[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Elokuvista suojatusti kasva(tta)maan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juha Oravala  FT, vapaa tietokirjailija, Espoo
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Raitaranta, Kirsi; Virtanen, Leena: Ruutia, räminää ja rakkautta -
Elokuvaklassikoita lapsille ja nuorille. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura (SKS), 2011. 200 sivua.


Elokuvista suojatusti kasva(tta)maan
---------------------------------------------------------

Kirsi Raitarannan ja Leena Virtasen teos Ruutia, räminää ja
rakkautta. Elokuvaklassikoita lapsille ja nuorille - tarjoaa
johdannon käytännön elokuvakasvatuksen toteuttamiseen ja runsaasti
taustatietoa valituista elokuvista. Kirjan lopussa on koottu
tehtäviä sovellettavaksi omaan käyttöön. Teos on tarkoitettu
ensisijaisesti elokuvakasvatuksen parissa työskenteleville
opettajille ja muille kasvattajille, mutta sitä suositellaan myös
lasten vanhemmille oppaaksi yhteisiä elokuvahetkiä varten. Kirjan
tekijät haluavat tehdä elokuvan historiaa näkyväksi ja tuoda sen
eläväksi osaksi koulumaailmaa. Kirjan kautta pyritään avaamaan
innostavia näkökulmia elokuvaan ja osoittamaan elokuvan käytön
mahdollisuuksia opetuksessa. Pyrkimys on kaikin puolin kannatettava
ja kunnioitettava. 



Klassikot sillan takana?

Tarkastelen arvostelussani teosta elokuvakasvatuksen johdantona
kohderyhmälle ja pohdin sen toimivuutta. Aluksi voidaan sanoa, että
kirjan hyödynnettävyys edellyttää jonkinlaista etukäteistietoa
elokuvasta, elokuvan käytöstä opetuksessa ja elokuvateoriasta.
Tekstissä tarjotaan paljon elokuviin liittyvää, hyödyllistä
taustatietoa ja kattava lähdeluettelo jokaisen luvun sisällön
mukaisesti jaksoteltuna. Kirjassa on kuitenkin vähemmän tarjolla
niitä menetelmällisiä keinoja, jotka opastavat oman
elokuvaopetustunnin, elokuvakurssin tai työpajan järjestämisessä.
Tämä käytännön pedagoginen puoli on suosiolla jätetty opetusalan
ammattilaisten itsensä ratkaistavaksi. Sovellettavuuden osalta ei
anneta tarkempia avaimia, vaan luotetaan opettajan kykyihin ja
rohkeuteen mahdollisesti uuden asian äärellä.

Jos lukijat ovat kiinnostuneita elokuvasta ja käyttävät sitä
osana opetustaan, teos voi toimia heidän kohdallaan innostajana
mitä tekijät tavoittelevatkin. Toimiiko teos sitten uusille ja
elokuvasta laajemmin tietämättömille henkilöille? Se voi tarjota
avaavia näkökulmia, mutta tekijöiden lähtökohtana on silti
arvatenkin ajatus, että suurin piirtein kaikki tietyn ikäpolven
ihmiset tunnistavat tietyn aikakauden elokuvat. Peppi Pitkätossun,
Eemelin, Pekan ja Pätkän, Ohukaisen ja Paksukaisen ja muiden
klassikoiden suosio jatkuu sukupolvesta toiseen eikä kukaan ole
kirjoittamaton taulu näiden suhteen. Tästäkin syystä 'elokuvat
itsessään kasvattavat' -ajattelumalli (parasta elokuvakasvatusta on
tarjota nähtäville parhaat elokuvaklassikot) on tekijöiden suosima
näkökulma. He myös korostavat olevan tarpeen valita jokaiselle
kohderyhmälle parhaiten soveltuvat elokuvat. Kirjan
hyödynnettävyys kasvaa, jos lukijat jakavat tekijöiden käsityksen
teoksessa esiteltyjen elokuvien pedagogisesta soveltuvuudesta.

Esipuheessa 'Tartu klassikkoon!' tekijät vetoavat asiaankuuluvalla
tavalla elokuvan ottamisesta mukaan nykypäivän mediakasvatukseen ja
siitä käytävään puheeseen. Täsmentämättä tarkemmin
pedagogiansa ydintä, tekijät kuitenkin tavoittavat tärkeän
näkökulman, johon myös Turun yliopiston mediatutkimuksen
professori Jukka Sihvonen (WiderScreen 3/2004) on viitannut.
Tutustuessaan elokuvan historiaan ja elokuvan moninaiseen
välineeseen '... lapsesta kasvaa tiedostava katsoja, joka kykenee
suhtautumaan myös kriittisesti siihen, mitä hän näkee ja kokee.'
(Raitaranta, Virtanen s. 6)

Teoksen ensimmäistä lukua 'Se on vain elokuvaa - Lapsi
vastaanottajana' tarkemmin lukiessa 'elokuvat itsessään
kasvattavat' -ajattelumallin rinnalle voi tekijöiden näkemyksistä
löytää muitakin yhtymäkohtia elokuva ja mediakasvatuksen
pedagogian historiasta. Kirsi Raitaranta esittelee luvun alussa
elokuvaesimerkkien kautta kokemusperäisiä tulkintoja lasten
vastaanottotavoista. Lapsia ja nuoria kiehtovat sisällöt, joissa
voi kokea pelon tunteita. Raitaranta näkee, että elokuvissa
'käsitellään' lasten kokemia pelkotiloja - hän toisin sanoen
(tätä kuitenkaan ilmaisematta) esittää, että elokuvantekijät
käyttävät hyväkseen ihmisten luonnollisesti kokemia psyykkisiä
tunteita rakentaessaan juonirakenteen dramaturgiaa. Elokuvat tekstin
mukaan auttavat hallitsemaan pelkoja, kun niitä käsitellään
huumorin keinoin ja kun samalla pelon tuntemiselle tarjotaan
mahdollisuus ja turvallinen tila. Näiden vahvojen tunne-elämysten
turvalliseen käsittelyyn kuuluu tietoisuus siitä, että kyse on
fiktiosta, jossa asiat eivät ole totta. Tässä kohtaa tekstissä on
implisiittisesti mukana elokuvat itsessään kasvattavat
-ajattelumalli. Pelot kuuluvat osaksi elokuvakokemusta etenkin kun
katsottavana on vähänkin jännittäviä elokuvia; asian toinen
puoli on luonnollisesti se että jännitys on osa dramaturgian
rakennetta. On kuitenkin eri asia väittää, että elokuvat
erityisesti käsittelisivät näitä tunteita, jos tämä tunteminen
kuuluu osaksi elokuvakokemuksen kaksoisyhteyttä katsojan ja elokuvan
välillä. Mikäli kyseistä argumenttia käytetään tietoisesti,
sillä voi olla monia lausumattomia piilofunktioita. Esimerkiksi
että lapset oppivat itsessään käsittelemään ja reflektoimaan
tunteitaan 'automaattisesti' vain katsomalla (heille sopivia
elokuvia). Voidaanko elokuvien läpikäyminen yhdessä valveutuneen
opettajan/vanhemman kanssa siten jättää vähemmälle? Tekijät
eivät kuitenkaan tätä kantaa tuo näin jyrkästi esille.

Samalla tekstistä kumpuaa yhtymäkohta myös mediakasvatuksen
mahdollisesti vaikutusvaltaisimpaan 'ruiskeen' perinteeseen (Sihvonen
emt.). Sivulla 12-13 Raitaranta ilmaisee käsityksensä media- ja
elokuvakasvatuksen tehtävästä, joka on yhtäältä auktoriteettien
toimesta valvoa, että lapsille ja nuorille on tarjolla soveltuvaa
aineistoa; toisaalta kehittää kriittistä medialukutaitoa, että he
kykenisivät itse suojautumaan heille haitalliselta aineistolta.
Kriittinen medialukutaito on kuin tartunnalta ehkäisevä tiedollinen
ruiske, joka auttaa nuorta ymmärtämään mikä on ja mikä ei ole
hänelle soveliasta materiaalia. Tekijät omaksuvat lähdeviitteinä
käyttämiensä asiantuntijoiden näkökulmat ja tuottavat itsensä
mediakasvattajiksi, jotka pyrkivät tarjoamaan turvallisen sillan
oikeanlaisen elokuvamateriaalin äärelle ja sen turvalliseen
kohtaamiseen.

Raitaranta ja Virtanen (ehkä tietämättään) ylläpitävät vanhaa
mediakasvatuksen retoriikkaa kahden todellisuuden välisestä rajasta,
jossa elokuvien todellisuus käsitetään toiseksi todellisuudeksi
('Se on vain elokuvaa') verrattuna ensisijaiseen
reaalitodellisuuteen. Tekijöiden edustaman näkökulman
ongelmallisuus tulee esiin siinä kuinka elokuva/mediakasvatus
nähdään säätelyvälineenä näiden todellisuuksien välisen
yhteyden moraalisen kunnollisuuden turvaamiseksi. Moraalisen suojelun
ja 'ruiskeen' perinteen rinnalla vaihtoehtoinen malli näkee
elokuvakasvatuksen ei siltana (joka turvallisesti johdattaa kulkua)
kahden maailman välillä, vaan pyrkimyksenä näiden todellisuuksien
toisiinsa lähentämiseen. Kun elokuvia käytetään esimerkiksi osana
tämän reaalitodellisuuden asioiden opettamisessa, voidaan yhdistää
'vastakkaiset' näkökulmat kriittisen lukutaidon kehittämisestä ja
(perinteisesti turmiollisena pidetystä) eläytyvästä kokemisesta
toisiinsa. Sillä ilman tehokasta mediakasvatusruiskettakin asiat
kytkeytyvät toisiinsa: elokuvien affektiivinen kokeminen lisää
tiedollista kiinnostusta elokuvaa kohtaan ja kun tämä energia
yhdistetään opetuksessa myös muihin teemoihin, kehittyvät sekä
nuorten kriittinen arvostelukyky että luontainen tiedonhalu.


Tiiviisti teoriaa - mitä on tehtävät?

Kirjan elokuvateoreettinen osuus on tiivistetty napakasti neljään
ja puoleen sivuun luvussa 'Elokuvakerronnan lyhyt kielioppi'.
Läpijuoksun makua ei voi välttää, vaikka teksti sinänsä on
soljuvaa ja asiat on saatu esitettyä selkeässä muodossa. Liekö
tämän osion kirjoittajalla kummitellut mielessä epäilys kuinka
motivoitunutta kohderyhmä on elokuva-analyysin kysymysten
äärellä.

Luvun sisällön kannalta ongelmana on jaottelu, jossa elokuvallinen
ilmaisu erotetaan omaksi alaluvukseen elokuvakerronnan
narratologisesta näkökulmasta. Onko kyse vain toimituksellisesta
ratkaisusta vai kumpuaako taustalta selkeä teoreettinen visio -
kysymystä jää pakostakin miettimään. Tekstin aluksi elokuvan
kielen esitetään olevan perustavasti yhteydessä kuvaan. Tämän
jälkeen kuitenkin tuodaan esille ongelmaton ja reflektoimaton
näkemys elokuvan ja luonnollisen kielen suhteesta. Elokuvan
kielellisyydestä puhutaan kautta linjan kertomisen taiteena, jonka
tutkimuksessa voidaan käyttää hyväksi kirjallisuuden teorioita.
Erityisesti luvun tekee ongelmalliseksi se, että tekstissä ollaan
koko ajan semiologisen käsitteistön sisällä: elokuvan kieli on
kerronnallisuutta, elokuvan kokeminen merkitysten vastaanottoa ja
niiden tuottamista. On yksipuolista esittää 'kuvien lukemisen'
opettelu yhtä lingvistisenä prosessina. Jos muita näkökulmia ei
tuoda esille, alaa tuntemattomalle lukijalle voi jäädä käsitys
objektiivisesta tiedosta, vaikka elokuvateorian historia on ollut
jatkuvaa tulkinnallista kisaa 'paikasta auringossa' eri näkökulmien
kesken. Mielestäni jos tekijöiden tarkoituksena on kirjassa ollut
korostaa elokuvan ominaislaadun erityisyyttä, sen elokuvallisuutta,
olisin valitun teoreettisen reflektoimattomuuden ja vaivattomuuden
sijasta toivonut hieman suurempaa panostusta elokuvan ilmaisullisen
puolen ja kuvaontologian käsittelyyn.

Kirjan tehtäväosio nivoutuu osaksi tekijöiden pyrkimystä
aktivoida ja innostaa opettajia käsittelemään elokuvia
opetuksessaan. Voidaan silti kysyä onko tehtävien oikea paikka
kirjan lopussa, jolloin tulee vaikutelma etäiseksi jäävästä
lisälukemistosta. Tekijät esittelevät tehtävät viitteellisinä,
vapaasti sovellettavina omaan käyttöön. Niiden käytettävyys
riippuu kuitenkin opettajan omasta aktiivisuudesta, sillä
kohderyhmää ja tarkoitusta ei ole tarkkaan määritelty.
Toimittamisessa näkyy usean tekijän kädenjälki, sillä välillä
tehtävät on suunnattu yläaste- lukioikäisille, useimmin rajaus
kuitenkin puuttuu.

Tehtävät tukeutuvat pääsääntöisesti tekijöiden näkemykseen
elokuvasta kerrontana, jolloin pääpaino on tarinaan liittyvien
elementtien ohella temaattisissa kysymyksissä. Tämä on luonteva
tarkastelutapa, jos halutaan pohtia ensisijaisesti elokuvan tuottamia
merkityksiä katsojissaan. Tehtäväosion ongelmana on, että
tehtävät jäävät liian etäälle yksittäisistä elokuvista.
Kouluissa esitettävien elokuvien yhdessä läpikäymiseen on aina
liittynyt se yleinen ongelma, että kuvien ja äänien tuottamaa
subjektiivista kokemusta on vaikea verbalisoida. Olisiko silloin
yksittäisiin kokemuksiin ('Miten koit elokuvan?') keskittymisen
sijasta parempi pureutua tarkemmin elokuvien formaaliin
ilmaisukieleen ja tekijöiden tyylin yksityiskohtaiseen erittelyyn?
Se mitä elokuvassa todella on voidaan palauttaa kaikkien mieliin
elokuvanäytteistä uudelleen katsomalla. Formaalin analyysin
opettelemisen kautta voidaan kehittää elokuvatietämystä,
yksilöllistä makua ja arvostelukykyä. Silloin kysymyksiin
yksilöllisistä kokemuksista voidaan alkaa saada myös vähitellen
muitakin vastauksia kuin 'ihan ok'.

Yhteenvetona sanottakoon, että kirjassa oli runsaasti hyvää ja
hyvin kirjoitettua asiaa elokuvista. Jos murto-osakin tästä saadaan
koulujen oppitunneille, voi innostavan opettajan välittämä oppi
tehdä ihmeitä ja aikaansaada nuorista uusia elokuvan
harrastajia. Elokuvakasvattajien tehtävänä on ennen muuta uusien
virikkeiden tarjoaminen, mutta myös elokuvien tyylin ja rakenteen
tarkempi avaaminen kuulijakunnalle. Kirja antaa tähän hyviä
lähtökohtia, vaikka tekijöiden teoreettisia näkökulmia voikin
joutua punnitsemaan.

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/