[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: \'Työn iloa!\' keskellä sotaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kirsi-Maria Hytönen  Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto,
historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Paavilainen, Sinikka: Työtytöt. Tytöt isänmaan palveluksessa
1941-1945. Minerva Kustannus Oy, 2010. 287 sivua.


'Työn iloa!' keskellä sotaa
---------------------------------------------------------

Naisten jatkosota ei ollut vain lottien ja apusisarten sotaa; se oli
myös niin kutsuttujen työtyttöjen aikaa. Sinikka Paavilaisen
tietokirja Työtytöt - Tytöt isänmaan palveluksessa 1941-1945 kertoo
työtyttöjen organisaatiosta, tehtävistä ja koulutuksesta entisten
työtyttöjen omien muistelujen kautta.


Työtytöt olivat Naisten Työvalmiusliiton kouluttamia apulaisia
taloihin   ja perheisiin, joissa oli työvoimapulaa. Työtyttöjen
koulutus oli  varsin  mittavaa 1940-luvun olosuhteissa, ja 'Työn
iloa!' tervehdyksien   saattelemat, toimimaan koulutetut nuoret
naiset olivat merkittävä apu   monille vähävaraisille, niukan
toimeentulon varassa eläville perheille.Naisten Työvalmiusliitto ry
perustettiin talvisodan jälkeen organisoimaan vapaaehtoista
naistyövoimaa yhteiskunnan tärkeillä alueilla kuten sadonkorjuussa.
Järjestö syntyi talvisodan hengen ilmapiirissä ja yhdisti sen vuoksi
suuren määrän naisjärjestöjä puoluekantaan katsomatta. Poliittisen
riidat unohdettiin yhteisen työn äärellä.

Vapaaehtoistyön järkevä organisointi oli tarpeellista
jälleenrakennuksen alkaessa talvisodan jälkeen, mutta jatkosodan
sytyttyä Työvalmiusliiton järjestämien leirien ja työtyttöjen avun
merkitys kasvoi entisestään.


Sodan kova arki

Naisten työpalveluleirit olivat 1940-luvulla yleinen ilmiö muuallakin
Euroopassa. Suomenkin leireihin otettiin mallia ulkomailta. Eri
puolille maata perustetuissa työpalvelukeskuksissa nuoret,
vapaaehtoisesti työpalveluun lähteneet naiset saivat teoriaopetusta
ja harjoittelivat tehtäviään. Opetuksen aiheena olivat yhteiskunta,
puutarhanhoito, liikunta, terveyden- ja lastenhoito sekä
maataloustyöt. Sisäpalveluvuoron jälkeen tytöt lähetettiin lähiseudun
koteihin ja tiloille, joissa tarvittiin apua tai hoivatyötä. Illaksi
palattiin aina muiden tyttöjen luokse leirille.

Työ työkodeissa oli fyysisesti raskasta ja päivät pitkiä. Sota-ajan
ravintotilanne oli niukka, joten tyttöjen ruumiillinen kestävyys oli
koetuksella. Henkistä kestävyyttä koetteli rajan läheisyydessä
jatkuva desanttivaara. Työkodeista tyttöihin tarttui välillä
syöpäläisiä, eivätkä hygieniaolot muutenkaan vastanneet kaikkien
tyttöjen lähtötilannetta. Kaikesta kuitenkin selvittiin, sillä
motivaatio oli korkealla: 'Minulla oli vain yksi haave. Päästä
tositoimiin täyttämään paikkani isänmaan puolustamiseksi, vihollisen
lyömiseksi ja rauhan turvaamiseksi.' perustelee eräs entinen työtyttö
lähtöään työpalveluun.

Paavilaisen kirja tuo sodan tuhoisuuden lähelle lukijaa. Vaikka
työtyttöjen muistoissa on paljon positiivistakin voimaa, ovat
kuvaukset sota-ajan kovista olosuhteista ravistelevaa luettavaa tänä
päivänä. Eräs puhuttelevimmista kertomuksista on Ämmänsaaren
lastensairaalan perustamisesta. Kainuu oli vielä tuolloin aikamoista
korpimaata, ja talvisota oli hävittänyt aluetta ja tehnyt elämisestä
entistä vaikeampaa. Naisten Työvalmiusliiton perustama Rajan Apu
-järjestö keräsi rahaa lastensairaalan perustamiseksi Kainuuseen.
Muun muassa kirjailija Ilmari Kianto osallistui keruuhankkeeseen
aktiivisesti, samoin monet muut vapaaehtoiset. Rahat sairaalaa varten
saatiin kokoon ja rakennustyöt aloitettiin. Sota hidasti työtä, mutta
sairaala päästiin avaamaan joulukuussa 1943. Työtytöt olivat
auttamassa sairaalassa alusta lähtien. Lastensairaalan kohtalo oli
kuitenkin kova: sotatapahtumien vuoksi potilaat, tarvikkeet ja
irtaimisto piti evakuoida jo seuraavana kesänä. Saksalaiset joukot
polttivat uuden sairaalan perääntyessään pohjoista kohti syksyllä
1944.


Yhteinen työ

Paavilainen nostaa useaan kertaan kirjassa esiin sen, miten
yhtenäistävä vaikutus työtyttökoulutuksella oli. Sosiaalisten ryhmien
erot olivat tuohon aikaan vielä hyvin selvät, mutta työtyttöleirillä
erot vaatteissa, tehtävissä tai asuinolosuhteissa katosivat. Eräs
entinen työtyttö kertoo saapumispäivästään leirille: 'Tytöt oli
jaettu aakkosjärjestyksessä, noin kuusi tyttöä yhteen huoneeseen.- -
Saimme vielä samana päivänä punavalkoruutuiset työtakit ja päähineet.
Ei ollut enää ylioppilaita ja kotiapulaisia, vaan kaikki olivat
samanarvoisia työtyttöjä.'

Työtytöistä 37 prosenttia oli koululaisia, ylioppilaita tai
korkeakoulussa opiskelevia, 19 prosenttia kotiapulaisia, 12
prosenttia tehtaiden työntekijöitä ja 10 prosenttia maatilojen
tyttäriä. On helppo kuvitella, että auttamistehtävät pienellä
korpitilalla olivat tuttuja monille nuorille naisille, mutta osalle
työpalvelu merkitsi aivan konkreettisesti uuden oppimista.
Helsinkiläinen työtytöksi ryhtynyt ylioppilas ja köyhän töllin emäntä
saattoivat molemmat olla varsin hämmentyneitä uudesta tilanteesta:
työtyttö suojatun elämänsä muuttumisesta toisten auttamiseksi, emäntä
uudesta apulaisestaan. '...mutta pian alkoi yhteistyö heidän välillään
sujua. Ruokaa pitäisi laittaa ja pyykki pestä ja halotkin hakata,
luetteli emäntä, ja lastenkin perään pitäisi katsoa. Työ sujui alussa
kömpelösti, mutta apu tuli todella tarpeeseen. Rajaseudun ihmiset
elivät kestokykynsä äärirajoilla.'


Tietoa työtytöistä ennen ja nyt

Työvelvollisuus ja auttaminen kuuluivat 1940-luvun ilmapiiriin.
Sinikka Paavilainen kirjoittaa: 'Työpalvelu saatettiin helposti
sekoittaa muihin valtion järjestämiin yleisen työvelvollisuuden
piiriin kuuluviin työleireihin. Kyseessä oli kuitenkin erillinen,
pitemmälle rauhan aikaankin tähtäävä kansalaiskasvatus- ja
yhteiskuntapalveluohjelma.'

Naisten Työvalmiusliitto ry lakkautettiin sodan jälkeen, sillä se oli
perustettu sota-ajan poikkeustilannetta varten. Ajatus työpalvelun
kehittävästä, sekä yksilöä että yhteiskuntaa hyödyttävästä hyvästä
voimasta jäi kuitenkin eloon, ja ideaa työpalvelusta on tuotu välillä
esiin eri järjestöjen tahoilta. Laki naisten vapaaehtoisesta
asevelvollisuudesta tuli voimaan vuonna 1995, mikä on nostattanut
edelleen keskustelua siviilipalveluksesta, kansalaispalvelusta ja
molempien sukupuolten osallistumisesta esimerkiksi kriisinhallintaan.
Tätä keskusteluun liittyy tänä päivänä myös Naisten Valmiusliitto ry,
joka on naisjärjestöjen yhteistyöjärjestö. Sinikka Paavilainen nostaa
kirjansa lopussa varsin voimakkaasti esiin kansalais- tai työpalvelun
kehittämisen nykypäivänä. Loppuluku tekee muutoin keveästä kirjasta
melkein pamflettimaisen: 'Perustus- ja tasa-arvolakimme edellyttävät
molempien sukupuolten samanlaisia oikeuksia ja mahdollisuuksia
osallistua maanpuolustuksellisiin ja yhteiskunnallisiin tehtäviin.'

Paavilaisen kirja on sujuva tietoteos tärkeästä aiheesta.
Esipuheessaan kirjoittaja toteaa, että lähdeviitteet on luettavuuden
helpottamiseksi jätetty mahdollisimman vähiin, mutta lähdeluettelo on
muutoin kattava. Harmillista, ettei tämä vaikuta kaikkein parhaalta
ratkaisulta. Kirjoittaja ei kerro lähteistään mitään muuta kuin että
haastatteluja on tehty: jää epäselväksi milloin, kenen toimesta ja
millaisilla kysymyksillä aineisto on koottu. Osa lainauksista on
lisäksi aiemmista työtyttöjä käsittelevästä kirjallisuudesta, lähinnä
vuonna 1997 ilmestyneestä, huolellisemmin lähteitä käyttävästä
tietoteoksesta Työtytöt - Naisten vapaaehtoinen työpalvelu 1941-1945
(Edita). Vaikka nyt käsillä oleva Paavilaisen tuoreempi työtyttöjä
käsittelevä teos onkin tietokirja, jää lukija kaipaamaan lisätietoja
kirjan pohjana olevista tutkimusaineistoista. Lukija saattaa myös
ihmetellä, miksi kirja on tehty, etenkin kun lähes samanniminen, osin
samansisältöinen kirja on siis ilmestynyt 1990-luvulla. Pieni,
muutaman rivin panostus lukijan ymmärryksen laajentamiseksi ja kirjan
kontekstin selvittämiseksi esipuheessa olisi parantanut kirjan
luettavuutta.

Lähdetyöskentelyn raportointiin liittyvistä puutteista huolimatta
voin suositella Sinikka Paavilaisen teosta kaikille toisen
maailmansodan kotirintamasta kiinnostuneille, eikä tietokirjan
lukeminen edellytä laajaa pohjatietoa aiheesta. Teoksessa tavoitetaan
hienosti sota-ajan kokeneiden ihmisten omat muistot, kokemusten
monenkirjavuus sekä tehdyn työn merkitys työpalveluun osallistuneille
naisille. Teos lisää helposti lähestyttävällä tavalla tietojamme
jatkosodan kotirintaman kokemushistoriasta.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/