[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Miestähdet ja naisfanit

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kari Kallioniemi  Populaarikulttuurin historian dosentti, Lehtori,
Kulttuurin, taiteen ja historian laitos, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Spitz, Marc   : David Bowie (David Bowie). Kääntänyt J.Pekka Mäkelä.
Otava, 2010. 576 sivua.
Saarikoski, Helena: Nuoren naisellisuuden koreografioita. Spice
Girlsin fanit tyttöyden tekijöinä. SKS,  200. 389 sivua.


Miestähdet ja naisfanit
---------------------------------------------------------

Populaarimusiikin tähteyden muutoksia rock-aikakaudella ovat
luonnehtineet muutamat miespuoliset supertähdet, kuten David Bowie,
josta tehty uusi elämäkerta ei lisää paljoa uutta tuttuun tarinaan
hänen urastaan. Keskittyminen Bowien uran alkuvaiheisiin ja
kirjoittajan fanikokemuksiin tekevät siitä kuitenkin erityisen.

Bowien kaltaisten tähtien asemaa on 80-luvulta alkaen uhannut
enenevässä määrin populaarimusiikin kentän demokratisoituminen, jossa
fanien merkitys on kasvanut tähden 'taiteellisten' saavutusten
rinnalla. Spice Girls on mainio esimerkki tästä kehityksestä ja
Helena Saarikosken tutkimus keskittyykin siihen fanikulttuuriin, joka
on syntynyt 'spaissareiden' ympärille ja joka rakentaa tyttöyttä ja
nuorta naiseutta, ei pelkästään kaupallisuuden, vaan myös fanituksen
ympärille rakentuvana leikkinä, performanssina ja fanipuheena.


Toisen maailmansodan jälkeisen ajan populaarimusiikin
sosiaalihistoria kiteytetään usein muutamien miestähtien (Frank
Sinatra, Elvis Presley, John Lennon, Bob Dylan ja David Bowie)
taiteellisiin ja yhteiskunnallisiin merkityksiin, jotka ravistelivat
erityisesti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittynyttä normistoa.
Miehiä alkoi vakavasti uhata naisten määrän lisääntyminen poptähdissä
vasta 1990-luvulla, jonka yhtenä ilmentymänä brittiläisestä viiden
nuoren naisen muodostamasta Spice Girlseistä tuli merkittävä aikansa
tytöille suunnattu länsimaisen populaarimusiikin ja -kulttuurin
ilmiö.

Tätä murrosta oli jo 1970-luvun lopulta ja 1980-luvulla alustanut
populaarikulttuurin tähteyden muutos, jossa 1960-lukulaisesta tähden
maskuliinisesta taiteilijuudesta siirryttiin koko ajan kohti
fanikulttuureja ja vastaanottajan roolin korostumista, sekä kohti
tähteyttä globaalina mediaviestinä Madonnan ja Michael Jacksonin
tapaan.

Siksi Dylanien, Lennonien ja Bowieiden ympärille kiinnittynyt
rock-journalistipuhe ei aina ollut mielissään uudentyyppisten tähtien
saavuttamasta populaarimusiikin kentän ylivallasta. Tästä syystä Spice
Girlsien saavuttaman suosion aallonharjan osuessa samaan ajankohtaan
brittipopin renessanssin kanssa 1990-luvun puolessavälissä, oli
edellisen kulttuurihistoriallisen merkityksen havaitseminen, jonka
voi katsoa olleen samaa luokkaa Beatle-manian kanssa, happaman
olankohauttelun luokkaa.

Varmaan osaltaan siitä syystä, että sen merkitys ei osunut
palvottujen miespuolisten rock-ikonien jatkumoon. Marc Spitzin
lähdettyä jälleen kerran kirjaamaan Lontoossa vuonna 1947 syntyneen
David Bowien (oik. David Jones) elämää ja kameleonttimaista uraa, ei
voi muuta kuin kysyä mitä hän on lisännyt sarjaan kelvollisia ja
kelvottomia Bowie-elämäkertoja, joista merkittävin ilmestyi 1999
(David Buckley: Strange Fascination, suom. Hannu Tervaharju, 2002).

Spitz kertaa mallikelpoisesti Bowien uran keskittyen ehkä turhaakin
sen alkupäähän, joka on tutuinta antia rock-kulttuurin harrastajille.
Ensimmäiset levynsä 1960-luvun lopulla julkaissut, mutta läpimurtonsa
vasta 1970-luvulla tehnyt, Bowie on eittämättä vallankumouksellinen
artisti, jonka tyylin- ja muodonmuutokset eri aikakausina muokkasivat
nykykäsityksemme pop-tähteyden mahdollisuuksista. Vaikka teos kertaa
tutut tarinat Bowien yksityiselämään liittyvistä kohuista, oletetusta
biseksuaalisuudesta ja huumeiden käytöstä, se onnistuu varsinkin
alkupuolella kuvaamaan hyvin sitä yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa
moderni popteollisuus syntyi.

Tämän teollisuuden eri ulottuvuuksia ovat niin Bowie, Beatles kuin
myöhemmin Spice Girls. Spitzin teoksen julkaisun ymmärtääkin osaltaan
tätä taustaa vasten. 'Rockin kultakauden' tähtiin liittyvät markkinat
ovat edelleen valtavat: uskollisimmat fanit hankkivat kaiken
Lennoniin tai Dylaniin liittyvän tavaran ja aikakausjulkaisujen,
cd-boksien ja dokumenttien ympärillä pyörivä retrokulttuuri pitää
yllä myyttiä 'kultaisesta ajasta'.

Kysymys siitä, miten Spice Girlsien fanittaminen eroaa vaikkapa
Bowien fanittamisesta, saa vastauksia Helena Saarikosken
etnografisesta tutkimuksesta Spice Girlseistä, joka paljastaa kuinka
yhtyeen fanittaminen oli yhtä aikaa niin vaikutusvaltainen globaali
mediailmiö kuin laajasti omaksuttu tyttökulttuurin muoto. Yhtye antoi
yhden väylän lukuisille 1990-luvun lopun ja viime vuosikymmenen
keskusteluille tyttöenergiasta, moraalisille paniikeille
ala-asteikäisten paljastavasta vaatemuodista, tyttövoiman
kietoutumisesta kuluttamiseen ja tyttöyden/naiseuden muuttuvista
rooleista uudessa populaarikulttuuri-ilmastossa.

Saarikoski huomauttaa, että aiempi pop-tutkimus on paljolti
keskittynyt yhtyeen tähtikuvan analyysiin ja sen erittelyyn,
millaisia esikuvia spaissarit nuorille ihailijoilleen ovat/olivat.
Tällöin tyttöjen oma kulttuuri ja käytännöt ovat jääneet väistämättä
vähemmälle huomiolle. Siksi hän kysyykin kuinka suomalaiset Spice
Girlsin fanit käyttivät globaalia mediaviestiä tyttövoimasta omassa
arkipäivässään: musiikin kuuntelussa, kuvien ja muiden fanitavaroiden
keräämisessä, leikeissä sekä tanssi- ja lauluesityksissä. Jos
maskuliinisen rock-kulttuurin fanittaminen on perustunut
perinteisesti keräilyyn ja rock-faktojen opetteluun vaikkapa
tietokilpailuja varten (unohtamatta tietenkään bändien perustamista),
 “fanitus' on nyt tyttöyden tekemistä, tyttöystekoja, jotka ovat
ruumiillisia ja paikallisia ja yhtä aikaa siteeraavat globaaleja
teemoja tyttöjen vallasta.

Saarikoski analysoi Leikkiperinne -aineiston kautta, millaisia
idoleita suomalaislapsilla oli vuonna 1998 ja kuinka he määrittelivät
idoleitaan ja erilaisia fanituksen muotoja. Tämän jälkeen tutustutaan
Spice Girlsin fanien kokemuksiin ja käytänteisiin ja lopuksi
pohditaan Spice Girlsin fanitusta osana  laajempia kehyksiä.
Tutkimuksen havainnointiaineisto käsittää SKS:n laajoja materiaaleja
haastatteluista videonauhoihin (leikit ja tanssit), fanitavaraan,
idolikirjoituksiin sekä kulttuurilehdistössä vuosina 1997-1999
julkaistuihin keskusteluihin.

Vaikka teoksen etnografinen katse kiinnittyy vain ajoittain Spice
Girlsien merkitykseen populaarimusiikin historiassa, sen faniuden
käytäntöjä arvostava ote nostaa fanituksen “vakavan'
rockdiggailun rinnalle uutta luovana ja itsessään arvokkaana
kulttuurimuotona. Samalla se murskaa myyttejä tyttöjen fanittamisesta
markkinavoimien ohjailemana aivottomana hysteriana, jonka oletetut
passiiviset käytännöt toissijaistavat fanittamisen luovia ja uutta
tyttökulttuuria tuottavia käytäntöjä sekä marginalisoivat osaa
populaarimusiikin tyyleistä (esim. disko- ja tanssimusiikki). Tässä
yhteydessä voikin kysyä, miten kaupallisuus ja kuluttaminen ovat
läsnä pojille ja miehille tarjotussa rock-kulttuurin mahdollistamassa
identiteetin rakentamisessa.

Tyttötutkimuksen keskeinen kysymys voimauttamisesta ja äänen
antamisesta toistuu usein Saarikosken tutkimuksessa. Kirjoittaja
sanoutuu irti arvoja ja malleja tarjoavasta voimauttamisesta, joka on
leimannut erityisesti varhaisempaa tyttötutkimusta, jossa tyttöjä
pyrittiin 'valtaistamaan' pois omien huoneiden kätköistä ja kohti
julkisia poikakulttuureja. Vaikka Saarikosken tutkimuksen kantava
näkökulma on fanityttöjen näkeminen oman kulttuurinsa tuottajina,
teosta lukiessa vuoden 2010 näkökulmasta nousee väistämättä esiin
kysymys voimauttamisen ja tyttövoiman suhteista viime vuosien
pissis-kulttuuriin, Big Brother-ilmiöön, tyttökulttuurin
“pornoistumiseen' ja näiden ruumiillisiin ulottuvuuksiin. Teos
ei tietenkään pohdi tätä, koska sen alkuperäisaineisto sijoittuu
1990-luvun lopulle ja tapauskohtaisesti Suomeen, jossa kaikkein
räikeimmät tyttövoiman muutokset makaaberiksi tosi-tv-viihteeksi
Britannian tyyliin ei ole tapahtunut.

Myöskin yhtyeen globaali mediaviesti tyttövoimasta, jonka keksijänä
yhtyeen keulakuva Gerri Halliwell piti 1998 Britannian 1980-luvun
pääministeriä Margaret Thatcheriä (“Hän oli ensimmäinen Spice
Girl, tyttövoiman keksijä'), on mielenkiintoinen sukupuolitutkimuksen
ja kulttuurihistorian tutkimusaihe, joka kertoisi tarinan tämän
“voiman' nivoutumisesta laajemmalti tyttöjen ja naisten
asemassa tapahtuneisiin muutoksiin länsimaissa 1980-luvulta alkaen.
Saarikosken siteeraamien tyttöjen määrittelemä tyttövoima on
'rohkeutta tehdä mitä tahansa', 'hullua toimintaa', 'tarmokkuutta',
'voimaa selvitä ongelmista', konserteissa hyppimistä ja kirkumista ja
omien tanssiesitysten huolellista suunnittelua ja esittämistä.

Spitzin teoksessaan aika ajoin esiin tuoma Bowie-fanius
vuosikymmenien varrelta on sen sijaan säyseän runollista tähän
verrattuna: katkeransuloisia muistoja opiskeluajoilta ja tähtitaivaan
tiirailua “Starmanin' soidessa taustalla. Bowien leikki
sukupuoli- ja muilla rooleilla ja “oikean' rockin hylkääminen
muovisoulin sijaan synnytti valtaisan määrän nuorisokulttuureja 1970-
ja 1980-luvuilla, jotka “performoivat' Saarikosken teoksessaan
esittämällä tavalla “tyttöyttä' ja miehenä olemista, välillä
eksyen tämän planeetan ulkopuolellekin. Monessa mielessä Spice
Girls-fanien 'rohkeat' tanssiliikkeet ja napapaidat ovat kuin uusi
variaatio tästä teemasta - nyt vain pääosassa ovat poikien sijasta
tytöt.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/