[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Nikolai II - sortokausien Suuriruhtinas

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius  FL, Venäjä-tutkija, Freelance-toimittaja, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tuomi-Nikula, Jorma ; Tuomi-Nikula Päivi: Nikolai II. Suomen
suuriruhtinas.. Atena Kustannus Oy, 2010. 283 sivua.


 Nikolai II - sortokausien Suuriruhtinas
---------------------------------------------------------

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan teos on ensimmäinen suomalaisten
kirjoittama Nikolai II:n elämäkerta. Se on korostetusti
henkilöhistoria ja samalla rakkaustarina. Teos esittelee
tsaaripariskunnan Suomi-suhdetta sortokausien, lisääntyvän terrorin,
I maailmansodan ja vuoden 1917 vallankumouksen kuohuissa. Nikolain ja
Aleksandran henkilökuvat ovat siinä perin hempeitä ja myötäsukaisia.
Olisi silti vähättelevää nimittää teosta pelkäksi pliisuksi
rakkaustarinaksi. 

 

 


Suomalaisilla ja Suomella on aina ollut erityinen suhde Venäjään ja
itänaapurin hallitsijoihin. Sekä Venäjään kuuluvana
Suuriruhtinaskuntana, sitä ennen - ja myös itsenäistymisen jälkeen.
Riippumatta siitä, onko 'tsaarin' etunimi ollut Aleksanteri, Nikolai,
Josif tai Vladimir, aina on löytynyt kansankerros, joka on myös
ihaillut itsevaltiasta. Eri aikoina eri tavalla.

Usein historiankirjoitus on tuominnut kansan 'tyhmäksi' sen tsaarin
ihailun vuoksi, toisinaan eliittiä on arvosteltu liittoutumisesta
tsaarinvallan kanssa. Suomen viimeinen suuriruhtinas Nikolai II oli
pääosin 'Suomi-syöjän' maineessa kuuluisan Helmikuun manifestin
(1899) jälkeen - ja kansan keskuudessa myös pilkkanimeltään
'Verinen'. Vai olikohan sekin vain eliitin antama pilkkanimi?

Kirja on ensimmäinen suomalaisten kirjoittama Nikolai II:n
elämäkerta. Se on korostetusti henkilöhistoria, samalla
rakkaustarina. Vaikka kysymys ei ole historiantutkimuksesta tiukassa
mielessä, vaan tietokirjasta, teoksessa on käytetty laajasti
erikielisiä aikalaislähteitä. Onnistuneesti, ilman muuta. Ei vain
Nikolai vaan myös tämän äiti Dagmar ja vaimo Aleksandra ovat
tärkeissä rooleissa. Munkki Grigori Rasputin ja skandaalit lähes
puuttuvat, mutta niistähän tiedämmekin jo muiden lähteiden pohjalta.
Oikeastaan, Rasputinin puuttuminen tästä henkilöhistoriasta on miltei
myönteinen ilmiö: Tuomi-Nikulat eivät muutenkaan mene skandaalien
puolelle, eivätkä kosiskele niillä lukijaa.

Palataan hetkeksi venäläiseen näkökulmaan. Elem Klimovin Agonja oli
elokuva, joka toi ensi kertaa - 1980-luvun alussa - venäläisille
katsojille ( siis neuvostoaikana) Nikolai II inhimillisen hahmon
näkyväksi. Perheenisän, rakastajan, syrjäänvetäytyvän ja poikansa
verenvuototaudista kärsivän heikon hallitsijan rooli oli 25 vuotta
sitten venäläiskatsojalle melkoinen shokki. Tuomi-Nikulan pariskunta
jatkaa tavallaan tätä 'inhimillistämistä'.

Selvää onkin, että Nikolai II ei ollut tsaarin saappaisiin valmis
vuonna 1894, jolloin hänen isänsä Aleksanteri III kuoli Krimillä,
vain viisikymppisenä. Nikolai meni saman tien naimisiin
englantilais-saksalaista syntyperää olevan Alixin kanssa, jota
selvästi rakasti. Tunne oli molemminpuolinen ja ilmeisesti vahvistui
vielä myöhemmin. Vahvaksi hallitsijaksi Nikolaista ei ikinä ollut.
Aika suuren vastuun Venäjän verisistä tapahtumista jatkossa kantavat
tsaarin lähipiiri, sotilashenkilöt ja kenties myös äiti Dagmar.

Nikolai II oli idealisti ja romantikko, joka ilmoitti jo varhain
'rakastavansa Venäjän kansaa' ja venäläisyyttä - itse asiassa vähän
samaan slavofiiliseen tapaan kuin myöhemmin kirjailija Aleksandr
Solzhenitsyn. Siinä mielessä Ipatjevin talon kellarimurhat
Jekaterinburgissa 1918 tuntuvat - tätä kirjaa lukiessa -
kohtuuttomilta. Tsaaritar jäi venäläisille aina vähän vieraaksi,
kaukaisen kylmäksi hahmoksi, jonka maineen mustasi lopullisesti
'suhde' (mikä se sitten lieneekin) Rasputiniin.

Aleksandra opetteli venäjänkin vasta vuosisadan vaihteessa; hän oli
oikeastaan alunperin mahdoton morsian Nikolaille - luterilainenkin.
Vasta tulevan miehensä pitkien taivuttelujen jälkeen kaunotar vaihtoi
uskontonsa ortodoksisuuteen ja suostui puolisoksi. Euroopan hoveissa
kuninkaallisuus kävi sovituissa avioliitoissa usein uskonnon edellä.
Rankkaa oli se, että verenvuototauti hemofilia periytyi Alixin kautta
ainoalle pojalle Alekseille. Eihän kukaan neljästä, ennen Alekseita
syntyneestä tyttärestä olisi kelvannut valtaistuimelle vuosisadan
alussa. Prinsessojen piti olla kauniita, ei hallitsijoita.

Mikä sitten on Nikolai-kirjan ansio? Ilman muuta suomalainen
näkökulma, Nikolai ja Suomen historia. Bobrikovin kausi on hyvin
esillä, suomisyöjät ja vastarinta. Aika harvalla lienee käsitystä
esimerkiksi siitä, kuinka yleistä terrori vastarinnan muotona
Suomessa oli vuosina 1904-1907. Se, että Nikolain hallituskausi ja
sen aikarajat yhdistetään Pietarin hallituspiirien näkökulmasta
Suomen historiaan, on tässä kirjassa tietenkin uutta. Venäläisille
historioitsijoille Suomi on tässä mielessä aina ollut marginaali.
Entä sujuvasti kirjoitetun tietopaketin puutteet? Maailmanpolitiikka
jää ihan liikaa taustalle. Se, ettei Nikolain toimia oikeastaan
mitenkään yhdistetä venäläiseen yhteiskuntakehitykseen, häiritsee
myös kokonaiskuvaa.

Loppusivut kertaavat onneksi vain niukasti tarinaa Ipatjevin talon
kellarista pelastuneista 'anastasioista'. Nykytutkimuksen, myös
DNA-testeihin perustuvan käsityksen mukaan tsaariperhe teloitettiin
heinäkuussa 1918, eikä kukaan selvinnyt hengissä.

Pidän joka tapauksessa tekijöiden kirjoitustyylistä. Otteet
päähenkilöiden päiväkirjoista, kirjeistä ja muista dokumenteista ovat
sellaista henkilöhistoriaa, jota - rehellisesti sanoen - kuivan ja
persoonattoman historiantutkimuksen ohella haluaakin lukea. Myös
suomalaisten vastaus sorron vuosiin näkyy kirjassa hienosti kuvina,
tekstinpätkinä ja runoina. Tässä on elämäntarinaa ja romantiikkaa,
rakkautta ja - yllättäen monta todistuskappaletta siitä kuinka
kaukana kansan kärsimyksistä Talvipalatsin käytävillä elettiin. Juuri
siksi kysymys on myös aidosta dokumentista, jossa päähenkilöiden ääntä
ei vääristellä eikä henkilöko  htaista 'verisyyttä' liioitella.
Nikolai II:n kuva kuin sivullisena omassa elämässään, imperiumin
johdossakin, vahvistuu. Taustalla olivat vahvat naiset - 'Rakas Äiti'
eli Dagmar ja naisellista 'hysteriaa' välillä poteva keisarinna Alix -
Aleksandra. Kirjoittajien näkemys pariskunnan keskinäisistä suhteista
on sympaattinen. Lapsiaan rakastava pariskunta, joka viihtyi
parhaiten perhepiirissä ja lomillaan Suomen puolella.

Aivan erityisen kehun ansaitsee kirjan kuvatoimitus. Ei näitä kuvia
näe juuri missään! Ne ovat erinomaisesti taitettu tekstin sisään -
lisäämään ymmärrystä. Ja pakkohan se on myöntää: kylläpä tsaarin
tyttäret olivat kauniita! Hovin joutoelämä antoi tähänkin
mahdollisuuden. Ja miten armottoman hurjaa tätä vasten oli Venäjän
arki ja todellisuus. Selatkaapa vaikka Brian Monohanin suomennettua
valokuvakirjaa Venäjän vuosisata (1994). Sen kuvamateriaaliin
verrattuna Nikolai II on lähes enkelimäisen kaunis kuvateos.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/