[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Eurooppa: sodan ja holokaustin varjo, hyvinvointiyhteiskunta ja moninaisuus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tuomas M. S. Lehtonen  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri,
Euroopan historian dosentti, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Judt, Tony: Postwar. A History of Europe since 1945. Penguin Books,
2006. 933 sivua.


Eurooppa: sodan ja holokaustin varjo, hyvinvointiyhteiskunta ja
moninaisuus
---------------------------------------------------------

Tony Judtin monumentaalinen sodanjälkeisen Euroopan historia kietoo
yhteen politiikan, talouden, sosiaalisen muutoksen, kulttuurin ja
aatteet. Judt on kunnostautunut Ranskan ja Keski-Euroopan (mm.
Tsekkoslovakian) historioitsijana. Hänen kokonaistulkintansa on
mainiota luettavaa. Vaikka lähihistoria on monessa suhteessa tuttua,
onnistuu Judt yllättämään tutkimuksellisella analyysillaan eri maiden
ja samalla koko Euroopan vaiheista 1945-2005.


Tony Judt lainaa mammuttimaisen teoksensa Postwar: A History of
Europe since 1945 (2005) loppupuolella Heinrich Heinen kuvausta
ranskalaisesta ja saksalaisesti patriotismista. Heine idealisoi oman
aikansa ranskalaisen patriotismin laajenevina kehinä
isänmaanrakkaudesta ihmiskunnan rakkauteen. Saksalaisen patriotismin
hän näki provinsiaalisena ja kuppikuntaisena kaiken ulkomaisen ja
vieraan vihaamisena. Kuten Judt toteaa, ei Heinen 'Ranska' ja 'Saksa'
vastaa enää nykytilannetta, jos väittämä Heinen omanakaan aikanaan oli
täysin uskottava.

Viime aikoina on voinut kuitenkin uudelleen mittailla, miten
paikallinen tai 'kansallinen' ja yleiseurooppalainen patriotismi on
mahdollista - ja jos on, merkitseekö se sitten tavalla tai toisella
määritellyn Euroopan ulkopuolelle jäävän maailman hylkimistä.
Markkinaliberalistit tietysti puolustavat kapitalistista
rajattomuutta, mutta silloin ei ole kyse suppean tai laajan
poliittisen yhteisön edusta, vaan omistajaedun maksimoimisesta
rajattomilla markkinoilla.

Kreikan velkakriisi asettuu Judtin sodanjälkeisen Euroopan historian
kontekstissa omalle paikalleen. Ylivelkaantumista, tilastojen
väärentämistä ja rahoituslaitosten spekulatiivista voitontavoittelua
on esiintynyt tuon tuosta. Nyt taloushistorioitsijat ja ekonomistit
ovat muistelleet Paul Krugmanin jalanjäljissä milloin Argentiinaa,
milloin Kaakkois-Aasian maiden velkakriisejä, mutta harvan
historiallinen muisti ulottuu 1980-luvulle, jolloin hiukan
samantapainen ylivelkaantuminen ja tilastojen väärentäminen toteutui
ns. kansandemokratioissa Unkarissa, T?ekkoslovakiassa ja muualla.
Myös Neuvostoliitto oli pahasti velkaantunut. Vaikka itäblokin
sisäinen luhistuminen oli monen tekijän summa, jossa
kansalaislevottomuudet (erityisesti Puolassa), reformikommunistit
(ennen kaikkea Mihail Gorbat?ev) ja joukko sattumia ja erehdyksiä
laukaisivat poliittisten ja yhteiskunnallisten mullistusten sarjan,
ei pidä vähätellä taloudellista umpikujaa - joka ei siis johtunut
vain kilpavarustelusta ja tehottomasta suunnitelmataloudesta. Ei
tietenkään ole syytä vetää analogiaa nykytilanteeseen liian pitkälle,
mutta jonkinlainen talouspoliittinen opetus sisältyy myös
historiallisiin vertailukohtiin.

Tony Judtin massiivinen opus on kaiken kaikkiaan aivan liian
monipuolinen antautuakseen typistävälle referoinnille. Sen yhtenä
kantavana teemana on osoittaa, että välittömästi sotaa seuraavina
vuosina ei suinkaan ollut selvää, minkälainen vaurastumisen seuraisi
50-luvulta 70-luvulle, ja toisaalta hämmästyttävän laajasti
erilaisina variaatioina toteutettu eurooppalainen hyvinvointivaltion
malli rakennettiin yhtä lailla vasemmistolaisena (Iso-Britannia,
Ruotsi, Norja), ja oikeistolaisena (Länsi-Saksa, Ranska) versiona.
Oikeiston ja vasemmiston akseli ei määrittynyt suhteessa
hyvinvointivaltioon ja turvaverkkoihin ennen Margaret Thatcherin
aikoja. Jos Thatcher saikin Ison Britannian rapautuneen talouden
liikkeelle, onnistui hän heikentämään brittiläisten hyvinvointia, jos
sen mittareina pidetään mm. köyhien ja huonosti koulutettujen
suhteellista määrää, sosiaalista liikkuvuutta tai vaikkapa
lapsikuolleisuutta, jotka kaikki ovat Isossa Britanniassa
olennaisesti huonommassa jamassa kuin läntisessä Manner-Euroopassa.
Yhdysvallat ovat tietysti jäljessä Länsi-Eurooppaa kaikilla näillä
mittareilla (ks. myös Judtin artikkeli Ill Fares the Land, The New
York Review of Books LVII:7, April 29 2010).

Toisaalta Judt suomii armottomalla tavalla Euroopan synkkää
historiaa, joka ei suinkaan yksiselitteisesti pysähdy toiseen
maailmansotaan. Toki maanosan valtiot onnistuvat katkaisemaan
Euroopan historiassa poikkeuksellisen pitkäksi aikaa maanosan
sisäiset vihollisuudet. Minään muuna aikana kuin synkän 1900-luvun
tai oikeastaan sen ensimmäisen 50 vuoden aikana ei ole aiheutettu
niin paljon ja niin systemaattisesti inhimillistä kärsimystä ja
kuolemaa. Kukaan aiempi maailmanhistorian julmuri tai itsevaltias ei
ole kyennyt siihen, mihin belle epoquen lopettaneet poliittiset
johtajat - joko demokraattisesti valitut tai asemansa dynastisesti
perineet - kykenivät ensimmäisessä maailmansodassa. Koskaan eivät
itsevaltiaat ole pystyneet niin tehokkaasti vainoamaan ja tuhoamaan
omien ja naapurimaidensa kansalaisia kuin maailmansotien välisinä
vuosina valtaan nousseet Adolf Hitler ja Josif Stalin.

Tony Judt ei anna eurooppalaisen lukijansa kuitenkaan lykätä kaikkea
pahaa nykyään jo moneen kertaan demonisoitujen hirmuvaltiaiden
niskaan. Samanaikaiset ideat suunniteltavuudesta ja
kontrolloitavuudesta toistuivat sodan jälkeen (ja jo ennen sitä) mm.
ruotsalaisen sosiaalidemokratian piirissä. Rotuhygieniaa edistävät
laitokset purettiin vastaa 1970-luvulla. Judt palaa toistamiseen
teoksessaan sodanjälkeisessäkin Euroopassa jatkuneeseen
antisemitismiin ei vain Puolassa ja Neuvostoliitossa vaan yhtä lailla
lännessä. Samalla sotataloudesta periytynyt oikeistoa ja vasemmistoa
kautta Euroopan (ja tuolloin paljolti vielä New Deal -ajattelun
hallitseman USA:takin) yhdistänyt usko suunnitteluun ja ohjaamiseen
loi edellytykset uudelle hyvinvoinnille ja sen poikkeukselliselle
jakautumiselle eri yhteiskuntaryhmille.

Judt osoittaa eurooppalaisen perinnön ristiriitaisuuden, mutta
tunnustaa uskoaan 'sosiaalidemokraattiselle projektille', jonka hän
tosin tunnustaa yhtä lailla arvokonservatiivisten
vanhaoikeistolaisten kristillisdemokraattien projektiksi.

Eurooppa on ristiriitojen, paradoksien ja jännitteiden maanosa, jonka
on ollut erityisen vaikea tehdä t  iliä oman menneisyytensä kanssa -
tosin Eurooppa lienee ainoita maanosia, jotka ovat edes yrittäneet
sitä ehkä Pohjois-Amerikan ohella. Edelleen maanosaa luonnehtii
Judtin mielessä poikkeuksellinen kielten ja kulttuurien variaatio,
vaikka yhteiseksi nimittäjäksi on haettu milloin kristinuskoa,
milloin antiikin perintöä. Kiinnostavalla tavalla Judt nostaa
maanosan monikielisyyden sen keskeiseksi arvoksi - ja samalla siihen
liittyvän pyrkimyksen pystyä monista kielistä huolimatta yhteiseen
kommunikaatioon. Käytännössä tämä on toteutunut kahdella tavalla:
yhtäältä eri aikoina on ollut erilaisia yhteiskieliä, lingua
francoja, kuten vanhan maailman oppineiden latina, aristokratian ja
diplomaattien ranska, Itämereltä Adrianmerelle ja Mustalta mereltä
Pohjanmerelle yhteinen saksa ja ensin merenkulun, sitten
populaarikulttuurin ja nykyään kaiken kielirajat ylittävän
kanssakäymisen englanti, joka on nyt kiistatta Eurooppaa (ja suurta
osaa muuta maailmaa) yhdistävä kieli. Toisin kuin lapselliset
businessideologit ja kirjojensa kansainvälisestä menestyksestä
haaveilevat skribentit kuvittelevat, ei Eurooppa ja maailma
kuitenkaan yksikielisty, eikä yksikielisyys johda yhteisten ongelmien
helpompaan ratkaisuun.  Päinvastoin, viime vuosikymmeninä monet
alueelliset kielet (katalaani, baski, jopa englantilaisten ja
ranskalaisten keskusvaltojen lähes hävittämät kelttiläiset ja
romaaniset vähemmistökielet) näyttävät osin elpyvän. Judt nostaakin
yhteiskielten rinnalle toisen eurooppalaisen piirteen: sujuvan
monikielisyyden, joka nyt merkitsee monien käytännön kaksikielisyyttä
(äidinkieli ja englanti), mutta johon on sisältynyt usein muita
yleiskieliä. Judt huomauttaa, että Euroopan unionin
englanninkielistyminen ei niinkään ole johtunut Ison Britannian
pyrkimyksistä - brittiläinen eliitti on hänen mukaansa aina hallinnut
ranskan yleensä ainoana vieraana kielenään. Ranska menetti asemiaan
ennen kaikkea Pohjoismaiden mukaan tulon takia.

Judtin notkea kerronta vie lukijan mukanaan. Erityisen mainiota on
spiraalimainen tapa liukua asiasta ja kokonaisuudesta toiseen ilman
puisevaa ja väkinäistä 'vähän kaikesta jotain' luettelointia. Judt
onnistuu kietomaan politiikan, talouden, sosiaalisen muutoksen,
kulttuurin ja aatteet oivalliseksi kokonaisuudekseen. Hän ei myöskään
peittele pitämyksiään: Keski-Euroopan maiden, erityisesti Puolan ja
T?ekkoslovakian 'kärsimyshistoria' on hänelle läheinen. Ranskan
poliittisen ja intellektuaalisen eliitin itsetyytyväisyys ja
kaksinaismoraali taas saa häneltä pyyhkeitä, vaikka Cambridgen käynyt
Judt on itsekin normalien opiskeltuaan vuoden Ecole normale
supérieuressä, kuten hän muistelmaesseissään on huomauttanut.
Kannanottaminen ei ole suinkaan haitaksi. Sen sijaan merkittävä puute
on Judtin päättämättömyys Venäjän ja Neuvostoliiton suhteen. Maa ei
oikein mahdu Judtin Eurooppaan kuin maanosa kahtiajaon aiheuttajana
ja kylmän sodan vihollisena. Ainoastaan Neuvostoliiton luhistuminen
saa perusteellisemman käsittelyn.

Tony Judtin mestarillisessa teoksessa on toinenkin ilmeinen puute:
Pohjoismaiden sodanjälkeiset vaiheet lähes puuttuvat teoksesta
muutamia lyhyitä mainintoja lukuunottamatta. Tämä on toki
ymmärrettävää: vakaan ja tasaisen kehityksen alueella on vähemmän
dramatiikkaa, joka nostaisi sen keskiöön, ja tietysti monikielisellä
ja -taitoisella mestarillakin on rajoitteensa. On tietysti ilmeistä,
että pohjoismainen kommentoija nostaa tällaisen puutteen esiin, mutta
on tähän muitakin perusteita. Stalinin ja hänen seuraajiensa
Neuvostoliiton vasallien ketjussa oli merkillinen poikkeama Suomi,
joka taas vaikutti ainakin kahdella tavalla muuhun Eurooppaan.
Ensinnäkin Ruotsin ja muidenkaan Pohjoismaiden asemaa on mahdoton
selittää, ilman Suomen synnyttämää puskuria niiden ja Neuvostoliiton
välillä. Puskuri toimi siis toisin päin kuin koko muun Euroopan halki
kulkenut kansandemokratioiden puskurivyöhyke. Toiseksi Baltian maiden
ja erityisesti Viron irtautuminen 90-luvulla perustui osin
monikerroksiselle suhteelle Suomeen. Lennart Meri ei vain
kirjoittanut Viron itsenäisyysjulistusta Helsingissä Tuglas-seuran
tiloissa, vaan Suomen erikoinen tasapainoilu Neuvostoliiton
naapurissa - niin kuin se tahrasikin suomalaisten omaa poliittista
kulttuuria - mahdollisti monet epäviralliset verkostot ja jopa Suomen
radion ja tv:n laajan kuuluvuuden Viron pohjoisosissa. Ehkäpä näiden
merkillisten anomalioiden käsittely olisi tuonut lisää
kokonaistulkintaan kylmän sodan vaikutuksista maanosassa.

Judt lopettaa kirjansa epilogiin Euroopan juutalaisten kohtalosta,
jonka käsittely on Judtin mukaan jälleen Heinrich Heinea mukaillen
'pääsylippu Eurooppaan'. Ei ole enää kovin omaperäistä sanoa, että
natsien Vernichtung politiikka on kauheudessaan ainutkertainen - jopa
Stalinin systemaattiseen tuhotyöhön verrattuna. Judt osoittaa, että
tämän ainutkertaisuuden tunnustaminen ja painajaismaisen historian
käsittely pääsi toden teolla vauhtiin vasta 1970- ja 80-lukujen
taitteessa osin kiitos amerikkalaisen Holocaust -televisiosarjan,
joka erityisesti Saksassa saavutti suunnattomat katsojaluvut.
Joskushan on esitetty syytteitä 'holokaustiteollisuudesta', jonka
motivaatio ei enää liity todelliseen menneisyyden tunnustamiseen vaan
nykypolitiikkaan, lähinnä Lähi-idän konfliktiin ja USA:n yleisen
mielipiteen hallintaan. Varmasti tälläkin on ollut vaikutuksensa,
mutta Judtin argumenttien edessä on vaikea olla nyökyttelemättä
päätä: natsismin rasistinen perusluonne ja erilaisten antisemitismien
hyödyntäminen kyynisessä valtapolitiikassa Itä-Euroopassa ja
Neuvostoliitossa tai vaimeammin pulpahdellut läntinen antisemitismi
ovat yksi Euroopan sodanjälkeisen historian ja historiatietoisuuden
sokeita pisteitä, joka on vasta hitaasti myönnetty.

Sinänsä historian (ja sen tutkimuksen) ikuiseen kiusallisuuteen
kuuluu kuoria esiin menneisyyden monimutkaisuuksia: kuten W. G.
Sebald toteaa esseekokoelmassaan On the Natural History of
Destruction (Luftkrieg und Literatur 1999, engl. 2003),
muistinmenetyksiä on monia, yksi niistä oli Saksan kaupunkien
tuhopommitukset, joista 1980-90-luvulla alettiin käydä keskustelua -
britithän ovat Thathcerin johdolla puolustaneet 'Bomber' Harrisin
kunniaa sotasankarina (hiukan samalla tavalla kuin Mittérand
kunnioitti Pétainia ensimmäisen maailmansodan sankarina). Ehkä Judtin
oma sokea piste on tässä: samalla kun hän osoittaa Euroopan
historiallisen itseymmärryksen ja muistin puutteellisuuksia, hän ei
aina osoita ymmärrystä käsittämättömästä hävityksestä selvinneiden
eurooppalaisten halulle jättää kaikki kauhut taakseen. Kukapa ei
muistaisi ensin omaa kärsimystään?

Eurooppalaisen muistin ja historiallisen semiotiikan merkillisyyksiä
on se, että (aivan aiheellisesti) natsien symboleja kavahdetaan eikä
niistä ole joitakin punkrockin lieveilmiötä lukuun ottamatta
dekoratiiviseen käyttöön. Sen sijaan Neuvostoliiton ja punaisen
hirmuvallan merkit käyvät muodikkaasta ja 'ironisesta' koristeesta.
Johtuneeko tämä sitten siitä, että punainen totalitarismi purkautui
toisella tavalla, Stalinin leirit purettiin pääosin 1950-luvulla eikä
nälkäisistä leirivangeista ole tullut samanlaisia kauhun embleemejä
kuin saksalaisten keskistysleirien? Ja varmaan osansa on sillä, että
eurooppalainen vasemmisto - eivät vain suomalaiset
opiskelijastalinistit - jaksoi hämmästyttävän pitkään löytää hyviä ja
sympaattisia piirteitä neuvostokommunismista.

Judtin kirja on kerännyt paljon kansainvälistä kiitosta. Hän ei ole
vain hyvä historioitsija, vaan yhtä lailla erinomainen kertoja ja
kielenkäyttäjä. Judtin kahlaamiseen kannatta uhrata aikaa - ja jos
sen rinnalla on hyvä lukea vaikkapa edellä mainittu Sebaldin
esseekokoelma ja Henrik Meinanderin erinomainen Finland 1944: krig,
samhälle och käsnlolandskap (suom. Suomi 1944: sota, yhteiskunta ja
tunnemaisema 2009).



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/