirjan kanteen. Revon sanoin 'kannen sininen merkki on
osa samaa käsialan rytmiä, jonka tarkoitus on pitää JGG:n
omaperäinen tutkijan ote läsnä myös taiton yksityiskohdissa.
Sillä ei ole mitään semanttista merkitystä, mutta se maustaa
kantta esteettisenä detaljina ja antaa visuaalisen linkin
muotoiluvalinnoille.' Myös nimiölehdellä toistuu tuo pieni kaari
harkittuina yksityiskohtina. Tekstin lisäksi Repo näyttää
panostaneen paljon myös kirjan kanteen. Siinä Granön huikea
valokuva vuoden 1916 tutkimusretkeltä, jolla Hilma-puoliso oli myös
mukana, pääsee täysiin oikeuksiinsa. Sinertäväksi sävytetty
kansi houkuttelee lukijaa tarttumaan teokseen ja virittää lukijan
sopivaan tunnelmaan.

 

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/