[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mielialan hoitoa, sanasotaa ja koodikieltä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Paavo Oinonen  FT, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vihonen, Lasse: Radio sodissamme 1939-1945. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura (SKS), 2010. 331 sivua.


Mielialan hoitoa, sanasotaa ja koodikieltä
---------------------------------------------------------

Lasse Vihosen teos Radio sodissamme 1939-1945 kertoo nimensä
mukaisesti ääniradion käytöstä Suomen sotaponnisteluissa. Kirjan
fokus on vahvasti kotimaisessa yleisradioyhtiössä, mutta myös
eetteripropaganda eri ilmenemismuotoineen on läpivalaisussa. Tämän
ohella Vihonen sivuaa muuta ääniaaltoja hyödyntänyttä sota-ajan
strategista viestintää.


Kolmekymmentäluvun loppuun mennessä radioteknologia oli kehittynyttä,
ja yleisradioyhtiöt lähettivät säännöllisesti ohjelmia laajeneville
kuuntelijakunnille. Kun toinen maailmasota syttyi, oli luonnollista,
että voimistuneesta radiosta tuli yksi keskeisimmistä
propagandavälineistä. Suomessa Yleisradio pyrki vaikuttamaan omiin
kansalaisiinsa, mutta lähetyksiä suunnattiin myös rajojen ylitse ja
niitä tietenkin otettiin myös vastaan muualta. Radioaallot eivät
pysähtyneet maan rajojen sisään.

Radio sodissamme lähtee liikkeelle radioteknologian historiasta ja
hahmottelee ääniaalloilla tapahtuvan viestinnän propagandakäytön
perusteita. Vihonen selvittää asiantuntevasti sekä radion teknisiä
vahvuuksia että heikkouksia ja sitä, miten puolustusvoimissa ja
yleisradioyhtiössä alettiin tiedostaa uuden viestimen mahdollisuudet
poikkeusoloissa. Kirjoittaja tulee kuvanneeksi prosessia, jossa sana
propaganda alkaa myös meillä mieltyä yhä enemmän manipuloivaksi
viestinnäksi, jollaiseksi se nykyään ymmärretään. Yleisradion ja
puolustusvoimien kielenkäytössä se saattoi vielä tuolloin viitata
neutraalisti tiedotustoimintaan.

Kirja on rakenteeltaan kronologinen ja etenee sotatapahtumien mukaan.
Viranomaisten, puolustusvoimien ja yleisradioyhtiön sodan eri
vaiheissa tekemät strategiset ja periaatteelliset ratkaisut
viestinnän järjestämisessä tulevat läpivalaistuiksi. Tämä tekee
teoksesta selkeän ja sujuvasti etenevän kertomuksen, jossa
kirjoittaja selvittää myös aiemmin hyödyntämättömään
arkistoaineistoon perustuen sota-ajan radiotoimintaa.

 


Radioaallot propagandan palvelukseen

Jo ennen talvisodan alkamista armeija, viranomaiset ja
yleisradioyhtiön johto valmistautuivat poikkeusoloihin. Kun sota
syttyi, mikrofonien ääressä alkoi vilistä harmaanuttuista väkeä ja
muita uusia kasvoja. Vaikka Yleisradio vastasi edelleen ohjelmiston
pääosasta, Valtioneuvoston tiedotuskeskus ja puolustusvoimat
tuottivat omia lähetyksiään. Näiden ohella vapaaehtoisjärjestöt
pääsivät radioaalloille. Puolustusvoimien ohjelmien vastuutaho oli
ohjelmatietoihin merkitty, mutta muista ulkopuolisten hoitamista
lähetyksistä tiedot puuttuivat, joten kuulijoille kaikki oli samaa
Yleisradion propagandaa. Muun muassa suositut, näyttelijä Aku
Korhosen henkilöimät, Lapatossun pakinat olivat
vapaaehtoisjärjestöjen tuottamia.

Heti sotien jälkeisessä muuttuneessa poliittisessa tilanteessa
Yleisradio sai tästä kärsiä, kun uusi, vasemmistolainen pääjohtaja
Hella Wuolijoki teki tiliä lähimenneisyyden kanssa ja muisti
yksiäänisen propagandaradion. Vastuuta kantoivat ohjelmapäällikkö
Ilmari Heikinheimo ja pääjohtaja J. V. Vakio, jotka siirtyivät
ohjelmayhtiöstä muihin tehtäviin.

Aina talvisodasta jatkosotaan Suomen ilmatila oli tiheänään
radioviestintää. Yleisradio viestitti oman maan kansalaisille,
puolustusvoimat lähetti ohjelmaa maan rajojen ulkopuolelle ja vielä
lukuisilla eri kielillä. Samalla viranomaiset tarkkailivat ulkomaiden
radiolähetyksiä. Suomalaisia kiinnosti liittoutuneiden
eetteriliikenne, ja Neuvostoliiton suomenkielinen propaganda oli
yhtäältä häirinnän ja toisaalta aktiivisen tarkkailun kohteena.

Vihosen kuvauksen mukaan Yleisradion ja viranomaisten välinen
yhteistyö oli pääosin sujuvaa. Asioiden hoitamista ei näyttänyt
häirinneen edes se, että poikkeusolojen ajan organisaatiot tuntuivat
elävän ja muuttuvan jatkuvasti. Hallinnollisten asioiden ohella
huomiota kirjassa saavat radiopropagandan lähettämisen ja kuuntelun
tekniset edellytykset.

Kotimaiset ohjelmat käyttivät pitkiä ja keskipitkiä aaltoja, jotka
kuuluivat suhteellisen hyvin. Ulkomaanlähetyksiä varten käytettiin
lyhytaaltolähetyksiä, joiden kuulemista varten vastaanottimet oli
viritettävä huolellisesti. Pulmana oli se, että lyhytkestoinen
ohjelma saattoi päättyä ennen kuin asema oli kunnolla kuuluvilla.
Kaikki lähetykset olivat alttiita normaaleille maantieteellisille
esteille ja säähaitoille, mutta myös vihollisen järjestämille
häiriöille. Säännönmukainen häirintä oli käytössä eri puolilla
rintamia.

 


Salasanomia kaukopartioille

Radio sodissamme -teoksen yksi vahvuus on eetterisodankäynnin eri
keinojen kuvaus ja kiinnostavat tarinat. Vihonen kertoo, miten
suomalaiset kaukopartiomiehet saivat alkeelliset lähettävät
radiolaitteet, jotka myöhemmin kehittyivät kaksisuuntaisiksi.
Alkeellisimmissa versioissa partiomiehet pystyivät lähettämään
morsemerkkejä mutta eivät ottaman sanomia vastaan. Myöhemmin he
saivat kehittyneempiin laitteisiinsa jopa yleisradiolähetyksiin
kätkettyjä viestejä. Nimittäin uutislähetyksen jälkeen lähetetyissä
tiedotuksissa koodattiin tietoja sisseille. Lahden suurasema kantoi
nämä aina Itä-Karjalaan saakka. 

Vihonen pyrkii myös valaisemaan sitä, mihin propaganda tuolloisissa
oloissa parhaimmillaan pystyi. Viranomaiset tietenkin tutkivat
propagandan vaikuttavuutta omien kansalaisten keskuudessa, mutta
tarkkaa tietoa ei kuitenkaan voi olla siitä, miten ulkomaille menneet
lähetykset saavuttivat kuuntelijoita ja millä vaikutuksella. Yhtä
kaikki lohdullisena selvitysten tuloksena oli, ettei
neuvostopropaganda tuntunut tehoavan suomalaisiin.

Itsestään selvää on, että kotimaisella ja ulkomaille suunnatulla
propagandalla oli eri tavoitteet. Siinä missä sisäisessä
mielialatyössä viranomaiset rauhoittelivat ja rohkaisivat
kansalaisia, ulkomaille suunnattu lähetystoiminta saattoi olla
diplomatian jatke, jolla valtiojohto perusteli sotaa käyvän maan
ratkaisuja, kun taas vihollismaahan propagandistit suuntasivat
varsinaisen eetterisodan.

 


Persoonat peliin

Ääniaaltojen sota henkilöityi muutamiin keskushahmoihin.
Merkittävimmäksi ja palautteen perusteella suosituimmaksi
suomalaisääneksi kohosi Yrjö Kilpeläinen, joka aloitti
radiopakinoinnin jo talvisodan aikana ja jatkoi läpi jatkosodan.
Nimimerkillä Jahvetti esiintynyt radioääni isännöi kirjelaatikkoa,
jonka päätehtävänä oli Neuvostoliiton Suomeen suuntaaman
radiopropagandan esittämien väitteiden mitätöinti ja yhteishengen
ylläpitäminen suomalaisten keskuudessa.

Näiden ripitysten vastapuoleksi henkilöityi neuvostopropagandisti
Armas Äikiä. Muita keskeisiä Jahvetin Suomen taajuuksilla haastaneita
neuvostopropagandan hahmoja olivat vaikkapa Moskovan ja Petroskoin
Tiltut.

Suoranaisten radiopropagandistien ohella monet muut radioäänet
nousivat suomalaisten tietoisuuteen ja suosikeiksi. Vihosen kirja
osoittaa sen, miten radio sähköisenä viestimenä korostaa
persoonallisuuksia ja on vahvimmillaan kuuntelijoiden sympaattisena
pitämän radioäänen puhuessa. Yksi nopeasti kuuluisuuteen noussut
hahmo oli Pekka Tiilikainen, joka raportoi sotatapahtumista etulinjan
tuntumassa ja toimi Aunuksen radion ohjelmapäällikkönä.

Ensi sijassa rintamasotilaiden viihdytys- ja tiedotustarpeita varten
perustetut rintamaradiot päästivät eetteriin sotilaiden äänet, mutta
ennen kaikkea ne tarjosivat joukoille asemasotavaiheen ajanvietettä
ja toimivat yhdenmukaisesti puolustusvoimien muun
viestintäsuunnitelman kanssa.

Radion ketteryyttä rintamaoloissa lisäsi ratkaisevasti se, että
kesäolympialaisia varten hankitut magnetofonit kuuluivat nyt
raskaamman kaluston ohella kenttäselostusten välineistöön.

 


Sota-ajan viestintä: tutkittu juttu

On sanottava, ettei Lasse Vihonen pyri niinkään uusiin tulkintoihin
ja tutkimuskysymyksiin Suomen sota-ajan propagandasta ja
viestinnästä, vaan teos on huolellisesti dokumentoitu kokonaisesitys
radiotoiminnan monista tehtävistä, käytetyistä keinoista ja
toimijoista. Keskeiset arkistoaineistot ovat löytyneet Yleisradiosta
ja Kansallisarkistosta.

Uutta on se, että Vihonen suuntaa näkökulmansa nimenomaan sähköiseen
viestintään ja sen laajoihin konteksteihin. Sota-ajan viestintää on
aiemmin tutkittu muun muassa lehdistö- ja elokuvasensuurin ja niin
sanotun tk-viestinnän näkökulmista.

Teos täydentää Untamo Utrion Taistelu eetterissä -nimellä vuonna 2008
ilmestyneiden postuumien talvisodan ajan muistelmien avaamaa
näkökulmaa. Tietopakettia tukee autenttisia ääni- ja
elokuvadokumentteja sisältävä Kansallisen Audiovisuaalisen arkiston
tuottama dvd-levy.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/