[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Valta ja marginaalit. Näköaloja uuden ajan alun ihmisen maailmankuvaan.

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Susanna Eskola  FM, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vilkuna, Kustaa H. J.: Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja
aineettomat elinolot 1500-1850.. SKS, 2010. 2010 sivua.


Valta ja marginaalit. Näköaloja uuden ajan alun ihmisen
maailmankuvaan.
---------------------------------------------------------

Suomen historian professori Kustaa H. J. Vilkuna tarkastelee
tutkimuksessaan menneisyyden ihmisen käsityksiä normaaliudesta ja
epänormaaliudesta sekä keinoja hallita ympäröivää epävarmuuden
maailmaa. Kirjan sivuilla menneisyyden ihmisten elämä piirtyy
lukijalle elävänä, verevänä ja rikkaana. Teoksessa käsitellään sitä,
mikä johti ihmisen marginalisoitumiseen uuden ajan alun
talonpoikaisyhteiskunnassa. Aihetta käsitellään ikäkausien, näkyjen
ja unien, mielisairauksien, tautien, vammaisuuden ja huumorin avulla.
Teemojen kautta avautuu kuva menneisyyden ihmisen aineettomaan
ympäristöön, käsityksiin normaaliudesta ja epänormaaliudesta,
vallankäytöstä ja erilaisuuden sietämisestä.

 


Teos tarjoaa lukijalle näköalan menneisyyden ihmisen tapaan hallita
maailmaansa kulttuurihistorian, arjen historian,
mentaliteettihistorian ja historiallinen antropologian keinoin.
Keskeisenä näkökulmana tutkimuksessa ovat ihmisten aineettomat
elinolot, yhteiskunta ja valta. Kustaa H. J. Vilkuna käsittelee
ikäkausia, unien ja näkyjen suhdetta todellisuuteen, mielisairautta,
tauteja ja vammaisuutta sekä huumoria vallankäytön ja
marginalisoinnin näkökulmasta. Lähteinään Vilkuna on käyttänyt
teemasta riippuen monipuolisesti kuvia, oppikirjoja,
käsikirjoituksia, sanomalehtiä ja arkkikirjallisuutta sekä
konfliktien selvittelyn yhteydessä syntyneitä oikeuslaitoksen ja
kirkon asiakirjoja. Lähteitään hän käyttää luovasti eläytyen
aikakauden ihmisen maailmaan tarjoten lukijalle pilkahduksen
menneisyyden ihmisen maailmasta.

 

Marginalisoivat ikäkaudet

Ikä oli menneisyyden ihmisen keskeisin marginalisoiva tekijä.
Ajautumiseen yhteiskunnan laitamille vaikuttivat lainsäädännölliset
ja fysiologiset tekijät, mm. verotus, eläkejärjestelmät, sairaus,
aistien heikentyminen tai ruumiin voimat. Vilkuna käsittelee
teoksessaan sitä, minkälainen asema lapsilla ja vanhuksilla oli
yhteiskunnassa, jonka arvostuksen mittana oli työ.

Vain harvat uuden ajan alun perheistä välttyivät lapsen kuolemalta.
Vaikka lapsikuolemat olivat arkipäivää, niiden syvä vaikutus
perheisiin oli riipaisevaa. Ihmisten voimakkaat tunnesiteet lapsiin
välittyivät oikeuslähteisiin, joita Vilkuna on käyttänyt aihetta
tutkiessaan. Lapsia haluttiin suojella vaaroilta ja onnettomuuksilta
ja syyllisiä etsittiin, kun kuolema oli vienyt pois lapsen.
Nuoruusiässä lapset aloittivat aikuisuuden harjoittelun ja siirtyivät
pois kotoa töihin toisten palvelukseen tai käsityöläisten oppipojiksi.
Palvelusaika oli monelle ankaran kurin ja väkivallan aikaa. Yhteys
lapsuuden kotiin säilyi nuoruusiässä kuitenkin kiinteänä. Keskimäärin
24-vuoden iässä solmittu avioliitto päätti lopullisesti lapsuuden ja
yksilöstä tuli täysivaltainen yhteisönsä jäsen. Hän siirtyi
marginaalista keskiöön, täysin oikeuksin ja velvollisuuksin.

Vanhuuden tutkimus on kiinnostanut historiantutkijoita vain harvoin.
Haudattujen luetteloiden avulla Vilkuna tutkii sitä, keitä pidettiin
vanhana ja minkälainen sija vanhuksilla oli yhteiskunnassa. 50 -
60-vuotiasta pidettiin säädystä riippumatta jo vanhana, vaikka
poikkeuksiakin oli. Vanhuksiin kiteytyi sukupolvien muistitieto ja
viisaus. Heidän muistiaan käytettiin hyväksi mm. oikeussaleissa
rajariitoja ratkottaessa. Kuka tahansa vanhus ei kuitenkaan saanut
arvostusta osakseen. Vanhuksen oli ansaittava tuo arvostus. Ikäänsä
nähden poikkeavasti käyttäytyviä pilkattiin ja heille irvailtiin.
Vilkunan mukaan vanhusten arvostus edellytti normien mukaista
käytöstä.

 

Todellisuuden ja näyn rajapinnat

Katse menneisyyden ihmiseen -teos maalaa rikkaan ja elävän kuvan
menneisyyden ihmisen maailmankuvasta ja kyvystä hallita
todellisuuttaan ankarassa ympäristössä. Vaikka kirjan luvut
käsittelevät hyvin erilaisia teemoja, ikäkausia, unia ja
hallusinaatioita, sairautta ja huumoria, teoksen punaisena lankana on
vallankäyttö ja marginalisoiminen. Yhteinen näkökulma on löydettävissä
useimmiten helposti teoksesta, mutta varsinkin unien, näkyjen ja
hallusinaatioiden yhteydessä tämä näkökulma jäi ohueksi. Tästä
huolimatta kappale oli yksi kirjan parhaita osia.

Kirjoittaja erittelee mielikuvituksen tuotteiden käyttöä
norminsäätäjien halua hallita yksilöiden mieltä. Luku on kiinnostava
kuvaus menneisyyden ihmisen maailmankuvasta ja pyrkimyksestä ymmärtää
välillä käsittämätöntä maailmaa. Todellisuutta tarkasteltiin siten,
että ihmisen aikaansaannokset, ihminen itse ja yliluonnollinen
selittäjä eivät olleet eroteltavissa toisistaan. Hallusinaatiot, näyt
ja unet elivät sopusoinnussa rinnan uuden, orastavan ja vasta
kehittyvän tieteellisen ajattelun ja maailmankuvan kanssa.
Kummallakaan ei vielä uuden ajan alussa ollut toiseen nähden
ylilyöntiasemaa. Pikemminkin kansankulttuurissa unet, näyt ja
hallusinaatiot olivat enemmän totta kuin tuntematon tieteellinen
maailmankuva. Mutta ajatusrakenteellisesti nämä maailmat asettuvat
samaan lokeroon ihmisen tavassa käyttää niitä todellisuutensa
hallintaan. Menneisyyden ihmiset hallitsivat todellisuuttaan maagisen
ajattelun ja maailmankuvan avulla samoin kuin nykypäivän ihminen
tieteellisen, lääketieteellisen maailmankuvan avulla. Vilkunan
tutkimuksen perusteella vaikuttaisi siltä, että tämän päivän
ihmiselle bakteerit ja virukset ovat yhtä todellisia kuin
menneisyyden ihmiselle pirun sotajoukot ja paholaiset. Harva meistä
niitä on konkreettisti nähnyt, mutta menneisyyden pappien ja tämän
päivän asiantuntijoiden tarjoamaan selitykseen on paremman puutteessa
hyvä ja helppo uskoa.

 

Vaivaiset ja mielenvikaiset

Uuden ajan alun mielisairaiden, kehitysvammaisten, aistiviallisten,
tartuntatauteja sairastavien ja parantumattomasti sairaiden kohtalona
oli joissain tapauksissa ajautuminen yhteiskunnan marginaaliin.
Aikakauden sairauksia pidettiin joskus niin kauhistuttavana, että
vaikka kyseessä ei ollut tarttuva tauti, ihminen eristettiin yhteisön
ulkopuolelle. Hänen katsottiin kantavan ruumiissaan Jumalan kirousta,
joka uhkasi koko yhteisöä. Pääasiallisesti kuitenkin vaarattomat
sairaat pyrittiin huolehtimaan kotona. Vain silloin, kun ihminen oli
uhaksi koko yhteisölle, eikä häntä voitu hoitaa esim. eristämällä,
hänet pyrittiin lähettämään yhteisin varoin lähimpään hospitaaliin,
joissa hoidettiin niin mielenvikaisia kuin tartuntatauteja
sairastavia. Näissä paikoissa raja mielisairauden ja fyysisen
sairauden välillä hämärtyi, kun ruumista kalvava tuska sai
mielenterveyden horjumaan ja poikkeavasta käytöksestä tuli normaalia
samalla, kun tarttuvat taudit levisivät myös fyysisesti terveisiin
mielisairaisiin.

Sairauden ja terveyden, epänormaaliuden ja normaaliuden määrittely
oli ja on edelleen vallankäytön väline. Koska lääketiede, tai vielä
vähemmän psykologia ja mielen sairauksien tuntemus oli
kehittymätöntä, sairauden määritteli se mikä koettiin poikkeamaksi
normaalista tai normeista. Määrittelijöinä eivät olleet lääkärit tai
tiedemiehet vaan muut yhteisön jäsenet, jonka vuoksi määrittely oli
tuolloin yksi yhteisön kontrollin keinoista. Tämän vuoksi yksilön
henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttivat suuressa määrin siihen
millainen suhtautuminen yhteisöllä oli häneen.

 

Huumori vallankäytön aseena

Nauru oli valtaa ja nauramalla uudistettiin ja paljastettiin
valtahierarkioita. Arvottaviin sääntöihin perustuvassa
yhteiskunnassa, huumorin vallankäytöllinen rooli oli ilmeinen.
Vilkuna osoittaa tutkimuksessaan huumorin vallankäytöllisen ja
marginalisoivan aspektin ansiokkaasti. Kunniakäsitykset tässä
vallankäytössä olivat ratkaisevaa. Naurunalaiseksi asettaminen oli
yhteiskunnallisen kunnioituksen puutetta. Mitä korkeammalla
yhteiskunnan hierarkiassa henkilö oli, sen herkempi hän oli
kunniastaan, varsinkin silloin, kun pilkkaaja oli itseä alempi.

Kansanhuumori esiintyi juomaveisuissa, pilkkalauluissa, narrimaisessa
käytöksessä ja asioiden kääntämisessä nurinkuriseksi.
Historiantutkijoiden materiaaliksi tapaukset päätyivät, kun asiaa
ryhdyttiin käsittelemään käräjillä. Vaikka tapaukset kirjattiin
käräjäpöytäkirjoihin suurimmaksi osaksi ruotsiksi, on kuvauksista
nähtävissä se seikka, että suomalaiset pilkkasanat, herjat ja
kirosanat olivat rikkaita, ja monipuolisia ja ne ammensivat
aineksensa ympäröivästä maatalousyhteiskunnasta, sukupuolielämästä ja
sievistelemättömästä asenteesta ihmiskehoon.

Kansanhuumori syntyi usein kievareissa oluttuoppien äärellä, häissä
tai ristiäisissä, missä oli nautittu miestä väkevämpää. Pilkasta
aiheutuneet sanaharkat johtivat usein käsirysyyn, kun nimitelty
ryhtyi puolustamaan kunniaansa. Käräjille päädyttiin joko
kunnianloukkauksesta tai väkivallasta. Huumoria syntyi tietysti myös
tilanteissa, jotka eivät päätyneet oikeuteen. Huumorin teemat
saattoivat olla aivan niitä samoja kuin oikeuteen päätyneissäkin
piloissa, erona oli vain se, ettei niissä oltu naurettu paikalla
oleville tai halvennettu läsnä olevaa väkeä.

 

Asenteet murtuvat

Vilkuna päättää tutkimuksensa Norbert Eliaksen sivilisaatioprosessiin
pohjautuvaan havaintoonsa siitä, että länsimaisessa kulttuurissa ja
yhteiskunnassa tapahtui vähittäinen muutos keskiajalta 1800-luvulle
erilaisuuden suvaitsemisessa. Tämä näkyi erityisesti terveiden ja
järjestelmään mukautuneiden ihmisten ja erilaisiksi leimattujen
välisissä suhteissa. Tieteellisen ajattelun lisääntyessä yhteiskunnan
ylin kerros alkoi kyseenalaistaa sairauden Jumalasta tai Saatanasta
peräisin rangaistuksena ja alkoi etsiä sairauksien syitä tieteestä.
Tämä ajattelu hyväksyttiin rahvaan parissa vasta vuosikymmeniä
myöhemmin.

Suvaitsevaisuuden lisääntymisen seuraava askel tapahtui kuitenkin
ensin rahvaan parissa, kun vaivaisten ylläpitoa varten luotiin
holhousjärjestelmä 1700-luvun lopulta alkaen. Tämä toi pitäjien
sydämeen vaivaistalot ja ruotuvaivaiset yhteisön hoidettavaksi.
Säätyläisten sairaat ja vammaiset pidettiin yhä piilossa muiden
silmiltä. Vaivaishoitojärjestelmän vaikutuksesta aiemmin laitoksiin
ja pihan perille piilotetut vammaiset ja mielisairaat tulivat
kaikkien nähtäville ja kaikkien vastuulle. Tutustumisen ja tottumisen
kautta erilaisuuden sieto kasvoi. 'Tuloksena oli esimerkiksi se, että
toisella ja yhteisön normaaleja sääntöjä rikkovalla tavalla
ajattelevasta ja käyttäytyvästä oli tullut peräti mielenvikaisen
hullun sijasta siedettävissä ollut kylähullu, joka piirteineen oli
kyläyhteisölle samanaikaisesti hämmentävä ja välttämätön.' (s. 152)
Luopuminen suvaitsemattomuudesta on siten tulkittava sosiaalisen
paineen seuraukseksi. Tottumisen kautta opittiin empaattisuutta ja
samaistumista.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/