[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Bon Jour! Merirosvot ja Radiomafia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Paavo Oinonen  FT, tutkija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kemppainen, Pentti: Aina soi Sävelradio: Radiomusiikista
musiikkiradioon. Avain, 2011. 294 sivua.


Bon Jour! Merirosvot ja Radiomafia 
---------------------------------------------------------

Pentti Kemppaisen kirja Aina soi Sävelradio on tiivis tietopaketti
suomalaisen kevyen radiomusiikin historiasta. Yleisradiossa pitkän
uran tehnyt ja radion muutosta tutkinut Kemppainen tuntee yhtiön
musiikkipolitiikan läpikotaisin. Teos kertoo ennen kaikkea, miten
sivistystehtäväänsä ja monopoliaan puolustanut Yleisradio on joutunut
yleisön luomien paineiden myötä populaaristamaan musiikkiohjelmistoaan
ja miten tärkeä kysymys musiikki on eri aikoina ollut. Monelle
radiosta kiinnostuneelle tarinan juoni on entuudestaan tuiki tuttu,
mutta kirja antaa erinomaisen ja omakohtaisen tuntuisen kuvan
muutoksista.


Aina soi Sävelradio ei ole akateeminen tutkimus vaan pikemminkin
tietokirja, joka pyrkii antamaan kevyelle radiomusiikille sille
kuuluvan aseman Yleisradion historiassa. Tietokirjamaisuus on hieman
harmillista, sillä meiltä jää yhä puuttumaan Yleisradion
populaarimusiikin historiaa käsittelevä laaja tutkimus. Aihepiiriä on
aiemmin jonkin verran tutkittu, mutta kevyt radiomusiikki tarvitsisi
historian, jossa myös tarinan toinen osapuoli - taidemusiikki - saisi
dynaamisemman paikan muuna kuin hahmottomana vastapuolena.

Teoksen muistelun luonnetta korostaa se, ettei tekijä ole sijoittanut
kaikkea viittaamaansa kirjallisuutta ja muuta aineistoa
lähdeluetteloon. On toki tunnustettava, että kirja toimii hyvin
omilla perustietopaketin ehdoillaan.

Pentti Kemppainen lähtee liikkeelle varhaiselta 1960-luvulta, jolloin
satakuntalainen nuori kiinnostui radiosta merirosvoradioiden
innoittamana. Sittemmin helsinkiläistynyt opiskelija päätyi
Yleisradioon toimittamaan ensimmäistä amerikkalaistyylistä disc
jockey -ohjelmaa otsikolla Poppamies ja yleisradioura jatkui eri
tehtävissä. Kun Yleisradio vastasi 1990-luvun alussa
paikallisradioiden haasteeseen, sai Kemppainen luotsattavakseen
populaarikulttuurin Radiomafia-kanavan.

Kirjan aluksi tekijä hahmottelee peruseron yhdysvaltalaisperäisen
kaupallisen ja eurooppalaisen julkisen palvelun radiotoiminnan
välille. Jo varhain yhdysvaltalainen radio alkoi kilpailla
mainostajien maksamilla ohjelmilla yleisöistä, kun taas
eurooppalaisen radiotoiminnan maksoivat kuuntelijat ja valtiot
säätivät ohjelmistoille sivistystehtävän. Alettiin puhua
kansalaisille suunnatusta julkisesta palvelusta, mikä tarkoitti muun
muassa eri kuuntelijaryhmien tarpeiden huomioon ottamista. Julkisen
palvelun toimijat ymmärsivät musiikin sisältyvän sivistystehtävään ja
varmuuden vuoksi määrittelivät itse yleisön tarpeet, kun taas
Yhdysvalloissa musiikilla houkuteltiin yleisöjä.

Teoksen pääjuonen pohjustukseksi Kemppainen kertaa ääniradion
varhaishistoriaa palaten suomalaisen sähköisen viestinnän
alkuvuosiin, jossa kevyt musiikki joutui altavastaajan osaan.
Varhaishistorian esittely on sinällään perusteltua, mutta nyt kirjan
alkuun muodostuu ulkomaisen kontekstin esittelyn jälkeen hieman
kankea paluu ajassa taaksepäin.

Käy kuitenkin hyvin ilmi, miten jatsi ja iskelmä olivat
keskustelunaiheita sivistysradiossa, mutta vasta 1960-luvun
pop-musiikin rynnistys ja kulutuskykyiset suuret ikäluokat haastoivat
klassista musiikkia vaalivan Yleisradion.

Merirosvoradiot

Vauhtiin Aina soi Sävelradio pääsee, kun siirrytään
merirosvoradioiden uhkaan. Merirosvokanavat olivat 1960-luvun alussa
kansainvälisillä vesillä toimineita mainosrahoitteisia
musiikkiradioita, jotka haastoivat monopoliradiot soittamalla hittejä
aluevesirajan ulkopuolella. Tätä eivät eetteriä valvovat lainsäätäjät
olleet huomanneet kieltää. Lainsuojattomuutta lisäsi se, etteivät
ääniaaltojen tunkeilijat aina piitanneet musiikin
tekijänoikeuskorvausten tilittämisestä.

Pohjoismaiden alueella lähettäneiden asemien takana olivat
yhdysvaltalaiset liikemiehet, jotka halusivat laajentaa
kanavaomistuksiaan tai yleensä liiketoimiaan Euroopassa. 1960-luvun
alussa Suomen lounaisrannikolle kantoi amerikkalaisella pääomalla
pystytetyn Radio Nordin signaali. Bon Jour -nimiseltä alukselta
lähettänyttä kanavaa johti suomenruotsalainen Jack Kotschack. Kanavan
varsinainen kohdeyleisö oli kuitenkin Ruotsissa.

Kemppainen luonnehtii kiinnostavasti Kotschackin ohjelmafilosofiaa,
jonka mukaan kuuntelijalle ei saanut tulla tunnetta, että hän oli
menettänyt jotain tärkeää aiemmin esitettyä. Pääasiassa Radio Nord
tarjoili nykyhetkeen tarttuvaa ohjelmien virtaa, jonka runkona oli
riittävän vaihteleva kevyt musiikki. Yksi makusuunta ei saanut
dominoida, sillä se johtaisi radioiden sulkemiseen aina jossakin,
eivätkä mainostajat olisi tästä pitäneet.

Tämä oli todella jotain muuta, mitä eurooppalaiset julkisen palvelun
kanavat runsaine puheohjelmineen tarjosivat. Kaupallisia kanavia oli
Euroopassa toki toiminut muutamia muitakin, mutta poikkeuksia ne
olivat, kuten vaikkapa Radio Luxembourg, joka sotien jälkeen levitti
populaarimusiikkia sekä läntiseen että itäiseen Eurooppaan.
Yksinkertainen toimintaperiaate oli sama kuin merirosvoradioilla:
antaa yleisöille maksimaalisesti kevyttä musiikkia.

Siinä missä Radio Luxembourgin popmusiikki villitsi
länsieurooppalaisia nuoria ja sekoitti kommunistisen nuorisoliiton
rivejä DDR:ssä, näin uskoi puoluejohtaja Walter Ulbricht, myös
merirosvoasemat toivat rannikon suomalaisnuorten tietoon, että
eetterissä voisi kuulua toisenlainen musiikki. Toiveet popin
täyttämästä eetteristä alkoivat itää.

Sävel kevenee

Valtiot hiljensivät merirosvoradiot nopeasti lainsäädännöllisin
muutoksin. On silti helppo uskoa Pentti Kemppaisen ja monen muun
radiotutkijan toistamaan tulkintaan, jonka mukaan radioaaltojen
rosvojen ja kasvavien nuorisoikäluokkien paine sai pohjoismaiset
yleisradioyhtiöt keventämään musiikkiohjelmistojaan.

Suomen Yleisradio pohti lisämusiikin rahoittamista jopa
mainostuloilla, mutta epäilemättä poliittisesti vaikeasti
toteutettava aie hautautui. Samaan aikaa ultralyhyiden aaltojen
käyttöönotto mahdollisti lisäkanavan rakentamisen, ja yleisohjelman
rinnalle syntyi rinnakkaiskanava.

Vuonna 1963 yhtiö aloitti rinnakkaisohjelmassa kevyttä musiikkia
tarjoavan Sävelradion, jota varten perustettiin peräti oma toimitus.
Aiemmat lähetystauot alkoivat täyttyä musiikilla ja juonnoilla,
tulihan heti alkuun seitsemän tuntia lisää lähetysaikaa.

Muutoksen jatkuvuus

Radiomusiikin muutosten ohessa Kemppainen kuvaa yleisradioyhtiön
sisäisiä käännöksiä ja toimintaympäristön muutoksia, jotka ovat lähes
aina sidoksissa toisiinsa, kuten kirjasta hyvin käy ilmi. Kun
1960-luvun puolivälissä Eino S. Revon johtama laajeneva yhtiö ryhtyi
noudattamaan informatiivista ohjelmapolitiikkaa kulttuurivasemmiston
tuella, myös kevyet musiikkiohjelmistot saivat omanlaisen
informatiivisen ja sivistävän sävytyksen. Sittemmin toisenlaista
otetta edusti vuonna 1980 aloittanut ohjelmablokeiksi koottu
Rockradio, jolla Yleisradio sai väliaikaisesti houkuteltua takaisin
jo äänilevyjen ja stereoidensa pariin kadonneita nuoria
kuuntelijoita.

Kun toimintaympäristö taas kerran muuttui 1980-luvun puolivälissä
kaupallisten paikallisradioiden myötä, yleisradioyhtiön radiotoiminta
oli kenties historiansa suurimmassa kriisissä. Paikallisradiot olivat
luvanneet alueellista kulttuurin vaalintaa, mutta käytännössä ne
kaappasivat nuoret kuuntelijat soittamalla rockia. Yleisradio vastasi
1990-luvun alussa jakamalla ääniradionsa korkea-, populaarikulttuurin
ja aluelähetysten kanaviksi.

Asianosaisena Pentti Kemppainen osaa kertoa populaarikulttuurille
omistetun Radiomafian menestystarinan, jota siivitti
paikallisradiokentän ahdinko laman kurimuksessa, kun hyvin resursoitu
julkisen palvelun toimija omaksui kaupallisten kilpailijoiden notkeita
toimintatapoja.

Nyt Radiomafia on jo historiaa, ja valtakunnallinen kaupallinen
ääniradio on vuodesta 1997 lähtien mukana kilpailussa. Entisenä
yleisradiolaisena Kemppainen asettuu lopuksi arvioimaan
yhdenmukaistuvaa ääniradiota julkisen palvelun haasteiden
perspektiivistä, josta hän on käytännössä kirjoittanut koko teoksen.
Miten Yleisradion ääniradio voisi pärjätä internetin ja
mobiilipalvelujen ristitulessa, kun populaarikulttuuri on
valtakulttuuria? Koko lailla odotettava vastaus on, että yhtiö voi
pärjätä vain tarjoamalla merkittäviä sisältöjä ja vaihtoehtoja myös
nuorille kuuntelijoille, jotka ovat pysyvä haaste.

Yllätyksettömänäkin vastaus on perusteltu, ja pienen huolenaiheen
kirjan perusteella voi nostaa esiin. Kemppaisen teos osoittaa moneen
otteeseen, miten Yleisradio on toiminut ja muuttunut pakon edessä,
kun on ollut keksittävä reitti eteenpäin, mutta huomattavan harvoin
yhtiön piirissä on enteilty uutta ja tartuttu etukenossa muutoksiin.
Pentti Kemppaisen historiakatsaus osoittaa, että nyt käsillä olisi
sellaisen hetki.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/