[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Keinutuoli ja piironki - 1800-luvun muotikaluja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi  FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sammallahti, Leena; Lehto, Marja-Liisa: Kalusteita kamareihin:
Suomalaisten keinutuolien ja piironkien historiaa. SKS, 2010. 220
sivua.


Keinutuoli ja piironki - 1800-luvun muotikaluja 
---------------------------------------------------------

Leena Sammallahti ja Marja-Liisa Lehto tuntevat suomalaiset
kansanomaiset huonekalut perin pohjin. Aikaisemmin he ovat laatineet
yhdessä Suomalainen sänky-teoksen (2006) ja nyt he ilahduttavat
vanhojen 'mööpelien' ystäviä ja tutkijoita Kalusteita kamareihin:
Suomalaisten keinutuolien ja piironkien historiaa -teoksella. He ovat
etsineet kodeista ja museoista kiikut ja piirongit poikineen ja
kuvailevat niitä teoksessaan yksityiskohtaisesti sekä sanoin että
kuvin  ja piirustuksin. Tekstiään he täydentävät huonekaluihin
liittyvillä lukuisilla tarinoilla ja tuokiokuvilla.



Lisää kansanomaisten kalusteiden historiaa

Kalusteita kamareihin: Suomalaisten keinutuolien ja piironkien
historiaa on kahden kokeneen kansatieteilijän, Leena Sammallahden ja
Marja-Liisa Lehdon toinen yhteisteos; ensimmäinen, Suomalainen sänky:
Kansanomaisten vuodekalusteiden historiaa ilmestyi vuonna 2006. Tätä
ennen on kumpikin tahollaan laatinut useita aineellista kulttuuria
koskevia kirjoja. Sammallahden teoksia ovat mm. Suomalainen
kansanomainen jalaskehto (väitöskirja 1980), Suomalainen sideboard
(1983) sekä Iittiläisiä puuseppiä: Jacob Nygrén ja muita käsityön
taitajia (1986). Lehdon teoksia ovat mm. Huvikaluja lapsille: vanhat
suomalaiset lelut (1996) sekä Tytöille huviksi ja hyödyksi: kaksi
vuosisataa paperinukkien lumoissa (2004).

Teoksen kirjoittajia on kaksi, mutta kummankaan osuudesta ei mainita.
Tätä tietoa ei lukija muuten osaisi kaivatakaan, vaan olettaisi
kirjoittajien laatineen koko teoksen tiiviisti yhdessä, mutta
piironki-osuudessa minä-kirjoittajan esiin pulpahteleminen panee
miettimään, kuka mitäkin on kirjoittanut.

Kiikku ja piironki -kirja on tarkoitettu ennen kaikkea suurelle
yleisölle, mutta myös huonekaluista kiinnostuneille tutkijoille. Sen
nojautuu laajaan kansanomaisten huonekalujen tutkimukseen. Tekijät
paneutuvat keinutuolin ja piirongin, siis kahden 1800-kuvun
muotihuonekalun historiaan, malleihin ja käyttöön. He toivovat, että
kirjan ansiosta suomalaisen kansantaiteen, käsityön ja tapakulttuurin
arvostus lisääntyisivät ja menneitten sukupolvien elämän puitteet
tulisivat tutuiksi. Luulenpa, että moni lukija innostuu kovasti
löytäessään kirjasta isovanhempiensa luota tai lapsuudenkodistaan
tuttuja kalusteita. En ihmettelisi, vaikka joku käsistään taitava
lukija rohkaistuisi kirjaa katseltuaan nikkaroimaan omaperäisen
kiikun tai lipaston.

Kirjassa on runsaasti valokuvia, piirustuksia ja
levinneisyyskarttoja, joista useimmat ovat paikkansa ansainneet,
mutta kaikkein surkeimmat valokuvat  olisi voinut jättää pois, koska
niiden sisältämä tieto on selitetty tekstissä. Erityisen kiehtovia
ovat muutamat Aukusti Tuhkan ottamat varhaiset värilliset
interiöörikuvat. Kirjassa on myös muutama taideteoskin todistamassa,
miten olennainen osa suomalaista kodinsisustusta kiikkutuoli ja
piironki ovat olleet.

Aino Ahtiainen on antanut kirjalle tyylikkään ulkoasun ja taiton.
Nykytyylin mukaisesti yleisilme on muodikkaan harmaa ja kirjasin
melko pieni, joten tekstin luettavuus valitettavasti kärsii
tyylikkyyden kustannuksella. Sitä paitsi tarinat ja tuokiokuvat,
joita kirjassa on paljon, on sijoitettu siten, että ne häiritsevät
paikoin tekstin pääosan seuraamista, kun ne työntyvät varsinaisen
asiatekstin keskelle - niin hauskoja kuin ne ovatkin.


Muoti-ilmiöitä säätyläisiltä rahvaalle

Kalusteita kamareihin -kirjan tekijät näyttävät olevan sillä
kannalla, että kansa oli ainakin 1800-luvulla lähinnä talonpoikaista
rahvasta ja palvelusväkeä sekä teollisuuspaikkakuntien työläisiä.
Säätyläiset ja virkamiehet eivät tuohon kansaan kuuluneet.
Kaikenlaiset uutuudet ja muotivillitykset kuitenkin levisivät heidän
kauttaan muullekin väestölle. Näin kävi myös kodinsisustuksessa.

Herraväellä oli Suomessakin jo 1600-luvulla lasi-ikkunoita ja
monenlaisia irrallisia  huonekaluja, ja myös rahvaan asumuksissa ne
alkoivat yleistyä 1700-luvulta lähtien sitä mukaa, kuin savutuvat
väistyivät ja ihmisten varallisuus kasvoi. Keinutuolit ja piirongit,
joita säätyläiskodeissa ja varakkaimmilla talonpojillakin oli ollut
jo aikaisemmin, yleistyivät 1800-luvun puolivälistä kaikenlaisissa
kodeissa. 1900-luvun alussa ne olivat tavallisia hyvinvoivien
torpparien ja kaupunkien käsityöläisten keskuudessa, mutta myös
palvelusväki omisti noita muotiesineitä.

Sekä keinutuoli että piironki viestivät muiden uutuuksien tavoin
omistajansa arvosta, asemasta ja varallisuudesta. Ne asetettiin ensin
arvokkaisiin tiloihin kuten saleihin ja kamareihin sekä vähitellen
jopa keittiöihin. Taitavimmat osasivat tehdä niitä itse, mutta
yleensä niitä teetettiin kaupunkien puuseppämestareilla ja
kylänikkareilla tai ostettiin markkinoilta ja huutokaupoista. Niitä
saatiin myös lahjoina ja myötäjäisinä.


Bostonin kiikku

Sulavalinjainen, tasaisesti soutava pitkäjalaksinen keinutuoli tuntuu
perisuomalaiselta huonekalulta, vaikka se levisi koko maahan vasta
1800-luvulla - silloinkin teollisena tuotteena - ja rautatiet
auttoivat osaltaan sen leviämistä. Vuosisadan lopulta lähtien se on
kuulunut olennaisena osana suomalaiseen kodinsisustukseen. Se
sijoitettiin yleensä keskeiselle paikalle, jotta omistaja saattoi
siinä keinutella tai arvovieras voitiin siihen istuttaa.
Kansankulttuurin tutkijoilta meni kuitenkin 1930-luvulle asti, ennen
kuin he hyväksyivät keinutuolin kansanomaiseksi huonekaluksi.

Euroopan varhaisin keinutuoli on 1600-luvun alkupuolelta Lontoosta
haudasta löytynyt leikkikalu, ja Yhdysvalloissa tiedetään olleen
aikuisten keinutuoleja jo 1700-luvun puolivälissä. Ne oli tehty
liittämällä englantilaiseen pinnaselkäiseen Windsor-tuoliin keinuvat
jalakset. Tästä sirorakenteisesta ns. Bostonin kiikusta nopeasti
hyvin suosittu, ja se levisi myös Kanadaan. Kotiin palaavat
siirtolaiset toivat sen mukanaan Eurooppaan.

Saksan ja Ruotsin kautta Bostonin kiikku kulkeutui myös Suomeen
1800-luvun puolivälissä. Täällä siitä alettiin tehdä monia
paikallisia muunnoksia, mutta koko eteläisen Suomen keinutuoleille
yhteinen piirre oli kaksi sorvattua tai veistettyä jalkaparia, kun
taas Pohjanmaalla kuten Ruotsissakin tehtiin kuusijalkaisiakin
tuoleja. Satakunnasta tuli oikea keinutuolien maakunta sekä
Nakkilasta ja Urjalasta laajalti tunnettuja keinutuolipitäjiä. Miksi?
Sitä eivät kirjan tekijät kerro. Toki muissakin maakunnissa ja
pitäjissä oli maineikkaita kiikuntekijöitä, joilla oli omat mallinsa.
Esimerkiksi Joensuussa tehtiin 1900-luvun taitteesta lähtien hyvin
suoralinjaista kevyttä keinutuolia, jonka esikuva oli Englannista.
Amerikasta saatiin vielä jalustalla keinuvan vieterikiikun malli.
Monenlaisia mielikuvituksellisia kiikkuja muotoiltiin puun ohella
esimerkiksi raudasta, rottingista ja 'pampuruohosta'. 1930-luvulla
tehtiin jopa teräksisiä design-keinutuoleja, mutta ne eivät
saavuttaneet erityistä suosiota.

Kiintoisa havainto on, että Suomi jäi kansanomaisen keinutuolin
itäisimmäksi leviämisalueeksi. Uusi huonekalu ei näet ehtinyt levitä
itäiseen Eurooppaan kaiken kansan keskuuteen. Venäjällä keinutuolit
omaksuttiin vain herraskartanoihin ja kaupunkikoteihin. Kiikkuja
kyllä vietiin Pietariin, mutta ilmeisesti ensi sijassa sikäläisten
suomalaisten käyttöön.


Omaperäinen keinutuoliperinne

Jo ennen pitkäjalaksisen Bostonin kiikun Suomeen tuloa täällä oli
omaperäinen keinutuolitraditio, jonka taustalla lienevät vaikuttaneet
kansanomaiset jalaskehdot, lasten leikkikalut kuten keinuhevoset sekä
eri tyyliset pehmustetut nojatuolit, joita herrasväki nosti
jalaksille. Omaperäinen keinutuoliperinne kehittyi meillä jo
1700-luvulla, ja vanhimpia kansaomaisia keinutuoleja ovat
vankkarakenteiset liisteselustaiset puutuolit. - Kirjan tekijät
puhuvat listeistä yhdellä i:llä! - Hauska seikka on, että näitä
jäykästi nykyttäviä kiikkuja tehtiin sekä poikittain että pitkittäin
keinuviksi kuten kehtojakin.

Paikalliset nikkarit kehittelivät muitakin kiikkumalleja: jalaksille
nostetusta selkänojallisesta penkistä saatiin kahdenistuttava
soututuoli, jossa keinujat istuivat rinnakkain. Mutta joku keksi
kehitellä sellaisenkin mallin, jossa keinujat istuivat eri suuntiin
kasvotusten. Seurustelevat nuoret lienevät istuneet niissä
mielellään, sillä niitä nimitettiin esim. friiuutuoleiksi,
pusukeinuiksi ja lemmenlulluiksi.  

Keinutuolin tärkeyttä kuvaa, että Ulvilassa Pöyryn salissa tiedetään
olleen peräti seitsemän keinutuolia ja Elias Lönnrotilla kolme
kahdenistuttavaa kiikkua Sammatin talossaan. Isovanhemmillani
Rantasalmella oli 1900-luvun puolivälissä sekä kahdenistuttava
nykytin että kolme pitkäjalaksista hartaasti soutavaa kiikkua.


Piian unelma ja isännän ylpeys

Myös piirongista, jota yleiskielellä sanotaan lipastoksi, tuli
keinutuolin ohella 1800-luvun kuluessa joka kodin välttämättömyys.
Lopulta se kuului vaatimattomien ja ahtaiden työläisasuntojenkin
sisustukseen. Monin paikoin se sai suorastaan mielikuvituksellisia
muotoja, ja eri seuduilla sille annettiin eri nimityksiä. Oli pelkkää
piironkia, mutta oli myös klaffipiironkia, komottia, lipastoa,
peilipiironkia, piironkikaappia, pulpettia, sekretääriä ja senkkiä.
Nimet antavat vihjeitä huonekalun rakenteesta ja tarkoituksesta,
mutta eivät kerro tarkalleen, millainen kukin esine oli.

Euroopan säätyläiset alkoivat käyttää arkkujen lisäksi ja sijaan myös
laatikollisia säilytyshuonekaluja jo 1400- ja 1500-luvulla.
Saksankielisessä Euroopassa näyttää pelkkiä vetolaatikoita sisältänyt
huonekalu olleen valmiiksi kehitetty jo vuoden 1500 tienoilla. Sekä
saksalaisilla alueilla että Ranskassa kolmella päällekkäisellä
vetolaatikolla varustetut lipastot olivat 1600- ja 1700-luvulla
muotihuonekaluja, joista puuseppämestarit tekivät toinen toistaan
upeampia versioita. Kun ne lisäsivät asumisen mukavuutta, niille
annettiin nimitys Kommode /commode.

Suomenkin säätyläiset alkoivat hankkia uudenlaisia
säilytyshuonekaluja ainakin 1600-luvun lopulta lähtien ensin valmiina
ulkomailta, erityisesti Hollannista ja Englannista, sekä teettämällä
niitä Tukholman tai omien kaupunkien mestareilla. Myös varakkaat
porvarit havaitsivat varsinkin kirjoituslipastot ja -pulpetit
käytännöllisiksi. 1700-luvun perunkirjoissa chiffoniér- ja
bureau-nimiset huonekalut ovat varsin tavallisia, mutta suomalaisten
suussa bureau vääntyi piirongiksi.

Kun säätyläis- ja virkamieskotien tyylipiironkeja päätyi
huutokauppojen kaitta rahvaan keskuuteen, ryhtyivät käsistään
taitavat maalaisnikkarit niitä jäljittelemään. Tyylihuonekalujen
piirteet eivät heidän mielikuvitustaan rajoittaneet, vaan he tekivät
monenlaisia piironkiversioita rahvaan maun, varallisuuden ja
tarpeiden mukaan. He liittivät esineisiin itselleen tai teettäjälle
mieluisia tyylipiirteitä sekä yhdistelivät ennakkoluulottomasti
laatikoita, kaappeja sekä lasku- ja vetolevyjä. Jopa kaappikello voi
saada paikan piironkikokonaisuudesta. Tavallisimpia kansanomaiseen
kodinsisustukseen kuuluvia piironkityyppejä oli Suomessa 1800-luvulla
neljä: vetolaatikollinen lipasto, vinolipasto sekä leveä- ja
kapeaklaffinen lipasto. 

Kansanomaiset piirongit korvasivat säilytyspaikkana arkkuja, aitan
orsia ja tynnyreitä. Ensimmäiseksi ne sijoitettiin saliin ja
kamareihin. Niiden uumeniin mahtui liinavaatteita, asusteita, talon
parhaita astioita, hopealusikoita, muita arvoesineitä, kirjoja ja
isännän 'tähärellisiä paperia'. Napsupullokin yleensä löytyi
piirongista, ehkä suorastaan sen salalokerosta. Piika ja talontyttö
eivät piilottaneet piironkeihinsa pulloja, vaan kokosivat sinne
kapioitaan.

Säätyläisten hienoimmat piirongit olivat jalopuuta, mutta 'kyökin
puolelle' kelpasivat paikallisten puuseppienkin tekemät maalatut
lipastot. Talonpojat ja työläiset eivät mahonkipiironkeja liene
kaivanneetkaan, mutta heidänkin silmissään näytti mahonkipintaa
jäljittelevä ootraus hienolta.

Piirongit, joista keinutuolin ohella oli 1800-luvulla tullut koko
maassa yleisiä muotihuonekaluja, kuuluivat pitkälle 1900-luvulle joka
kodin sisustukseen, ja vielä vuosisadan puolivälissä melkein joka
kodissa oli ainakin yksi piironki. Isovanhempieni maalaistalosta
muistan kahdeksan lipastoa, joista toisia sanottiin piirongiksi,
toisia komuutiksi, kahta peilipiirongiksi ja yhtä senkiksi.
Nykyisessä kodissani kuten monen muunkin asunnossa Muuramen
suoralinjaiset laatikostot jatkavat vetolaatikollisen piirongin
perinnettä.

Kalusteita kamareihin on näyttävä lahjateos kansanomaisesta
kulttuurista ja sisustuksesta kiinnostuneille.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/