[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomeksi käännetty yleisesitys Bysantin historiasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juho Wilskman  FM, jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Haldon, John: Bysantin historia (Byzantium: A History). Kääntänyt
Kaisa Sivenius. Gaudeamus, 2010. 254 sivua.


Suomeksi käännetty yleisesitys Bysantin historiasta
---------------------------------------------------------

Kauan odotettu John Haldonin 'Bysantin historian' käännös on
ensimmäinen suomeksi julkaistu Bysantin historian yleisesitys yli 80
vuoteen.

 


Suomessa on ollut jonkin verran Bysantin tutkimusta jo pitkään ja
erilaisia Bysantin historiaa koskettelevia kirjoja ja artikkeleita on
julkaistu myös suomeksi. Suhteellisen ajan tasalla oleva
suomenkielinen yleisesitys valtakunnan historiasta on kuitenkin
puuttunut. Edellinen, Charles Diehlin Bysantti: suuruuden aika ja
rappio, käännettiin ranskasta jo 1929 (alkuteos oli julkaistu 1919 ja
siitä otettiin uusi painos 1926). Nyt tilannetta on korjattu, kun
pitkällisen prosessin jälkeen on saatu suomenkielinen käännös John
Haldonin kirjoittamasta ja vuonna 2000 englanniksi julkaisemasta
Bysantin historiasta.

Haldon on arvostettu Bysantin tutkija, joka on aiemmin toiminut
Birminghamin yliopistossa ja vaikuttaa nykyisin Princetonissa. Hänen
voitaneen sanoa erikoistuneen erityisesti Bysantin yhteiskuntaan,
valtiokoneistoon ja sotalaitokseen 500/600­­­­­­­-1000/1100-luvuilla.
Monesti Haldon mainitaan marxilaisena, mutta en havainnut Bysantin
historiassa sinänsä mitään, mitä myös ei-marxilainen ei voisi
hyväksyä ja mitä ei voisi perustella muistakin kuin dogmaattisista
lähtökohdista.

Haldonin tavoitteena on tarjota johdatus 'Bysantin monimutkaiseen
yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen'. Taiteen,
kirjallisuuden ja kirkon historian hän ilmoittaa kuittaavansa vain
maininnalla, paneutumatta syvemmin yksityiskohtiin. Haldonin mukaan
näitä on käsitelty moderneissa tutkimuksissa muutenkin paljon. Hän
ilmoittaa, että teos ei edes pyri esittämään Bysantin ja sen
monimuotoisen kulttuurin kattavaa kokonaishistoriaa. Nykyisten
Bysantin tutkijoiden yleinen mielipide on tuominnut tämän
mahdottomaksi yhdelle ihmiselle, ainakin jos halutaan tehdä hyvää
jälkeä. Warren T. Treadgoldin A History of Byzantine State and
Society (1997), joka sitä yritti, sai hyvin kriittisen vastaanoton.
Sen sijaan Haldon ilmoittaa haluavansa esittää mahdollisimman
tiiviisti niitä puolia Bysantin historiassa, jotka auttavat
ymmärtämään, 'kuinka Bysantin valtio toimi ja kuinka se oli
yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan ja samalla muokkasi sitä
aktiivisesti.'

Haldon haluaa käydä myös Bysantista yhä esiintyvien vanhentuneiden ja
valtakunnan historiaan perehtyneiden tutkijoiden mielestä väärien
mielikuvien kimppuun. Tällaisiksi hän lukee ajatuksen Bysantista
yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti pysähtyneenä valtiona, jota
luonnehtivat korruptio, juonittelu ja valtataistelu. Haldon toteaa,
että kuva pysähtyneisyydestä on osin bysanttilaisten itsensä
aiheuttamaa. Valtakunta pyrittiin esittämään vakaana, sopusointuisena
ja Jumalan määräämän järjestyksen ohjaamana. Kuitenkin sen
yhteiskunnassa tapahtui aikojen saatossa suuriakin mullistuksia.
Haldonin mielestä Bysantin hovi ei ollut sen enempää korruption ja
salaliittojen hallitsema kuin muutkaan aikalaisensa.

Ylipäätänsä voisi nostaa esille, kuinka heikosti Bysantin historiaa
tunnetaan. Itsekin olen joskus joutunut selittämään peruskoulun ja
lukionkin oppimäärän läpikäyneille henkilöille, mikä Bysantti oli.
Myös monien suomalaisten tutkijoidenkin parissa nuo Haldonin
kritisoimat vanhentuneet mielikuvat kukoistavat. Eräskin läntisen
Euroopan keskiaikaan keskittynyt tutkija julisti kerran kuulteni,
että Bysantti oli koko 1000-vuotisen historiansa ajan 'pelkkä
heittopussi'. Toivottavasti kirjan suomenkielinen käännös auttaa
pääsemään eroon tällaisista harhaluuloista.

Vaikka Haldon onkin rajannut teoksen sisältöaluetta, on hänen
harteilleen ottama tehtävä ollut yhä vaativa, varsinkin kun
kustantaja on ilmeisesti ollut hengittämässä niskaan teoksen pituuden
suhteen. Kirjan rakennetta voisi sanoa temaattiseksi. Tosin sen
ensimmäisen osan teema on esittää yhteenveto tapahtumahistoriasta
aina Bysantin syntyvaiheista sen kukistumiseen. Se, milloin Bysantti
oikeastaan syntyi, on tietysti kiistelty kysymys, minkä Haldonkin
nostaa esille. Hänen käsittelynsä joka tapauksessa alkaa
Diocletianuksen aikaisista hallinnonuudistuksista n. 300 jKr ja
ajanjakso Iustinianus I (527-565) valtaannousuun esitetään vanhan
roomalaisesta järjestyksen hiipumisena. Iustinianuksen onnistui
laajentamaan valtakuntaa, mutta se toi myös enemmän vihollisia ja
resurssit alkoivat osoittautua riittämättömiksi. Verojenkin
kiristäminen aiheutti sisäisiä ongelmia. Romahdus koitti sitten
500-luvun loppupuoliskolla ja 600-luvulla, kun iso osa valtakunnan
alueesta menetettiin ennen kaikkea arabeille.

Bysantti selvisi hädin tuskin näistä mullistuksista, mutta samalla se
muodostui uudenlaiseksi keskiaikaiseksi keisarikunnaksi. Bysantin
asema vakiintui ja 900-luvulla ja 1000-luvun alussa se valtasi monia
menetettyjä alueita takaisin. Lisäksi ortodoksinen kristinusko levisi
Bysantista useisiin lähimaihin. Virkamies- ja maanomistajaeliittien
valta kuitenkin kasvoi, ja ne pystyivät lopulta haastamaan
keskushallinnon. Turkkilaiset ottivat haltuunsa suuren osan Anatoliaa
1000-luvun lopulla ja 1204 ristiretkeläiset valtasivat
Konstantinopolin. Valtakunta ei kuitenkaan lakannut olemasta ja
Bysantin seuraajiksi itsensä katsoneiden hallitsijoiden onnistui
vallata kaupunki takaisin 1261. Vähitellen turkkilaiset ottivat
kuitenkin valtakunnan alueet haltuunsa. Osmanit valtasivat
Konstantinopolin 1453 ja viimeisiksi bysanttilaisiksi katsotut alueet
Peloponnesoksella ja Trebizontin alueella kukistuivat alle vuosikymmen
sen jälkeen.

Tapahtumahistoriallisen katsauksen jälkeen seuraa luku 'Bysantin maat
ja kansat', jossa käsitellään ennen kaikkea Bysantin maantiedettä ja
samalla käsitellään myös liikenneyhteyksiä sekä maataloustuotantoa ja
kaivannaisia. Haldon korostaa, miten nämä loivat puitteet valtion
toiminalle ja olivat itsestään tärkeitä Bysantin historiallisen
kehityksen selittäjiä.

Luvussa 'Bysantin valtio' Haldon julistaa, että Konstantinopolin
keskushallinnon vallan ja toimintakyvyn määritteli paljolti kyky
valvoa keisarikunnan resursseja ja ylläpitää armeijaa ja
hallintokoneistoa. Onnistuminen oli paljolti kytköksissä tiettyihin
yhteiskunnallis-taloudellisiin ja ideologisiin intresseihin. Näiden
tekijöiden suhde resurssien hankinnan ja jakelun onnistumiseen
määritti Haldonin mukaan valtiollisen vallan rajat ja laajuuden.
Valtion vallankäyttötavoissa on hänen mukaansa kaksi ääripäätä,
keskitetysti hallittu yksinvalta sekä toisessa ääripäässä eliitille
hajautettu poliittinen ja taloudellinen valta. Bysantin historia oli
Haldonin mukaan liikettä näiden kahden ääripään välillä. Tätä
voitaneenkin pitää Haldonin päänäkökulmana siihen, miten Bysantin
valtio toimi ja kuinka se oli yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan.

Luku Bysantin valtiosta keskittyykin pitkälti taloushallintoon ja
verotukseen sekä armeijaan ja laivastoon. Valtakunnan armeija koostui
500-luvulla palkatuista limitanei ja comitatenses joukoista.
Limitaneit olivat paikallaan pysytteleviä rajajoukkoja ja
comitatenses liikkuvia kenttäjoukkoja. Suomenkielisessä versiossa
limitaneista käytetään hieman harhaanjohtavaa nimitystä rintamajoukot
(Haldonin käyttämä alkutermi on 'stationary frontier units'). Vanha
systeemi hajosi 600-luvun mullistuksissa ja tilalle tuli
themata-järjestelmä, jossa themoiksi kutsutut sotilasalueet
korvasivat vanhat siviilimaakunnat ja sotilaita ylläpidettiin pääosin
antamalla heille maata omasta themasta. Themata-joukkojen rinnalle
tuli sitten vakinaisemmin liikekannalla olevia joukkoja sekä
palkkasotureita ja valtakunnan alkaessa jälleen laajeta näiden rooli
kasvoi. Themata-armeijat vastaavasti taantuivat. Ne eivät selvinneet
1000-luvun lopun kriisistä ja valtakunnan loppuaikoina armeijat
koostuivat pääosin ulkomaisista palkkasotureista sekä henkilöistä,
joille sotapalvelusta vastaan oli luovutettu valtion tuloja ns.
pronoia-etuisuuksina.

Seuraava luku on 'Elämä kaupungeissa ja maaseudulla' ei nimestään
huolimatta koskettele arkielämää. Sen sijaan siinä keskitytään
aluksi, kuinka antiikin ajan autonomiset kaupungit (polis) muuttuivat
ennen kaikkea 600-luvulla lähinnä puolustuksen ja hallinnon tarpeita
palveleviksi linnakekaupungeiksi (kastron). Kaupunkien taloudellinen
asema vahvistui 900-1100 luvuilla ja niille kehittyi
kaupunkiyhteisöllistä identiteettiä. Kaupungin hallinnon laitokset
jäivät kuitenkin harvinaisiksi, mikä erotti bysanttilaisia kaupunkeja
antiikinaikaisista kaupungeista ja keskiajan länsieurooppalaisista.
Suurin osa Bysantin väestöä oli maanviljelijöitä. Myöhäisantiikin
aikana suurin osa ei ilmeisesti itse omistanut maitaan, mutta
600-700-lukujen myllerryksessä vapaiden talonpoikien määrä näyttää
kasvaneen. Verotaakka kohdistui yhä kuitenkin raskaimmin juuri
talonpoikaisväestöön ja se johti Haldonin mukaan jälleen siihen, että
suurin osa maanviljelijöistä päätyi jälleen suurmaanomistajien
vuokraviljelijöiksi. Kauppa ja käsityö kukoistivat usein Bysantissa,
mutta ne eivät nauttineet erityistä yhteiskunnallista arvostusta, ja
valtio oli harvoin valmis tukemaan kauppiaiden etuja. Kun
1000-1100-luvulla Bysantin oli hankittava laivastotukea Venetsialta
kaupallisia myönnytyksiä vastaan, johti se valtakunnan markkinoiden
vähittäiseen luisumiseen pitkälti italialaisten merenkulkukaupunkien
käsiin.

Seuraavan luvun suomenkielinen otsikko 'Bysantin poliittinen
järjestelmä' ei mielestäni oikein vastaa englanninkielistä otsikkoa
'Byzantine political society' eikä luvun sisältöä. Luku nimittäin
keskittyy eliitin yhteiskunnalliseen rakenteeseen eli siihen, ketkä
Bysantin valtakuntaa oikein johtivat. Myöhäisroomalainen
'senaattorisääty' pitkälti katosi 600-luvun mullistuksissa. Uusi
eliitti oli aikaisempaa riippuvaisempaa keisarista ja
henkilökohtaiset kyvyt sekä yhteydet hoviin painottuivat. Valtion
palveluksessa menestyneet henkilöt saattoivat kuitenkin hankkia
suvuilleen suuria maaomistuksia ja luoda omia sukuverkostojaan, minkä
seurauksena 1000-luvulle tultaessa Bysanttiin oli kehittynyt uusi
'aristokratia', joka saattoi haastaa keskushallinnon.
Komnenos-dynastian aikana (1081-1185) johtavat ylimyssuvut
suosikkiverkostoineen käytännössä monopolisoivat tärkeimmät virat.
Silti on huomattavaa, että Bysantissa oli loppuun asti olemassa
keskushallintoa palveleva virkamieskunta, jonka asema perustui
koulutukseen ja eteneminen periaatteessa omiin kykyihin.
Maakuntaylimystö alkoi sen sijaan etääntyä keskushallinnosta.

Kristinusko oli luonnollisesti keskeinen osa Bysantin poliittista
ideologiaa ja 600-luvulle tultaessa se oli jo ainakin periaatteessa
väestön enemmistön maailmankatsomuksen perusta. Bysantissa kirkko ja
valtio toimivat läheisessä yhteistyössä. Kuitenkin jos keisarillinen
politiikka poikkesi hengenmiesten mukaan oikeasta kristillisestä
opista, saattoi seurauksena olla vakavia sisäisiä ongelmia.

Viimeinen varsinainen luku on otsikoitu 'Valta, taide ja perinne
Bysantissa'. Haldon julistaa ikään kuin yhteenvetona, että
keskushallinnon oli kilpailtava resursseista, mikä aiheutti mm.
sisäpoliittisia jännitteitä. Lisäksi ylijäämään keräämisestä
valtiolle vastanneilla henkilöillä oli taipumus liittyä
kilpailijoiden joukkoon. Haldonin mukaan tämä voitiin estää lähinnä
luomalla täysin valtiosta riippuvainen byrokratia, joka oli sitten
liian jäykkä vastaamaan uusiin taloudellisiin haasteisiin varsinkin
Italian kaupunkivaltioiden taholta.

Lyhyessä katsauksessa kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen Haldon
korostaa, kuinka ne heijastelivat kulloistakin aatemaailmaa ja
tärkeinä pidettyjä kysymyksiä. Haldonin mukaan Bysantin keisarikunnan
poliittis-ideologista järjestelmää luonnehti viimekädessä pitkälle
menevä joustavuus ja sopeutumiskyky. Tietynlainen jännite
kreikkalais-roomalaisen rationaalisen perinnön ja kristinuskon
välillä näkyi läpi koko Bysantin historian, ja Haldonin mukaan
Bysantin kulttuuri oli oikeastaan täynnä paradokseja. Tämä näkyy mm.
suhteessa sodankäyntiin. Rooman valtakunnalla oli omat militaristiset
perinteensä ja Bysantilla oli jatkuvasti paljon vihollisia. Koko
yhteiskunnan voi sanoa olleen organisoitu sotaan. Toisaalta
kristinusko ei hyväksynyt verenvuodatusta ja naapurit pitivät
bysanttilaisia epäsotaisina. Bysanttilaiset saattoivat sitten
tilanteen mukaan nojata sekä pasifistisiin että militaristisiin
perinteisiinsä.

Vahvojen roomalaisuuteen ja ortodoksiseen kristinuskoon nojaavien
perinteidensä ansiosta bysanttilaiset saattoivat Haldonin mukaan
luoda oman yhteisen identiteetin, joka auttoi selviämään vaikeiden
aikojen läpi ja erotti bysanttilaisia ympäröivistä kulttuureista
ainakin 1204 asti. Toisaalta Haldon katsoo, että varsinkin tiukka
pitäytyminen ortodoksisen kristinuskon dogmeissa haittasi yhteistyötä
katolisen kristikunnan kanssa osmaneja vastaan. 

Kuten tästä referoinnista näkee, on Haldonin kirjasssa melko paljon
toistoa. Monet poliittiset ja yhteiskunnalliset mullistukset ovat
vaikuttaneet useammallakin saralla. Tämä laittaa pohtimaan, olisiko
kronologisesti etenevä rakenne ollut toimivampi ja auttanut
pituusongelmissa?

Kirjan lopusta löytyy vielä sanasto Bysantin historiaan liittyville
termeille, luettelo keisareista, kronologinen taulukko tärkeimmistä
tapahtumista sekä kirjallisuutta niille, jotka haluavat syventää
tietojaan. Tämä kirjallisuusluettelo on suunnattu englanninkieliselle
lukijalle, mikä sopinee myös suomalaisille, suomeksihan on vain vähän
Bysanttia käsittelevää kirjallisuutta ja englantia täällä parhaiten
vieraista kielistä osataan. Haldon kyllä sinänsä tuntee hyvin myös
muun kielistä tutkimusta ja on jopa valmis julistamaan, että saksa,
ranska, venäjä ja nykykreikka ovat englantia tärkeämpiä.
Suomenkielisessä laitoksessa venäjän tilalla on italia. Onko tämä
kääntäjän ja toimittajan tietoinen valinta, virhe vai onko Haldon
muuttanut itse mieltään? On syytä huomata, että minulla on ollut
kirjan englanninkielisestä versiosta käytettävissäni vain
alkuperäinen versio vuodelta 2000. Sen jälkeen on otettu vielä kolme
painosta, joiden mahdollisista muutoksista en ole tietoinen.

Olisi ehkä syytä huomauttaa, että myös Bysantin tutkimuksessa
englannin asema vahvistuu jatkuvasti, vaikka se tuskiin vielä
sukupolviin saa samankaltaista asemaa kuin monessa muussa tieteessä.
Itse asiassa suomenkielisessä laitoksessa puhutaankin nimenomaan
muiden kielten englantia tärkeämmästä asemasta tutkimustraditiossa.
Koska Haldonin alkuperäisteos julkaistiin jo vuonna 2000, on
bibliografiassa mainittu kirjallisuus lähes kokonaan viime
vuosituhannen puolelta. Tabula Imperii Byzantini-sarjan uusimmat on
tosin otettu mukaan suomenkieliseen laitokseen, mutta esimerkiksi
kolmiosainen The Economic History of Byzantium (toim. A. Laiou,
julkaistu 2002) ei löydy bibliografiasta.

Tällainen yleisteos ei luonnollisestikaan voi välttyä virheiltä.
Tuskin kannattaa erityisemmin lähteä käymään läpi erilaisia lähinnä
tulkintoihin liittyviä ongelmia, kuten olivatko raskaan ratsuväen
taktiikka ja varsijouset 1100-luvun bysanttilaisessa sodankäynnissä
todella länsimaista vaikutusta. Suoranaiset asiavirheet ovat
kuitenkin eri asia. Haldonin erikoistumisaikakausi paistaa siitä,
että ainakaan itse en havainnut erityisiä ongelmia faktojen suhteen
koskien aikakautta 500/600-luvulta 1000/1100-luvulle. Sen sijaan
Haldon kyllä ilmaisee kokolailla yksiselitteisenä totuutena oman
kantansa sellaisiin kiisteltyihin kysymyksin kuin 700-800-lukujen
ikonoklasmi ja themata-järjestelmän synnyn kronologia.

Myöhäis-bysanttilaisen kauden osalta löysin kuitenkin huomautettavaa
(ehkä osin siksi, että se on oma erikoistumisaikani). Keisari
Andoronikos II ei kuollut 1328, kuten kirjassa väitetään. Hän menetti
silloin valtansa, mutta siirtyi ajasta ikuisuuteen vasta 1332.
Kumaaneja ei värvätty sotapalvelukseen maaomistuksia vastaan
1300-luvun alussa vaan edellisen vuosisadan puolessavälissä.
Maininnat heistä bysanttilaisten palveluksessa lakkaavat jo
1200-1300-lukujen taitteessa. Haldon puhuu jatkuvasti Morean ja
Epeiroksen despoottikunnista. Sinänsä nämä termit ovat yleisessä
käytössä, mutta ongelmallisia. Bysantissa ei virallisesti ollut
despoottikuntia. Oli vain alueita, joiden johdossa oli useimmiten
henkilö, jolla oli despoteksen arvo. Despotes oli
myöhäisbysanttilaisessa hovihierarkiassa heti keisarin alapuolella.
Konstantinopolin kukistuessa 1453 valtakuntaan ei myöskään kuulunut
(joidenkin saarien lisäksi) vain Etelä-Peloponnesos vaan lähestulkoon
koko kyseinen niemimaa.

Varsinkin kronologisessa taulukossa huolellisuus näyttää välillä
lipsuneen. Kolmas ristiretkiarmeija ei kärsinyt tappiota Hattinissa
1187, vaan kyseisessä taistelussa lyötiin Pyhälle maan
ristiretkeläisvaltiot. Taistelua seurannut Jerusalemin menetys oli
sitten syynä kolmannelle ristiretkelle. Haldon antaa ymmärtää, että
Mistran linnoituskaupunki Peloponnesoksella luovutettiin
bysanttilaisille 1259 Pelagonian taistelun seurauksena. Sopimus
luovutuksesta ja sen täytäntöönpano toteutettiin kuitenkin vasta 1261
tai vuotta myöhemmin. Etelä-Italiaa hallinnut Kaarle Anjoulainen ei
kuollut 1282 eli 'Sisilian iltamessun' puhjetessa vaan kolme vuotta
myöhemmin. Osmanit eivät yksin vallanneet bysanttilaisten omistuksia
Vähässä-Aasiassa 1280-1337. He olivat vain yksi monista
turkkilaisryhmistä, jotka ottivat tuon alueen haltuunsa. He eivät
esimerkiksi valloittaneet Efesosta 1328 kuten Haldon väittää vaan
bysanttilaisilta kaupungin otti eräs toinen turkkilaisjoukko yli 20
vuotta aikaisemmin. Vasta 1300-luvun loppupuoliskolla ja 1400-luvulla
osmanit nielaisivat muut turkkilais-beylikit ja samalla myös Efesos
päätyi heidän haltuunsa.

Myös käännöksessä asiasisältö on voinut päästä vääristymään.
Suomenkielisessä versiossa julistetaan, että Englannin kuningas
Richard I vapautti Jerusalemin kuninkaan Guy de Lusignanin
saraseenien vankeudesta ja teki hänestä Kyproksen kuninkaan 1192.
Viimeksi mainittu pitää paikkaansa, mutta Guyn vapauttamisessa
Richardilla ei ollut osuutta. Haldonin muotoilu 'Having (Guy de
Lusignan) been captured by Saladin, he was released and made regent
of Cyprus by Richard I of England' sinänsä kyllä mahdollistaa myös
tämän asiasisällöltään väärän käännöksen.

Suomenkielisessä versiossa sanotaan osmani-sulttaani Bayezid I
aloittaneen Konstantinopolin piirityksen 1401. Haldon puhuu
piirityksen valmistelun aloittamisesta ('began preparations for the
siege of Constantinople'). Sinänsä Konstantinopoli oli kyllä ollut
enemmän tai vähemmän saarroksissa jo vuodesta 1394. Samankaltainen
ongelmakohta löytyy myös hieman aiemmin, kun Haldon väittää
Epeiroksen hallitsijoiden tukeutuneen Saksalais-roomalaisen
valtakunnan keisariin Fredrik II:seen (1197/1220-1250) ja tämän
poikaan Sisilian kuningas Manfrediin (1258-1266) kamppailussa
Bysantin perinnöstä vuoden 1204 jälkeen. Suomenkielisessä versiossa
Manfred on jätetty pois. Itse asiassa Fredrik II päätyi naittamaan
tyttärensä toisen Bysantin seuraajavaltion hallitsijalle, Nikaian
keisarikunnan Ioannes III:lle (1222-1254), ja solmimaan liiton tämän
kanssa. Manfred kyllä puolestaan nai Epeiroksen hallitsijan tyttären
ja antoi sitten apelleen sotilasapua.

Suomenkielisessä käännöksessä näyttää muutenkin olleen taipumusta
oikoa mutkia suoriksi ja silloin on usein menty harhaan. Termin
tourkopoloi annetaan ymmärtää alun perin tarkoittaneen kristinuskoon
kääntyneiden turkkilaisten jälkeläisiä, mutta myöhemmin ylipäänsä
turkkilaisia palkkasotureita. Alkuperäisversio kertoo tässä kohtaa
myöhäisbysanttilaisen armeijan turkkilaisista palkkasotureista '...
many of them referred to as Tourkopouloi (a term used to refer to the
offspring of christianized Turks)'. Eli Haldon ei väitä tourkopoloin
olleen missään vaiheessa yleistermi turkkilaiselle palkkasoturille.
Kaikissa minun tuntemissani tapauksissa, joissa bysanttilaiset
lähteet käyttävät termiä tourkopoloi, on syytä olettaa kyseessä
olleen kristinuskon omaksuneista turkkilaisista tai näiden
jälkeläisistä. Muslimi-turkkilaisia palkkasotureita kutsutaan yllensä
vain turkkilaisiksi (tai klassisia auktoreita jäljitellen
persialaisiksi).

Suomennoksessa väitetään keisari Julianuksen (361-363) olleen
sotilaiden parissa epäsuosittu, koska hän käytti kirkon varoja
pakanuuden elvyttämiseen. Haldon toteaa vain, että monet sotilaat
(eivät siis kaikki) inhosivat Julianusta tämän kristinuskolle
vihamielisen politiikkansa takia, jonka yksi ilmentymä oli kirkon
omaisuuden takavarikointi. Suurin osa valtakunnan sotilaista oli
tähän aikaan kaikesta päättäen vielä pakonoita ja niillä, jotka
olivat kristittyjä, oli monia muitakin syitä inhota Julianusta kuin
pelkkä kirkon omaisuuden haltuunotto. hallussa.alainen sukutausta ja
joit

Termien selitys osuudessa Haldon toteaa gasmouloiden olleen
valtakunnan myöhäisajalla henkilöitä, joilla oli
kreikkalais-latinalainen sukutausta ja joita käytettiin
palkkasotureina. Suomalainen käännös julistaa gasmouloin olevan
palkkasotureista käytetty termi Rooman myöhäisellä keisariajalla.
Tämä on ymmärretty kahdella tavalla väärin. Gasmouloi liittyvät ennen
kaikkea 1200-lukuun ja kauteen, jolloin bysanttilaiset ottivat
Konstantinopolin takaisin latinalaisilta. Kysymys on siis Bysantin,
ei Rooman, myöhäiskaudesta. Kun bysanttilaiset valtasivat kaupungin
jälleen itselleen, he alkoivat käyttää kreikkalais-latinalaisen
sekaliittojen jälkeläisiä sotapalveluksessa. Gasmouloista näyttää
tulleen sittemmin termi tietyntyyppistä palvelusta suorittavilla
sotilaille, mutta mikään palkkasoturin yleistermi se ei missään
vaiheessa ollut.

Samoin Haldon toteaa aivan oikein, että pronoia oli järjestelmä,
jossa (valtion) tuloja myönnettiin (jollekin taholle), yleensä
sotilaalle sotapalvelusta vastaan. Pitemmän päälle siihen sisältyi
elinikäisiä ja perinnöllisiä lahjoituksia. Suomenkielisessä versiossa
puhutaan yksinkertaisesti sotapalveluksen korvaukseksi myönnetyistä
verotuloista ja sanotaan, että lopulta käytännöstä olisi tullut
elinikäinen ja periytyvä. Kuitenkin pronoia voitiin myöntää myös
muuten kuin sotapalveluksen vastineeksi eivätkä kaikki pronoiat
olleet ilmeisesti missään vaiheessa puhtaasti elinikäisiä tai
perinnöllisiä.

Kronologia taulukossa Haldon kertoo 565-591 käydyistä sodista Persiaa
vastaan, käännöksessä lukee yksinkertaisesti 'Persialaissodat'. Termi
on hieman ongelmallinen, koska yleisimminhän sillä viitataan Ateenan
ja muiden muinaisen Kreikan kaupunkivaltioiden kamppailuun Persiaa
vastaan 400-luvulla eKr. Käännösongelmia edustaa myös toteamus, että
keisari Basileios II (976-1025) sai sisällissodassa tuekseen
norjalais-venäläisiä palkkasotureita, eli varjaageja. Termi 'norse'
tarkoittaa kuitenkin englanniksi paitsi norjalaista myös ylipäänsä
muinaisskandinaavia (useimmiten Bysantti palvelleet skandinaavit
tulivat todennäköisesti Ruotsista). Suomenkielisen version
sanasto-osuudessa annetaan ymmärtää, että tämä oli ensimmäinen kerta
kuin näitä 'varjaageiksi'-kutsuttuja palkkasotureita värvättiin
Bysantin palvelukseen. Heitä oli kuitenkin ollut Bysantin armeijoissa
jo aikaisemmin ja lähinnä Basileios II:n aikana alkunsa sai vakinainen
varjaagi-kaartti. Haldonin englanninkielinen muotoilu kyseisessä
kohdassa on kyllä melko tulkinnanvarainen. Sinänsä on
mielenkiintoista, että Haldon ei mainitse anglo-saksien merkittävää
roolia varjaagi-kaartissa varsinkin 1000-luvun lopulta eteenpäin.

Vuonna 636 käydyn Yarmuk-joen taistelun vuodeksi on suomenkielisessä
käännöksessä vaihtunut 634. Kartta numero seitsemässä Attika ja
Boiotia ovat taas erheellisesti tulleet osiksi Bysantin valtakuntaa
vuonna 1402.

Suomenkieliseen laitokseen on tullut myös pari omituista lisäystä.
Haldon julistaa sanasto-osuudessa areiolasten olevan kristillinen
suuntaus, joka katsoo Kristuksen olevan pelkkä ihminen.
Suomenkielinen versio määrittelee heidät vielä erikseen
monofysiittiseksi oppisuuntaukseksi. Ensinnäkin jo Haldonin
määritelmä oli ongelmallinen. Areiolaiset eivät sinänsä kieltäneet
Kristuksen jumalallisuutta. He eivät vain katsoneet tämän olevan
luomaton ja samaa olemusta kuin Isän. Varsinaisessa teksti osuudessa
Haldon julistaakin, että areiolaisten mukaan Jeesus oli jonkinlainen
puolijumala. Monofysiitteinä yleisesti tunnettu kristillinen
suuntaus, johon mm. Egyptin koptit lukeutuvat, kannattavat
kolminaisuusoppia ja heille on nimenomaan ominaista korostaa
Kristuksen jumalallista puolta. Suomenkielisessä käännöksessä
väitetään bulgaarien kaani Krumin kääntyneen 864 kristinuskoon.
Todellisuudessa kristinuskoon kääntynyt kaani oli nimeltään Boris
(otti kasteessa nimen Mikael, hallitsi 852/3-889). Kaani Krum
hallitsi n. 803-814 ja hänet muistetaan lähinnä kertomuksesta, jonka
mukaan hän olisi teettänyt juomamaljan voittamansa Bysantin keisarin
Nikeforos I:n (802-811) pääkallosta.

Huolimatta joistain puutteistaan Haldonin voidaan katsoa onnistuneen
luomaan Bysantin historiasta toimivan katsauksen perusteltuine
tulkintoineen. Teoksen kääntäminen suomeksi puolestaan täyttää
suomenkielisessä tietokirjallisuudessa ollutta vakavaa aukkoa ja
toivottavasti Haldonin teoksen käännöksen myötä Bysantin tuntemus
maassamme paranee. Kattavana yleisesityksenä se tarjoaa myös hyvän
mallin Bysantin historiassa käytettävistä nimiasuista ja
translitteroinneista. Jos kirjasta otetaan uusintapainos, voitaisiin
käännöksessä nyt olleet ongelmat samalla korjata.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/