[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kasvatusta ja koulutusta säädyn ja kristillisten arvojen mukaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi  FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hanska, Jussi; Vainio-Korhonen, Kirsi (toim.): Huoneentaulun maailma:
Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle.. SKS, 2010.
407  sivua.


Kasvatusta ja koulutusta säädyn ja kristillisten arvojen mukaan
---------------------------------------------------------

Huoneentaulun maailma aloittaa Suomen Historiallisen Seuran 
suurhankkeen, kolmiosaisen Suomen kasvatuksen ja koulutuksen
historian, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura  julkaisee.
Runsaasti kuvitettu ensimmäinen osa ulottuu keskiajalta 1800-luvun 
puoliväliin. Tuona aikana yksilön paikka yhteiskunnassa oli
sidoksissa hänen  säätyynsä ja kaiken kasvatuksen ja koulutuksen
läpäisivät kristilliset arvot, jotka  Martin Luther kiteytti
katekismuksen loppuun liitetyssä huoneentaulussa. Tästä  kirja on
saanut nimensäkin. Teoksen pääartikkeleiden kirjoittajat ovat 
historian ja teologian tohtoreita; lukuisia kiintoisia
erityisartikkeleita ja tietolaatikoita ovat laatineet muutkin
asiantuntijat. Historiateoksen II  ja III osa ilmestyvät vuonna 2011.


Suomen historiaa kasvatuksen ja koulutuksen kautta

'Ei voisi vähempää kiinnostaa!' totesi kollega, kun kerroin hänelle
uudesta Suomen kasvatuksen historiaa käsittelevästä teoksesta.
'Kaikki sellaiset kirjat ovat tylsiä', hän väitti ja hämmästyi, kun
vakuutin tämän teoksen olevan kaukana niistä kasvatusfilosofioista ja
instituutiohistorioista, joita hän oli joskus lukenut. Kuvaillessani
kirjaa tarkemmin pilkahti hänen silmissään sentään hienoinen
kiinnostus. Ennakkoluuloja on varmasti monella muullakin, mutta ne
kaatuvat, kunhan vain tarttuu kirjaan ja ryhtyy lukemaan.
Valitettavasti kirjan tekstit on painettu niin pienin kirjasimin,
että likinäköinen kaipaa suurennuslasia.

Kolmiosainen Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historia on
monivuotisen työn tulos. Teoksen I osa, Huoneentaulun maailma:
Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle julkistettiin
toukokuun alussa. II ja III osa ilmestyvät 2011. Hanketta ovat
tukeneet Tieteellisten seurain valtuuskunta, Opetusministeriö, Alfred
Kordelinin säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto.

Kirjasarjan toimituskunnan puheenjohtaja professori Pauli Kettunen
toteaa, että tarvitsemme historiallista tietoa ja tietoisuutta
ymmärtääksemme kasvatuksen ja koulutuksen muuttuvia muotoja,
sisältöjä, edellytyksiä ja merkityksiä. Ei riitä, että menneisyys
kuvataan tienä nykyisyyteen tai nykyisyydestä erillisenä,
kiinnostavana maailmana. On tarkasteltava myös pitkän aikavälin
muutoksia, avattava esiin ratkaisutilanteiden epävarmuutta, kiistoja,
vaihtoehtoja ja valintoja, osoitettava aikaisempien valintojen
merkityksen myöhempien valintojen rajaajina ja eriteltävä
nykyilmiöiden monikerroksista historiallisuutta. - Kirjoittajat ovat
noudattaneet tätä 'ohjelmanjulistusta', ja se sopii neuvoksi
muillekin historioitsijoille.

Huoneentaulun maailma lähestyy Suomen historiaa keskiajalta
1800-luvun puoliväliin kasvatuksen ja koulutuksen näkökulmasta sekä
kasvatusta ja koulutusta yhteiskunnan rakenteista käsin. Kirja
osoittaa, mitä koulutuksellisia ja kasvatuksellisia tarpeita
aateluus, pappeus, porvarius ja talonpoikuus asettivat näiden
säätyjen pojille ja tytöille ja mitkä olivat itse kunkin
mahdollisuudet hankkia 'oppia'. Se myös selvittää, miten koulutus
toimi valtion ja kirkon etujen välineenä ja miten säätyjen väliset
jännitteet ja vallan tasapaino ilmenivät kasvatuksessa.

Kuten Jussi Hanska, Kirsi Vainio-Korhonen ja Marjatta Rahikainen
toteavat kirjan johdannossa, säädynmukaisen kasvatuksen ja
koulutuksen aikana jokaisen kansalaisen piti tietää oma paikkansa
yhteisössä ja yhteiskunnassa, olla ylemmilleen kuuliainen ja totella
heitä sekä noudattaa kristillisiä hyveitä. Jokaisen tuli omaksua
niitä tietoja ja taitoja, joita hän vastaisessa elämässään
tarvitsisi.

Teoksen kirjoittajat eivät ole tyytyneet vain toistamaan aikaisempien
tutkimusten tuloksia, vaan ovat tehneet myös perustutkimusta. Sitä
paitsi he ovat asettaneet Suomen olot Ruotsin valtakunnan muiden
osien ja usein myös muiden Euroopan maiden olojen rinnalle. Lukija,
joka tuntee ennestään kirjoittajia, osaa odottaa, että he nostavat
esiin myös tyttöjen ja naisten koulutuksen ja kasvatuksen. Oman
huomionsa teoksessa saavat myös yhteiskunnan vähäosaiset ja oppimisen
pimeä puoli, kansan lukupelko ja kirjakammo sekä ruumiillinen kuritus.

Huoneentaulun maailma on jaettu ajallisesti kahteen pääosaan vuoden
1600 tienoilta, joten keskiaika ja 1500-luku muodostavat yhden
kokonaisuuden ja myöhemmät vuosisadat toisen. Jakoa puolustaa se,
että Ruotsi (ja Suomi) luopui hitaasti katolisuuden 'hapatuksesta',
vaikka omaksui luterilaisen uskon virallisesti jo 1500-luvun
alkupuolella, ja myös se, etteivät niukat lähteet mahdollista
alkuajoille sellaista aiheenmukaista jaottelua, joka on voitu
toteuttaa myöhemmin.

 

Keskiajalta 1500-luvun lopulle

Teoksen ensimmäisessä ja laajimmassa luvussa Jussi Hanska ja Anu
Lahtinen ovat voineet käsitellä lähes tyhjentävästi kaiken, mitä
suomalaisten kasvatuksen varhaisvaiheista tiedetään. Vähistä
lähteistä he ovat onnistuneet luomaan uskottavan ja ainakin
todennäköisen kuvan Suomen oloista nojautumalla myös muun Euroopan ja
Ruotsin eri alueiden käytänteistä kertoviin dokumentteihin. 

Vuosisatojen ajan lapset sosiaalistuivat yhteisöönsä pääasiassa
kotikasvatuksen kautta, ja vain harvat pääsivät opintielle, joka
tähtäsi ensi sijassa pappisuralle. Muutamille avautuivat ulkomaisten
yliopistojen ovet. - Upsalan yliopiston toiminta ei alkuinnostuksen
jälkeen käynnistynyt kunnolla, mutta sen perustamisvuoden (1477)
olisivat kirjoittajat voineet toki mainita. - Varsinkin 1500-luvulta
lähtien myös kruunu houkutteli lahjakkaita nuorukaisia tehtäviinsä.
Kaupungeissa saattoi toimia porvaristolle tarkoitettuja kouluja tai
opettajia, mutta yleensä porvarit ja aateliset järjestivät lapsilleen
kotiopetusta. Tyttöjen kasvatus jäi kotien vastuulle, elleivät
vanhemmat lähettäneet tyttöjä luostariin. Katolisella ajalla
kristillinen kansanopetus perustui kansan omalla, joko ruotsin- tai
suomenkielellä, pidettyjen saarnojen antiin. Lisäksi pappien oli
opetettava jumalanpalveluksen yhteydessä Isä meidän -rukous, Ave
Maria ja uskontunnus kuulijoiden kielellä. - Paikkaansa ei siis pidä
vanha käsitys, että katolinen jumalanpalvelus olisi toimitettu
latinaksi eikä kansa olisi ymmärtänyt siitä mitään.

Hanska ja Lahtinen eivät tue sitäkään oletusta, että kirkkojen
seinämaalaukset olisivat olleet jonkinlainen kansan Raamattu, josta
kristinopin keskeiset seikat olisi omaksuttu. Heidän mukaansa kuvia
on voitu käyttää opetukseen, mutta se ei ole ollut niiden varsinainen
tarkoitus, sillä kuvien oikea käyttö ja ymmärtäminen on edellyttänyt
kristinopin alkeiden ja jopa syvemmänkin, mystiikkaan taipuvaisen
uskonnollisen tiedon omaksumista. - Ehkä maalaukset olivatkin
ensisijassa koristuksia ja kirkon mahtavuuden osoituksia.

 

Papeiksi ja virkamiehiksi

Ruotsissa 1600- ja 1700-lukuja leimasi luterilainen puhdasoppisuus
sekä kirkon ja keskusvallan jatkuva kamppailu siitä, kuka määrää
koulutuksesta ja ketä koulutetaan ja mihin tehtäviin. Rahvaalle
riitti kansankielinen lukkarinkoulu ja rippikoulu, mutta papit ja
virkamiehet tarvitsivat erityisvalmennusta. Katolisella ajalla luotu
koulutusjärjestelmä ei enää 1600-luvun alussa vastannut luterilaisen
pappiskoulutuksen tarpeita, eikä varsinkaan palvellut kruunun
tavoitteita.

Timo Joutsivuo selvittää perusteellisesti sitä turhauttavaa kiistaa,
jota kävivät teologis-humanistisen ja reaalipainotteisen koulutuksen
kannattajat. 1500-luvun lopulta lähtien Keski-Euroopasta saapuneista
tuoreista pedagogisista virtauksista keskusteltiin, mutta ne eivät
paljoakaan vaikuttaneet koulutuksen käytäntöön. Useita
koulujärjestelmiä laadittiin, mutta niistä toteutettiin vain vuosien
1649 ja 1724 ehdotukset. Nekin säilyttivät koulutuksen perustaltaan
pappiskoulutuksena sekä piispan ja tuomiokapitulin valvonnassa. Kun
1600-luvulla luotu harva kouluverkko säilyi Suomessa 1800-luvun
puoliväliin asti, olivat erityisesti itäsuomalaisten ja sisämaassa
asuvien mahdollisuudet päästä opintielle heikot.

Ruotsin aikana oli Turun Akatemia perustaminen 1640 tärkeä seikka
koko maan koululaitoksen kannalta. Se liittyi Ruotsin kruunun
pyrkimykseen yhtenäistää ja ruotsalaistaa laajaksi paisunut
valtakunta, mutta sen avulla uskottiin voitavan saattaa myös rahvasta
'sivistyksen esikartanoihin', kun opettajien ja pappien sivistystaso
nousisi. Yliopistossa saisivat valmennusta myös kaupunkien
virkamiehet, kruununvoudit, nimismiehet, tuomarit ja maaherrat.
Hyödyn ja valistuksen aatteet tunkeutuivat yliopistoon 1700-luvun
kuluessa, mikä näkyi väitöskirjojen aiheissa ja ruotsin hyväksymisenä
eräiden alojen väitöskirjakieleksi.

Kaksi kiintoisaa kysymystä, joista keskusteltiin vilkkaasti
1700-luvulla, olivat liika koulutus ja älykkäiden valinta. Hyödyn
aikana koko kansan kouluttamista pidettiin turhana, koska kullakin
säädyllä ajateltiin olevan erilaiset koulutustarpeet eikä laiskoja ja
tyhmiä kannattanut opettaa. Jo 1580 oli esitetty, että latinakoulusta
oli erotettava laiskat oppilaat, ja vuoden 1649 koulujärjestys
määräsi, että triviaalikouluun pyrkivistä oli poistettava
heikkolahjaiset. Samassa hengessä piispa Getzelius vaati, että
paheisiin taipuvaiset, jotka eivät varoituksista piitanneet, oli
erotettava koulusta. Vuoden 1724 koulujärjestyksen mukaan älyltään
hitaita oppilaita oli ohjattava johonkin 'ammattiin'. Gustaf Ruder
jopa laati 1737 testin, jolla voitiin poimia oppilaista terävimmät
mittaamalla muistia, mielikuvia, erittely- ja arvostelukykyä,
tunteenilmaisua ja aistimustaipumuksia. 

Vanhan Suomen liittäminen muun Suomen yhteyteen vuonna 1812 virkisti
maan koululaitosta, sillä Katariina II:n koululain perusteella
Viipurissa toimi iso ja pieni saksankielinen tyttökoulu ja muiden
kaupunkien 'pienissä' kouluissa tytöt saivat alkeisopetusta poikien
rinnalla saksaksi, venäjäksi tai ruotsiksi. Silti koulutoimi
kokonaisuudessaan säilyi harvojen, nimenomaan poikien,
mahdollisuutena. Vuoden 1807 koulujärjestys toi Ruotsin kouluihin
reaaliaineet, mutta sodan vuoksi sitä ei Suomessa ehditty toteuttaa.
Turun katedraalikouluun saatiin kuitenkin 1806 ns. kollehtorin luokka
alemmiksi siviilivirkamiehiksi aikoville. Eräät muutkin kokeilut
suuntasivat koulutusta käytännön suuntaa, mutta vasta vuoden 1848
koulujärjestys uudisti täysin Suomen koululaitoksen ja 1868
koulujärjestys siirsi koulut kirkon valvonnasta koulutoimen
ylihallituksen alaisiksi.

 

Aatelin kasvatus 

Liisa Lagerstam ja Jessica Parland-von Essen kirjoittavat
suurvalta-ajan ja Ruotsin ajan lopun ylhäisaatelin kasvatuksesta,
koska siitä löytyy runsaasti lähdeaineistoa. Alempi aatelisto ja
Venäjän ajan alku jäävät tarkastelun ulkopuolelle lukuun ottamatta
Smolnan tyttökoulua, jossa moni suomalaistyttökin opiskeli.

Upseerin ja hovimiehen urat olivat olleet aatelisnuorukaisten
perinteiset vaihtoehdot, mutta 1610-luvulla aukeni kolmas vaihtoehto,
kun aatelisto sai yksinoikeuden korkeisiin valtionvirkoihin - vaikka
se muodosti vain puolisen prosenttia väestöstä. Tähtäsipä nuorukainen
mille uralle hyvänsä, hänen oli sillä menestyäkseen hankittava
mahdollisimman laaja-alaiset tiedot ja taidot. Aatelisneidoista oli
puolestaan kasvatettava taitavia vaimoja, äitejä ja emäntiä, jotka
osasivat hoitaa kartanotaloutta, mutta hallitsivat myös hyvät tavat,
tanssivat, lauloivat ja soittivat, pukeutuivat säätynsä mukaisesti
sekä keskustelivat henkevästi vierailla kielillä, kuten salonki- ja
hovikulttuuri vaati.

Kodin varhaiskasvatus iskosti poikiin ja tyttöihin kristilliset ja
aateliset hyveet, Jumalan, esivallan ja vanhempien kunnioituksen.
Seitsemän vuoden iässä pojat siirtyivät äidin hoivista kotiopettajien
ohjaukseen, johon mahdollinen tuleva ura jo heijastui. Perheen
tytötkin saattoivat päästä osallisiksi veljille annetusta
opetuksesta. Muutoin naiset kasvattivat heitä esimerkillään ja
ohjauksellaan kotona, muissa aateliskodeissa tai hovissa. Myös
aatelisnuorukaiset oli tapana lähettää sukulaisten tai tuttavien
kartanoihin oppiin. Hieman toisella kymmenellä ollessaan pojat voivat
hakeutua myös Upsalan tai Turun yliopistoon, missä professorit
opettivat yksityisesti juuri aatelispojille sopivia aineita. Parin
kolmen vuoden opintomatka Eurooppaan kruunasi monen nuorukaisen
uravalmennuksen.




Kaupan ja käsityön ammattikasvatus

Kirjan toinen toimittaja, Kirsi Vainio-Korhonen, kirjoittaa
kauppiaaksi ja käsityöläiseksi valmenta(utu)misesta ja selostaa
samalla tarkkaan sekä ammattikuntalaitoksen historiaa ja toimintaa
että kaupunkien sosiaalista hierarkiaa, jossa ulkomaan- ja
tukkukauppaa harjoittavat valtaporvarit olivat ylinnä. Porvareiksi
voivat päästä vain käsityötä tai kauppaa harjoittavat kaupungin
miespuoliset asukkaat. Kaupan ja käsityön 'osaajaksi kasvaminen'
tapahtui käytännön työelämässä, mutta kotiopetuksesta ja koulusta,
jopa yliopistosta saadusta lisäopista oli tietenkin hyötyä. Luku-,
kirjoitus- ja laskutaito olivat välttämättömiä ja vieraiden kielten
taito auttoi kansainvälisissä yhteyksissä, mutta nuorukaisen tuli
olla myös aviolapsi, hyvämaineinen ja riittävän varakas.

Maaseudun käsityöläisten ammattitaidosta ei ollut mitään määräyksiä,
mutta kaupunkien käsityöläiseksi - esim. suutariksi, räätäliksi,
kultasepäksi, kirvesmieheksi, muurariksi tai verankutojaksi - pääsi
keskiaikaiseen tapaan mestarin ohjauksessa ja taloudessa ensin
oppipojasta kisälliksi ja kisällistä lopulta mestariksi. Aikaisemmin
on oletettu, että työn oppiminen alkoi noin 14 vuoden iässä, mutta
oppipojat ovatkin olleet keskimäärin 19-vuotiaita. Sitä paitsi
kaikista oppipojista 20-70 % ei koskaan saavuttanut
ammattipätevyyttä. Parhaiten menestyivät vanhimmat oppipojat sekä
mestarien, talollisten ja säätyläisten pojat, joilla oli jo hyvät
yhteiskunnalliset suhteet. Neljä-viisi vuotta opiskeltuaan oppipoika
voi suorittaa ammattitaitonäytteen ja sai kisällikirjan. Tämän
jälkeen kisälli tarvitsi vähintään kolmen vuoden lisäopinnot, ennen
kuin hän voi antaa mestarinäytteen. Käytännössä useimmille oppivuosia
kertyi enemmän. Osa ammatinharjoittajista jäi kisälleiksi ja noin
puolet vei opintonsa päätökseen, suoritti mestarintutkinnon ja pääsi
kaupungin porvariksi.

Tulevat kauppiaat hankkivat ammattitaitonsa kauppiastalouksissa, ja
heidänkin opintojaan alettiin säädellä vuodesta 1614 lähtien. Vuoden
1734 kauppasäännön mukaan opinnot saattoi aloittaa 15-vuotiaana ja
oppipoikakausi kesti seitsemän vuotta, mikä riitti kotimaan kauppaa
harjoittavalle pikkukauppiaalle. Mutta suurkauppiaaksi haluavan oli
harjoiteltava puotipoikana vielä neljä vuotta. Näin ollen
nuorukaiselta kului vähintään 11 vuotta, ennen kuin hän voi suorittaa
erityisen kauppatutkinnon ja hakea porvarisoikeutta. Teoriassa
kauppiaaksi saattoi päästä 27-vuotiaana, mutta käytännössä yleensä
yli 30-vuotiaana.

Koska porvarisammatit olivat kansainvälisiä, voivat nuorukaiset sekä
kaupan että käsityön alalla hankkiutua harjoittelemaan muiden
kotimaan kaupunkien lisäksi ulkomaillekin. Varsinkin suurporvarit
lähettivät poikiaan kauppatuttaviensa luo oppiin, ja
käsityöläiskisällit olivat vapaita vaeltamaan mielensä mukaan.

Tytöt ja naiset suljettiin ammattimaisen kaupankäynnin ja käsityön
ulkopuolelle. Vain porvarien lesket saivat jatkaa miehensä ammatin
harjoittamista, kuitenkin ilman porvarisoikeuksia. Harvat, yleensä
kaikkein varakkaimmat valtaporvarien lesket käyttivät oikeutta
hyväkseen. Tavallisesti naiset harjoittivat pienimuotoista
yritystoimintaa, johon ei vaadittu porvarisoikeutta ja jolla he
elättivät vain itsensä. He tekivät töitä, joita he olivat oppineet
kotona lapsesta lähtien. Kaupunkilaisnaisten ammatteihin kuuluivat
kaupustelu, anniskelu, ruokalanpito ja majoitus sekä eräiden
käsitöiden valmistus.

Käsityöläisten tapoja kuvatessaan Vainio-Korhonen kirjoittaa
'ritualisoidusta kiusaamiskulttuurista' ja toteaa, että oppipojan
asemasta siirryttiin kisällien joukkoon 'kiusaamisriittien' kautta.
Lukijalle ei selviä, onko kyse pennalismista eli simputuksesta vai
initiaatiomenoista eli tulokastavoista, joihin mm. ylioppilaiden
depositiomenot ja merimiesten päiväntasaajankaste kuuluvat.
Tulokastapoja on mm. tanskalainen Henning Henningsen selvittänyt
useissa teoksissaan.

Kirjoittaja selvittää huolellisesti naisten ammattikoulutuksen
varhaisvaiheet, jo 1700-luvulla annetun kehruuopetuksen sekä 1816
alkaneen kätilöiden koulutuksen, mutta jättää huomiotta miesten
institutionaalisen ammattikasvatuksen varhaisimman alueen,
merenkulkualan koulutuksen. Se alkoi Suomessa 1813 kolmessa
oppilaitoksessa ja liittyi läheisesti kauppiaskoulutukseen, sillä
alusten päälliköt harjoittivat kauppaa ulkomaan satamissa käydessään.
Odotin myös, että Turkuun vuonna 1839 perustettu ruotsinkielinen
kauppakoulu olisi tekstissä mainittu. - Nämä puutteet korjautuvat
teoksen toisessa osassa, jos ammattioppilaitosten alkuvaiheita
käsitellään siinä erikseen.




Kirkollinen kansaopetus sekä omat, vieraat ja kerjäläislapset 

Huoneentaulun maailman kaksi viimeistä lukua käsittelevät hieman eri
suunnista nimenomaan rahvaan lasten saamaa peruskasvatusta, ja joka
muodosti kaiken yhteisöllisen elämän perustan. Esko M. Laine ja Tuija
Laine tarkastelevat kirkon järjestämää kansanopetusta, joka juurrutti
kansaan lukutaidon ja kristinopin hallinnan. Marjatta Rahikainen
puolestaan valaisee niitä ensi sijassa niitä olosuhteita, joissa
yhteiskunnan huono-osaisimmat kasvoivat ja joissa heitä kasvatettiin,
sillä tavallisen kansan kasvatuskäsityksistä on hyvin vähän tietoa.

Osatakseen elää siivosti ja kunniallisesti rahvaalle riitti, kun
osasi Katekismuksensa ja pääsi ehtoolliselle ja naimisiin. Lukemisen
opettaminen alkoi kirkon aloitteesta, mutta maallinen esivalta ryhtyi
vuoden 1686 kirkkolaista lähtien määrätietoisesti edistämään
lukutaitoa. Olihan jokaisella kristityllä oikeus oppia lukemaan mutta
myös velvollisuus totella Jumalan käskyjä ja maallisia lakeja. Vuonna
1723 vanhempia uhattiin jo sakolla, elleivät he opettaneet lapsilleen
lukemista ja kristinoppia. Luvun kirjoittajat konkretisoivat sakon
suuruuden havainnollisesti puoleentoista kannuun olutta.

Katekismuksen opettelu oli enimmäkseen mekaanista pänttäämistä, jota
jo 1700-luvulla kovasti kritikoitiin. Ihmisten olisi myös pitänyt
ymmärtää lukemansa, mutta tähän eivät varsinkaan itäsuomalaiset
kyenneet. Heidän kulttuurinsa suosi suullista kertomaperinnettä eikä
arvostanut sen paremmin lukutaitoa kuin kirjojakaan. Monet pelkäsivät
kuulusteluja niin, että karkasivat, jos yleensä rohkenivat
kinkeripaikalle ilmaantua. Pohjanmaalla taas väki oli erityisen
lukuintoista.

Kun nykylukija vilkaisee 1600- tai 1700-luvun Katekismuksia, joita
julkaistiin tuon tuostakin, hänellekin tulee pienoinen pakokauhu:
fraktuura ja outo suomi eivät hevin aukene. Lukemaan opettelun on
täytynyt olla hahmotushäiriöisille ja heikkonäköisille yhtä tuskaa,
eivätkä sakot, rippikirjamerkinnät tai osaamattomuudesta annetut
häpeärangaistukset jalkapuussa ole varmasti oppimista edistäneet.
Tuskin on pakollinen kirkossakäynti tai papin saarnakaan lukemista
helpottanut, mutta ehkä saarnan jälkeen kuulutetut kirkolliset ja
viranomaisten tiedotukset ovat saaneet monet istumaan
jumalanpalveluksen loppuun asti. - Postillat ja virsikirjat ovat
kuluneet vain lukutaitoisten käsissä.

Rippikoulu, joka suomalaisen yhteiskunnan maallistumisesta huolimatta
näyttää nostaneen suosiotaan, on melko myöhäinen ilmiö, jossa
pohjalaiset kunnostautuivat: ensimmäisen kerran ehtoolliselle
pyrkiviä nuoria ryhdyttiin valmentamaan Ilmajoella vuonna 1735, ja
Ähtävällä järjestettiin rippikoulu 1736. Turun tuomiokapituli laati
kokonaissuunnitelman rippikoulusta 1740, ja ensimmäinen yhtenäinen
konfirmaatiokaava esitettiin 1793. Näin kirkollinen kansaopetus
koheni ja yhtenäistyi huomattavasti.

Jos oli suomalaisten jukuripäiden opettaminen melkoista valtiovallan
ja kirkon kolonialismia, niin sitä oli erityisesti saamelaisten
pakottaminen luterilaisuuteen 1600-luvulta lähtien. Siitä kirjoittaa
Ritva Kylli kirkollista kansaopetusta käsittelevän luvun loppuun
liitetyssä tietolaatikossa.

Marjatta Rahikaisen kuvausta 'kasvatuksen lapsipuolien' kasvu- ja
kasvatusolosuhteista lukiessa hyvinvointiyhteiskunnan kansalaista
sorastaan hävettää. Meillä asiat ovat sentään ainakin toistaiseksi
hyvin. Tuntuu melkein ihmeeltä, että orvot, aviottomat, huutolaiset,
romaanit, sotilaspojat, sotilaiden lapset, tehtaalaislapset,
laitoslapset ja muut vähäosaiset selvisivät hengissä varsinkin
nälkävuosien aikana - eivätkä monet selvinneetkään. Turvatumman
tulevaisuuden rakentaminen koulutuksen avulla oli useimmille
mahdotonta, vaikka lahjoitusvaroin perustettiinkin köyhäinkouluja
Turun ja Helsingin lisäksi eräille muillekin paikkakunnille. Ellei
lapsi kyennyt työhön, oli kerjääminen hänelle ainoa vaihtoehto. -
Nykyinen kerjäläiskeskustelu saisi varmasti lisäaineksia, jos siihen
osallistuvat tutustuisivat Rahikaisen esitykseen; viranomaisten ja
kanssaihmisten suhtautuminen henkensä pitimiksi kerjääviin oman maan
hädänalaisiin lapsiin oli 1700- ja 1800-luvuillakin uskomattoman
tylyä.

* * *

Huoneentaulun maailmassa syntyminen aateliseksi, pappissäätyyn,
porvaristoon tai rahvaanlapseksi ratkaisi lasten kasvatuksen ja
koulutuksen suunnan ja tarpeet. Oli aivan eri asia kasvaa maaseudulla
talollisen tai mäkitupalaisen lapsena tai kaupungissa valtaporvarin
tai palveluspiian lapsena. Myös pappilan tai aateliskartanon lapsille
avautuivat erilaiset mahdollisuudet. Pojan ja tytön, aviolapsen ja
aviottoman lapsen vaihtoehdot olivat aivan erilaiset. Myös sodan ja
rauhan aikana ovat koulutusmahdollisuudet erilaiset. Kuitenkin
1800-luvun kuluessa järjestelmä tuli tiensä päähän. Siitä, miten
vähitellen nousevan institutionalisoidun koulutuksen merkitys
jatkuvasti kasvoi, laajeni ja eriytyi, saamme lukea teoksen
kasvatuksen ja koulutuksen historian II ja III osassa.

Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historia kiinnostaa varmasti sekä
historian että kasvatuksen tutkimuksen ja opetuksen ammattilaisia,
mutta myös valistuneita maallikoita. Jopa kulttuurihistorian
tenttikirjana teos saattaisi menestyä. Teoksen julkaiseminen on
Kulttuuriteko. Siitä kiitokset Suomen Historialliselle Seuralle,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, toimittajille ja kirjoittajille
sekä hankkeen tukijoille!

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/