[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Aarteita Karjalasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kristiina Korjonen-Kuusipuro  FM, projektitutkija,
Etelä-Karjala-instituutti
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tuula Pöyhiä (toim.): Viktor Svaetichin - Karjalan kuvaaja.
Etelä-Karjalan taidemuseo, Lahden historiallinen museo, 2009. 265
sivua.


Aarteita Karjalasta
---------------------------------------------------------

Etelä-Karjalan taidemuseo ja Lahden historiallinen museo ovat
yhteistyössä raottaneet Karjalan kuvaajan Viktor Svaetichinin töiden
aarrearkkua ja julkaisseet kattavan luettelon hänen säilyneistä
töistään. Teos esittelee mielenkiintosin kuvaparein Karjalankannaksen
nyt jo osin kadonnutta rakennusperintöä. Kirja upeine kuvineen on
hieno saavutus, mutta valitettavasti kirjan teksti eivät yllä
visuaalisen esityksen tasolle ja teosten luoja jää lukijalle
etäiseksi.


Etelä-Karjalan taidemuseo ja Lahden historiallinen museo ja Viipuri
Säätiö ovat yhteistyössä julkaisseet laajan kuvateoksen Karjalan
kuvaajasta Viktor Svaetichinista. Viktor Svaetichin (1877-1942) oli
tuottelias Viipurissa elämäntyönsä tehnyt taiteilija, joka dokumentoi
Viipurin läänin rakennuksia. Ennen talvisotaa hänen töitään oli
Viipurin historiallisen museon kokoelmissa 904 kappaletta.   Suurelle
yleisölle Svaetichin on kuitenkin jäänyt varsin tuntemattomaksi ja
käsissäni olevan teoksen yhtenä tarkoituksena onkin julkaista
säilyneet Svaetichinin teokset ensimmäistä kertaa yhtenä
kokonaisuutena. Viipurin historiallisen museon aikaisesta kokoelmasta
lähes neljännes töistä on kadonnut tai tuhoutunut, ja jäljellä olevan
Svaetichinin kokoelman omistaa Viipuri säätiö. Kokoelmaa säilytetään
Lahden historiallisessa museossa ja Etelä-Karjalan taidemuseossa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Alkuosan artikkelit avaavat
Svaetichinin elämänhistoriaa ja hänen kehitystään taiteilijaksi sekä
tänä päivänä jäljellä olevan kokoelman taustaa ja vaiheita. Kirjassa
esitellään myös Viipurin historiallinen museo ja sen kokoelmien
vaiheita. Lisäksi esitellään lyhyesti rakennusperinnön
dokumentaatiota, Svaetichinin töiden toteutustapaa ja Svaetichinin
matkoja Karjalankannaksella.

Kirjan keskiosa on omistettu Svaetichinin töille ja samasta
kuvakulmasta tänä päivänä otetuille valokuville. Kuvat on ryhmitelty
kohteidensa mukaan, ja ensimmäiseksi Svaetichinin töistä esitellään
Viipurin vanha kaupunki ja esikaupungit ja sen jälkeen Viipurin
läänin hovit eli kartanot. Svaetichin vieraili aikanaan noin 102
kartanossa, joista Venäjän puolelle on jäänyt 76. Seuraavan ryhmän
muodostavat kirkkorakennukset, kellotapulit ja pappilat ja sen
jälkeen 'tavalliset' maaseutunäkymät: torpat, saunat ja aitat.
Svaetichin ei juuri kuvannut ihmisiä; hänen tuotantoonsa sisältyy
vain muutamia kansatieteellisiä kuvauksia ihmisistä työnsä äärellä ja
muutamiin kuviin ihmisiä on eksynyt ikään kuin osaksi maisemaa. Kirjan
loppuosan muodostaa kattava kuvallinen luettelo Svaetichinin
säilyneistä töistä. Kuvat on ryhmitelty alueellisesti, joten jaottelu
on erilainen kuin kirjan keskiosassa. Valitettavasti kappaleiden
jaottelu ja vastaavasti toisen ja kolmannen osan kuvien ryhmittelyn
erilaisuus saa kirjan tuntumaan hieman sekavalta ja epäloogiselta.

Kirjan ansioita ei kuitenkaan voi vähätellä; sen taustalla on paljon
aikaa ja rahaa vaativaa työtä. Svaetichinin tuotanto on digitalisoitu
ja teoksen kirjoittajat ovat tehneet lukuisia matkoja
Karjalankannakselle etsiessään Svaetichinin kuvaamia kohteita ja
selvittäessään kohteiden nykytilaa. Kirjan lukijalle tämä näkyy
kattavana luettelona ja laadukkaina kuvina Svaetichinin töistä sekä
mielenkiintoisina kuvapareina Svaetichinin maalaamista tai
piirtämistä kohteista ja samasta kohteesta tänä päivänä. Tätä
menetelmää on 2000-luvulla käytetty useissa kirjoissa ja näyttelyissä
kuvaamaan (kulttuuri)ympäristössämme tapahtuneita muutoksia.

Viktor Svaetichin oli mielenkiintoinen persoona jo siksikin, että hän
työskenteli ikään kuin taiteen ja dokumentoinnin välimaastossa ja
hänen töitään pidetään suuressa määrin kansatieteellisenä
dokumentaationa, ei taiteena. Onkin oikeastaan kummallista etteivät
kirjoittajat pohdi tätä rajapintaa laisinkaan.  Herkullinen ja myös
pohdintaa vaativa aihe sivuutetaan toteamalla heti johdannossa, että
'Tämä teos käsittelee meidän aikaamme säilynyttä, rakennuksia ja
rakennettua ympäristöä esittävää taiteilija Viktor Svaetichinin
tuottamaa kuvallista materiaalia - olipa se toteutettu aikanaan
rakennushistorioitsijan tai taidemaalarin ominaisuudessa'. Tämän
seikan pohdinta ei olisi vähentänyt Svaetichinin arvoa laisinkaan,
sillä Svaetichin oli oman aikansa moniosaaja, joka maalasi,
valokuvasi, piirsi ja opetti. Hän oli jo lapsena taiteellisesti
lahjakas ja hän opiskeli sekä Viipurin taiteenystävien
piirustuskoulussa että Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa
Ateneumissa. Viipuriin palattuaan hän ryhtyi opettajaksi ja samaan
aikaan hän jatkoi taiteellista työtään. Hän ikuisti Viipurin museon
toimeksiannosta Viipurin läänin merkittäviä rakennuksia vuodesta 1913
alkaen, mutta muutoin hänen taiteellinen työskentelynsä jää aika
tuntemattomaksi. Vastaavasti Svaetichinin persoonasta kertovat
artikkelit jäävät valitettavan pinnallisiksi. Artikkelien
kirjoittajat ovat löytäneet lähteistä runsaasti tietoa eri vuosina
Viipurin museon kokoelmiin hankituista teoksista, mutta Svaetichin
itse, hänen motiivinsa ja arvonsa jää hengettömäksi, vaikka myös
hänen nyt jo edesmennyttä poikaansa on haastateltu.

Tuula Pöyhiän pohdinta rakennusperinnön dokumentaatiosta on yksi
kirjan mielenkiintoisimmista aiheista, mutta valitettavasti asian
käsittely jää liian lyhyeksi. Artikkelissaan Pöyhiä kysyy miksi
Viktor Svaetichin valitsi piirtämisen dokumentoinnin välineeksi eikä
valokuvannut kohteita, vaikka valokuvaus oli jo olemassa oleva
vaihtoehto. Tämä artikkeli olisi mahdollistanut Svaetichinin
motiivien laajemman pohdinnan yhdistettynä rakennusperinnön
kuvaamisen historiaan. Samalla olisi voitu myös pohtia syvällisemmin
miksi taiteilijan koulutuksen saanut henkilö valitsi urakseen
dokumentoinnin.

Olisin toivonut kirjan teksteiltä pohdiskelevampaa ja ehkä myös
hieman rohkeampaa otetta. Lyhyiden artikkelien sijaan olisin myös
toivonut yhtenäistä tekstiä, sillä tällaisenaan artikkelit ovat liian
hajanainen kokonaisuus. Teoksen aiheena on Viktor Svaetichin, mutta
lukijalle jää tunne, että kirjan artikkelit ovat ikään kuin
arkistoista löytyneiden dokumenttien raportointia, joista lukijan on
itse osattava tehdä johtopäätöksiä. Artikkelit eivät myöskään
kyseenalaista hankittua tietoa, vaan ne kertovat ehkä enemmän yhden
suomalaisen museon ja sen yhden kokoelman historiaa, kuin henkilöstä
nimeltä Viktor Svaetichin. Tutkimus Viktor Svaetichinista odottaa
vielä tekijäänsä.

Tämän teoksen kantavana voimana on Svaetichinin runsaan tuotannon
esittely ja mittava taustatyö, jota kirjan työryhmä on tehnyt.
Svaetichinin työt muodostavat tärkeän lähderyhmän myös
rakennusperinnön tutkijoille, sillä monet hänen kuvaamistaan
rakennuksista ovat jo hävinneet. Karjalan kuvaajan aarrearkkua on nyt
hieman raotettu, mutta toivottavasti tutkimus jatkuu, ja saamme
tulevaisuudessa lukea lisää Svaetichinista ja hänen töistään.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/