[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Lastensiirtojen punnittua historiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilona Kemppainen  VTT, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kavén, Pertti: Sotalapset. Toiveet ja todellisuus. Minerva, 2011.
288 sivua.


Lastensiirtojen punnittua historiaa
---------------------------------------------------------

Pertti Kavén on tutkinut sotalasten historiaa yli kolmekymmentä
vuotta. Tässä teoksessa hän osoittaa, miten toisen maailmansodan
aikaiset lastensiirrot ja niiden sodanjälkeinen käsittely
liittyivät Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaan. Virallisten tahojen
toiminnan rinnalla kulkevat lasten kohtalot, niistä
päällimmäisinä itsekin sotalapsena olleen Kavénin kokemukset.


Pertti Kavén on julkaissut useita sotalasten historiaa
käsitteleviä teoksia, mm. akateemisen väitöskirjan (Kavén 2010).
Tämä näkyy, paitsi aiheen tuntemuksessa, myös punnituissa
arvioissa ja kiihkottomassa suhtautumisessa. Ei liene tarpeen
erikseen kauhistua sitä, että sota-ajan yhteiskunnissa
tärkeitäkin päätöksiä tehdään yhden ministerin toimesta,
saati sitä, että käytössä ovat niin sensuuri kuin propagandakin.
Sota-ajan yhteiskunnissa demokratia ja avoimuus ovat toissijaisia
sodanpäämäärien ja tehokkuuden rinnalla. Käsitykset
inhimillisyydestä, psykologiasta ja parhaista mahdollisista
keinoista ovat nykyään usein erilaisia - ainakin oman maan
kansalaisten ollessa kyseessä. Tämän asian todettuaan voi tutkija
siirtyä varsinaiseen aiheeseensa.


Lapset osana ulkopolitiikkaa

Kavén osoittaa hyytävän johdonmukaisesti, miten suomalaiset lapset
olivat osa niin Suomen kuin Ruotsinkin ulkopolitiikkaa. Kun
ruotsalaiset talvisodan alussa tarjosivat Suomelle apua nimenomaan
lastensiirtojen muodossa, ei innostus aluksi ollut suurta. Ministeri
Juho Koivisto esitti suoraan kielteisen kannan asiaan. Tätä kantaa
ei kuitenkaan Eljas Erkko vienyt Tukholmassa eteenpäin ruotsalaisten
reaktion pelossa, ja asiaa alettiin valmistella yksityisten
järjestöjen taholla.

Kavén tulee siihen tulokseen, että lastensiirrot olivat niissä
olosuhteissa ainoa vaihtoehto. Olosuhteet olivat siis ne, että apua
Ruotsista haluttiin ja tarvittiin ja ruotsalaiset halusivat antaa
apunsa nimenomaan omassa maassaan suomalaisille lapsille. Ulko- ja
sisäpoliittiset seikat ajoivat suomalaisia päättäjiä
hyväksymään asian ja toimimaan sen puolesta.

Tarkoitus olikin palauttaa lapset Suomeen, kun he olisivat saaneet
terveytensä takaisin. Elintarvikepulan annettiin tahallaan
ymmärtää olevan niin suuri, että se aiheutti terveysuhan
sadoilletuhansille lapsille. Erityisen tärkeää oli luonnollisesti
siirtää sairaita lapsia, joille ei sotaa käyvässä maassa
riittänyt lääkärinhoitoa. Näiden lasten siirtämistä Kavénkaan
ei kritisoi, ja heidän kohdallaan lastensiirtojen tuloksia voidaan
pitää parempina kuin terveiden lasten.

Suuri elintarvikepula olikin, mutta avun saamiseksi sitä
liioiteltiin erityisesti Ruotsin suuntaan. Ruotsi ei
kansainvälispoliittisista syistä johtuen voinut antaa kaikkea
mahdollista elintarvikeapua suoraan Suomeen, mutta Ruotsista saadulla
rahalla ostettiin myös viljaa Saksasta jatkosodan aikana. Tässä
vaiheessa Suomen poliitikkojen, erityisesti sosiaaliministeri K.A.
Fagerholmin näkemykset nousivat keskeisiksi: lasten siirtäminen
Ruotsiin oli osa Suomen pyrkimystä pysyä pohjoismaiden yhteydessä.
Suomenruotsalaisten poliitikkojen myönteinen suhtautuminen ja
aktiivisuus asiassa olivatkin Kavénin mukaan olennainen syy
lastensiirtojen laajuuteen ja jatkumiseen.


Köyhyyttä vai sotaa pakoon?

Suomalaisten lasten tilanne ei ennen sotaakaan ollut kaikkialla
auvoinen. 1930-luvun laman jäljet tuntuivat perheiden
toimeentulossa; köyhimmällä maaseudulla yhä uusien lasten
syntyminen oli vakava taloudellinen ongelma rauhan aikanakin. Sodan
syttyminen vaikeutti entisestään näiden perheiden asemaa.
Elintarviketilanteen kiristyessä jatkosodan aikana varojen puute
esti juuri näitä eniten tarvitsevia turvautumasta mustaan pörssiin
korttiannosten täydennykseksi. Pulaa oli myös vaatteista. Näissä
oloissa lapsen tai parin lähettäminen vauraaseen naapurimaahan ei
ollut vain tunnekylmyyden osoitus.

Kavén tuo kuitenkin esille Suomenkin allekirjoittaman Geneven
sopimuksen vuodelta 1924, jonka mukaan lasta ei saa erottaa
vanhemmistaan köyhyyden vuoksi, vaan perhettä tulee tukea siten,
että lapsi voi edelleen asua vanhempiensa kanssa. Suomalaisen
sosiaaliturvan kehitys sai puhtia toisen maailmansodan aikana ja
sodan ajan kokemuksista. Lastensiirtojen propagoiminen ja niiden
julkisen kritisoinnin kieltäminen vaikuttivat kuitenkin siten, että
ne nähtiin monesti parhaana vaihtoehtona perheissä lapsen
hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Lisäksi, minkä Kavén toistuvasti, joskaan ei erityisen
painokkaasti toteaa, jatkuvaa hoivaa vielä vaativien lasten
lähettäminen Ruotsiin vapautti naisia työskentelemään.
Sota-aikanahan kehitettiin päivähoitoa, mutta riittävää se ei
ilmeisestikään ollut.

Teoksen liitteinä ovat tilastopohjaiset laskelmat mm. siitä, minä
vuosina lapsia siirtyi Ruotsiin ja takaisin Suomeen, kuinka suuri osa
lapsista oli sairaita ja mikä oli lasten kotitausta. Toisaalta
lastensiirtojen tietynlaisesta hallitsemattomuudesta kertoo, että
merkittävässä osassa siirtoja ei tietoja löydy sen paremmin
lasten taustasta kuin siirron syystäkään. Kyseessä oli
suuruusluokaltaan huomattava väestönsiirto, mihin nähden
sotalapsia koskeva keskustelu ja tutkimus pysyivät pitkään
olemattomina.


Lapset ja sisäpolitiikka

Liitteistä käy ilmi sekin, miten suuri osa lapsista oli kotoisin -
ilmoituksen mukaan - työläiskodeista. Tehdas- ym.
ammattityöläisten lapsia oli kaiken kaikkiaan 25 ja muiden
työläisten 20 prosenttia lapsista. Tämä ei kuitenkaan suoraan
näkynyt lastensiirtojen suomalaisessa politisoinnissa. Sotien aikana
sosialidemokraatit olivat rintamassa RKP:n kanssa kannattamassa
siirtoja; sotien jälkeen kommunistit kritisoivat siirtoja ja
halusivat palauttaa Ruotsiin jääneet lapset Suomeen. Sota-aikana
kritiikkiä esitti oikeisto, osin pyrkimyksenään saattaa Suomi
tiukemmin Saksan yhteyteen. Sotien jälkeen taas pohjoismainen
yhteistyö koettiin neuvostovastaiseksi.

Lapsen tai hänen perheensä hyvinvointi ei näissä karkeloissa
ollut erityisen keskeinen kysymys. Selvää on kuitenkin, että
lapsia siirrettiin pommitusten lisäksi köyhyyden vuoksi.
Lastensiirtojen syitä valottavassa taulukossa korostuu Viipurin
läänin kohdalla evakuointi. Kuten tunnettua, pakolaisuus aiheuttaa
kodittomuuden lisäksi myös toimeentulovaikeuksia.

Huomiota kiinnittää se, miten hitaasti Ruotsiin sodan jälkeen
jääneiden lasten asia tuli Suomessa eduskuntakäsittelyyn.
Kansanedustuslaitoksella oli toistuvasti käytettävissään liian
alhaisia tai korkeita lukuja. 15 000 Ruotsiin jäänyttä lasta on
nyttemmin osoittautunut virheelliseksi arvioksi: Ruotsin
väestökirjanpidon mukaan oikeampi luku on n oin 7100 lasta.
Suomessa asiaa ei kyetty valvomaan niin tarkasti, että
meikäläisistä tilastoista olisi asiassa apua.

On outoa, että lasten palauttamista vaadittiin vielä vuonna 1950
eduskunnassa ja yksityisesti senkin jälkeen. Tämä kuvastaa
kuitenkin suomalaista tilanteen ja laintulkintaa: lapset olivat
suomalaisten omaisuutta, jonka Ruotsi yritti vastoin aiempia
sopimuksia anastaa. Vuosien erossa oleminen ei ehkä vaikuttanut
vanhempien tunteisiin, mutta lapsen kokemuksena oli tässä
vaiheessa, että hän oli elänyt koko elämänsä Ruotsissa.

Kavén nostaa hyvin esille sota-ajan psykologian: siinä missä
miehen oletettiin kestävän rintamakokemukset - jos hän oli oikea
mies - lasten oletettiin kestävän siirron vieraaseen maahan ja
takaisin. Suomen elintarvikepulaa pidettiin keskeisenä ongelmana
erityisesti asemasodan aikana, jolloin asutuskeskusten pommitukset
eivät olleet siviilien ensisijainen ongelma. Kavén arvioi, että
pommitusten aiheuttamat vaarat olivat pienemmät kuin
lapsikuljetusten aiheuttamat fyysiset ja lastensiirtojen yleensä
aiheuttamat psyykkiset ongelmat. Terveetkin lapset joutuivat sodan
oloissa vaaraan kuljetuksissa; lisäksi suuria lapsimääriä
siirrettäessä infektioriski oli suuri. Suomen päässä
lääkäreitä ei konsultoitu riittävästi asiassa.

Lastensiirrot olivatkin, paitsi pitkällä tähtäimellä lapselle
yleensä haitallisia, myös tapahtumahetkellä vaarallisia. Näitä
vaaroja ei kuitenkaan otettu huomioon. Ruotsin armeija ei voinut
esim. suojata merikuljetuksia, koska se olisi näyttänyt liian
selkeästi sotaan osallistumiselta.


Henkilökohtaiset kokemukset

Kavén, joka on itsekin ollut sotalapsi, pohtii runsaasti myös
lastensiirtojen vaihtoehtoja. Ruoka-avun saaminen Suomeen, sen sijaan
että lapset siirrettiin ruoan äärelle Ruotsiin, oli tietenkin
näistä ensisijainen. Jonkin verran ruoka-apua tulikin Suomeen,
vaikka Kavén huomauttaa, että Saksasta saatu apu oli jatkosodan
aikana oleellisempaa. Ruotsin avunantoa Suomeen vaikeutti kuitenkin
sen oma asema ja riippuvaisuus Britanniasta, joka puolestaan oli
sodassa Suomen kanssa. Näin lasten asema sodan jaloissa tulee
havainnollisesti ilmi.

Suomen tilanteen vertaaminen muihin maihin avaakin lastensiirtojen
kysymystä hyvin. Kavén tuo esille myös Kreikan paljon vaikeamman
tilanteen toisen maailmansodan aikana: kreikkalaiset eivät
kuitenkaan halunneet luovuttaa lapsiaan. Kenties nykymaailmassakin
vastaavat kansalliset erot nousevat esille.

Kavénin kykyä nivoa omat, vaikeat kokemuksensa osaksi politiikan
kiemuroita ja kansainvälistä politiikkaa voi vain ihailla. Toki
teoksessa on ongelmansakin, jotka tuskin pääosin johtuvat
omakohtaisuudesta. Teemoja pyöritellään ja toistetaan useassa
luvussa turhaan. Tiiviimpi toimittaminen olisi ollut teokselle
eduksi, vaikka se kokonaisuutena on sujuva ja selkeä esitys
aiheestaan.

Toisaalta eri toimijoista olisi voinut kertoa enemmänkin. Vaikka
sotalasten sukupolvelle K.A. Fagerholm on tuttu, on maahamme
syntynyt jo lukuisa määrä ihmisiä, joille hän on vain se ehdokas
jonka Kekkonen päihitti yhdellä äänellä vuoden 1956
presidentinvaalissa - jos sitäkään. Taustoittaminen ja sen oikean
määrän arvioiminen ovat toki aina vaikeita kysymyksiä.


Mitä opimme?

Huolimatta näennäisestä oikeutuksestaan ja aikakauden toimijoiden
huolettomasta suhtautumisesta lasten kestokykyyn, lastensiirroista
aikanaan vastanneet henkilöt ovat Kavénin mukaan olleet pääosin
erittäin haluttomia antamaan haastatteluja aiheesta. Tämä
kertonee, paitsi yleisestä sota-ajan torjunnasta, myös
jonkinasteisesta tietoisuudesta, että kaikki ei todellisuudessa
mennyt kuten toivottiin.

Kavén päätyy teoksessaan johtopäätökseen, jonka mukaan
lastensiirrot yleensä eivät ole hyvä tapa auttaa sotaa käyviä
tai muuten kriisissä olevia maita sen paremmin kuin yksittäisiä
ihmisiä. Tämän ovat todenneet muutkin aiheesta kirjoittaneet
(esim. Salminen 2007). Ruotsista palanneilla lapsilla oli vaikeuksia
niin kotona kuin koulussakin, minkä lisäksi nuorisorikollisuus oli
suurempaa heidän keskuudessaan. Erityisesti suhde äitiin jäi
etäiseksi.

Kavén laskee lastensiirtojen väestötappioksi 4000 lasta. Tähän
lukuun hän päätyy arvioimalla, kuinka moni siirretyistä sairaista
lapsista olisi menehtynyt Suomessa, ja toisaalta miten moni lapsi jäi
palaamatta Suomeen. Lisäksi on laskettava kielivaikeuksista johtuneen
alemman koulutustason tappiot, psyykkiset ongelmat ja oletettu
suurempi riski muuttaa myöhemmin takaisin Ruotsiin.

Suomalaiset vanhemmat eivät olleet useinkaan valmistautuneet
vastaanottamaan heistä jo vieraantunutta lastaan. Yhteistä
kieltäkään ei välttämättä enää ollut. Heillä ei ollut
kykyä käsitellä asiaa sillä hetkellä eikä myöhemminkään.
Ympäröivä yhteiskunta vähätteli lasten kokemusta eikä juuri
ottanut osaa vanhempienkaan kärsimyksiin.

Sotalasten kokemuksissa nähdään usein suora yhteys esimerkiksi
lasten päivähoitoon tai erovanhemmuuteen. Näissä molemmissa
kysymyksissä asianosaisena korostaisin kuitenkin sitä, minkä
Kavén tuo toistuvasti esille: sotalapsista ja heidän kokemuksistaan
keskusteltiin 1990-luvulle saakka niukasti niin perheissä kuin
muualla yhteiskunnassakin. Ongelmana eivät olleet ainoastaan lasten
toistuvat hylkäämiskokemukset, vaan ympäristön kyvyttömyys
ymmärtää ja reagoida lapsen tunteisiin.  Kun asioista ei puhuta,
niiden vaikutukset moninkertaistuvat tulevaisuudessa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/