[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: \'Minän\' nousua ja yhteisöllisyyden murenemista yhteisen hyvän varjossa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Piia Einonen  FT, tutkija, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nurmiainen, Jouko: Edistys ja yhteinen hyvä vapaudenajan
ruotsalaisessa poliittisessa kielessä. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura (SKS), 2009. 236 sivua.


'Minän' nousua ja yhteisöllisyyden murenemista yhteisen hyvän
varjossa
---------------------------------------------------------

Jouko Nurmiaisen käsittelee väitöskirjassaan yleisen ja yhteisen
hyvän, hyödyn ja edistyksen sanastoa vapaudenajan (1719-1772)
teksteissä ja puheissa. Nurmiaisen teos tarjoaa historiallisesti ja
aatehistoriallisesti mielenkiintoisen sekä perustellun analyysin
vapaudenajan poliittisesta kielestä ja keskeisistä käsitteistä:
yhteisestä hyvästä, edistyksestä ja hyödystä.

 



Käsitteet poliittisen kielen avaimina

Jouko Nurmiainen tutkii väitöskirjassaan yhteisen hyvän, hyödyn ja
edistyksen sanastoa vapaudenajan (1719-1772) ruotsalaisessa
poliittisessa kielessä. Hän on valinnut tutkimusaineistoikseen
perustuslakien luonteiset lait, kuten hallitusmuodot, valtiolliset
juhlapuheet, historiankirjoituksen, taloudellisen ajattelun sekä
valtiopäiväkeskustelut. Tutkimuksen tehtäväksi on asetettu
tarkastella poliittisen kielen kautta aikakauden omia käsityksiä
siitä, miksi valtakunta ja sen hallinto olivat olemassa, keiden etuja
ne ajoivat ja keiden edistykseen tähtäsivät. Tutkimuksen keskeisiä
kysymyksiä ovat: kenen hyvää runsaasti puheessa ja kirjoituksissa
viljelty yhteinen hyvä oli, miten yksityisen ja yleisen edun suhde
muuttui ajanjaksolla, ja näkivätkö aikalaiset yhteiskunnan olevan
edistymässä kohti parempaa? Keskustelut, joita väitöskirjassa
analysoidaan, käsittelevät mm. säätyjen erioikeuksia, kuningashuoneen
asemaa, hattujen ja myssyjen puolueriitoja, painovapautta ja myös
Suomen asemaa. Väitöskirja tarjoaakin historiallisesti ja
aatehistoriallisesti mielenkiintoisen sekä perustellun analyysin
vapaudenajan poliittisesta kielestä ja keskeisistä käsitteistä, eli
yhteisestä hyvästä, edistyksestä ja hyödystä. Tutkimuksen keskeisin
tulos on, että käsitys yhteisestä hyvästä ja hyödystä alkoi
1700-luvulla hajota entisestään. Yksityisestä edusta tuli entistä
hyväksytympi tavoite, eikä sitä enää nähty yhteisen edun vastaisena. 
Itsekäs, tehokas ja omaa etuaan tavoitteleva yksilö alkoi vähitellen
syrjäyttää yhteisöllisyyden.

Nurmiaisen metodina on käsitehistoria, tai kuten hän itse toteaa:
'käsitehistoriallista kysymyksenasettelua soveltava'. Käsitehistoriaa
on hyödynnetty menetelmänä vielä melko vähän suomalaisessa
historiantutkimuksessa. Toki monet tutkijat tekevät -
huomaamattaankin - usein käsitehistoriallista tutkimusta
analysoidessaan vanhoja aineistoja, mutta systemaattisena
tutkimusmenetelmänä käsitehistoriaa on käytetty vähemmän. Muun muassa
Kari Saastamoinen ja Pasi Ihalainen ovat tosin tehneet laajaa
tutkimustyötä esimodernin käsitehistorian parissa, mutta silti
käsitteiden historian kautta olisi ammennettavissa huomattavasti
paljon enemmän tutkimuksellista tietoa. Nurmiaisen valitsema
lähestymistapa on siis tuore ja tervetullut. Lisäksi tutkimuksen
kohteiksi valitut käsitteet ovat relevantteja ja keskeisiä niin
politiikan kuin talouden ja laajemminkin yhteiskunnallisen kehityksen
kannalta. Erityisesti yleisen ja yhteisen hyvän käsite on toistunut
poliittisessa puheessa jo ainakin 1600-luvulta saakka, joten jo
yksinomaan sen analysoiminen erilaisissa konteksteissa on tärkeä
tutkimuksellinen saavutus.

Tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat metodologiset huomiot löytyvät jo
käsitehistoriaa ja sen tutkimusperinnettä valottavasta luvusta, jossa
avataan perusteellisesti sitä, mistä käsitehistoriassa on kysymys.
'Tutkimuksen rajaus, metodi, lähteet ja rakenne' -luvussa puolestaan
käsitehistoriaa ja sen käyttämistä metodina esitellään nimenomaan
Nurmiaisen oman tutkimusteeman näkökulmasta. Kaikkinensa johdanto on
selkeä ja perusteellinen, vaikka tutkimuskysymykset olisi voinut
nostaa vielä selvemmin ja kootusti esiin juuri edellä mainitussa
luvussa - nyt niitä esitellään johdattelevasti jo johdannon
alkupuolella.


Yleisestä erityiseen

Tutkimuksen rakenne on selkeä, johdonmukainen ja loogisesti etenevä.
Perustuslaeista edetään juhlapuheisiin, aikakauden
historioitsijoihin, taloudelliseen ajatteluun sekä keskusteluun, ja
valtiopäiväkeskusteluihin, joissa keskeiseksi nousivatkin erilliset
intressit ja eri yhteiskuntaryhmien edut. Näin tutkimus etenee siis
ikään kuin ylemmältä tasolta alemmalle ja yleisemmästä erityiseen.
Tutkimuksessa on valittu ruotsalaistyylinen tapa päättää
käsittelyluvut yhteenvetoihin (poikkeuksena juhlapuheluku, joka on
nimetty johtopäätöksiksi - samoin kuin koko tutkimuksen päätösluku,
jossa tutkimustulokset kootaan yhteen). Ratkaisu on toimiva ja
lukijaystävällinen kootessaan ja kiteyttäessään luvun keskeisen
sisällön. Toisinaan näitä johtopäätöslukuja on myös täsmennetty
alaotsikoilla, ja johdonmukaisuuden vuoksi tämän olisi voinut tehdä
kaikille yhteenvetoluvuille. Toisaalta täsmentävät otsikot olisi
kenties voinut jättää myös kokonaan pois, sillä esimerkiksi
ensimmäisen käsittelyluvun yhteenvedon otsikko, 'Lakiteksteistä
juhlapuheisiin' nostaa jo esiin seuraavan luvun aiheen, vaikka sitä
ei yhteenvedossa käsitelläkään. Tahattomasti otsikko luo siis tunteen
aasinsillasta, vaikka itse yhteenveto on tarpeellinen ja hyvä. Lisäksi
yhteenvedoissa olisi voinut muutenkin säilyttää muodollisesti
yhtenäisen linjan ja mitoittaa ne yhtenevästi, sillä nyt osa jää alle
sivun mittaisiksi, osa taas käsittää useammankin sivun.
Johtopäätöslukuja lukuun ottamatta otsikointi on selkeää ja
johdonmukaista, tosin luku 'Vanhahtavista uudenaikaisempiin
lakiteksteihin' kalskahtaa hieman anakronistiselta.

Erityisesti johdannossa Nurmiainen keskustelee perusteellisesti
aikaisemman tutkimuksen kanssa ja asettaa näin oman tutkimuksensa
osaksi laajempaa tutkimuksellista kontekstia. Johdannosta yli puolet
on nimenomaan aikaisemman tutkimuksen esittelyä ja Nurmiainen
käsittelee omissa alaluvuissaan politiikan ja poliittisen kulttuurin
sekä aatehistorian tutkimusta, keskeisten tutkimuskäsitteiden
kansainvälistä tutkimusta ja lisäksi omana erityistapauksenaan
1700-luvun Ruotsin kansallisten intressien tutkimusta. Nurmiaisen
mukaan Ruotsissa, kuten muissakin Pohjoismaissa, on viimeksi
kuluneella vuosikymmenellä noussut historiografiseksi muoti-ilmiöksi
rakentaa esimodernia kansallista identiteettiä.
Identiteetin/identifikaation käsitteeseen palataan jälleen
väitöskirjan Johtopäätöksiä-luvussa, jossa myös nostetaan tutkimus
jälleen laajempaan kansainväliseen vertailuun. Käsittelyluvuissa sen
sijaan ei identiteettiä analysoida sen enempää. Olisi ollut myös
luontevaa ja mielenkiintoista, että käsittelyluvuissa olisi nykyistä
enemmän ja eksplisiittisemmin kommentoitu kyseisen tutkimuksen ja
saatujen tulosten suhdetta aikaisempaan tutkimukseen.
Johtopäätöksissäkin olisi voinut nostaa laveammin esiin väittelijän
saamia erinomaisia tuloksia - nyt luku jää melko niukaksi.

Johdannossa esitellään erilaisia tutkimuksessa käytettyjä
lähdetyyppejä, mutta olisi ollut mielenkiintoista lukea vielä
syvällisempää lähdekriittistä pohdintaa eri tekstityyppien eroista,
painoarvosta ja käytettävyydestä käsitehistoriallisessa analyysissa.
Yksityiskirjeenvaihto on perustellusti rajattu tutkimuksen
ulkopuolelle, mutta 'virallisen' lähdeaineiston ohella Nurmiainen
kertoo lähteissä olevan myös esimerkiksi nimimerkin suojissa
julkaistuja häväistyskirjoituksia - minkälaisia haasteita ne ovat
tutkijalle asettaneet tai mikä on ollut niiden anti?


Historiankirjoitus poliittisena kielenä?

Vaikka johdannossa perustellaan vakuuttavasti historiankirjoituksen
ottaminen yhdeksi tutkimuskohteeksi, osio jää kuitenkin jossakin
määrin irralliseksi. Tämä juontaa ehkä osaltaan siihen tosiasiaan,
että poliittisuutta tai poliittista kieltä ei väitöskirjassa
määritellä. Myös muita käsitteitä, kuten 'laajempi lukeva yleisö'
olisi voinut määritellä, ja avata esimerkiksi tutkimuksessa
monenlaisia merkityssisältöjä saaneen poliittisen retoriikan
käsitteen suhdetta yleiskäsitteenä käytettyyn poliittiseen kieleen.

Kuten Nurmiainen itsekin toteaa, myös historiateoksissa käytettiin
poliittisen kielen käsitteitä ja semantiikkaa - ne olivat käsitteitä,
jotka kielessä olivat olemassa ja joita lukijat ymmärsivät (s. 99).
Kuitenkin (s. 99, viite 7) akateemiset historian alan väitöskirjat on
rajattu tutkimuksen ulkopuolelle 'ei-poliittisena genrenä'. Lisäksi
erityisesti lukuun ''Yleinen hyöty' ja 'valistunut järki'
historiankirjoituksessa' olisi kaivattu vahvempaa
tieteenhistoriallista tai -teoreettista kirjallisuutta tekstin
tueksi. Nyt käsitys historiankirjoituksesta ja historioitsijan
roolista jää ajattomaksi, ja ilman relevanttia kontekstia eräät
kohdat vaikuttavat jopa hieman kummallisilta: 'Asioiden nimeäminen
hyödyllisiksi tai hyödyttömiksi on historioitsijan
tulkinta-arsenaalin vahvimpia välineitä.' ja '..historioitsijalla
tehtävänään arvioida mennyttä ja valita siitä narraationsa ainekset
niin, että kertomuksesta tulee järkeenkäyvä' (s. 106). Tämä pitää
kyllä varmasti paikkansa 1700-luvun historiantutkimuksen osalta,
mutta Nurmiaisen hyötyargumentaationäkökulmaa on vaikea mieltää
osaksi nykyistä historiantutkimuksen kenttää, jossa tapahtumista
aiheutuneen mahdollisen hyödyn tai haitan pohtiminen ei ole
arvottavaa vaan pikemmin toteavaa.


Jatkuvuus ja sen merkitys

Vaikka tutkimuskohteena on nimenomaan vapaudenaika, Nurmiainen
huomioi kiitettävästi läpi teoksen poliittisen puheen vahvan
jatkuvuuden ja erityisesti 1600-luvun merkityksen. Kuten hän
kirjoittaa (s. 52): 'Jatkuvuudenkaan merkitystä ei silti sovi
vähätellä, mitä osoittavat jo edellä lainatut otteet
hallitusmuototeksteistä. Varsin monia käsitteitä käytettiin
vapaudenajan lopussa hyvin samalla tavalla kuin oli käytetty
aikakauden alussa ja itse asiassa jo kauan ennen sitä.' Erityisesti
lakitekstejä leimasi muuttumattomuus ja samojen käsitteiden
toistuminen, ja tutkimukselle olisi antanut lisäsyvyyttä, jos
Nurmiainen olisi luonut edes lyhyen katsauksen vuoden 1634
hallitusmuotoon, samaan tapaan kuin esimerkiksi säätyprivilegioiden
kohdalla. Samalla tiivis analyysi laeista tekstityyppinä sekä lakien
laatimisesta prosessina olisi antanut oivallista taustaa Nurmiaisen
perusteelliselle käsiteanalyysille - nyt esimerkiksi fraasien
kopioimiseen lakitekstistä toiseen (s. 59) vain viitataan ohimennen.
Väitöskirja kuitenkin onnistuu erinomaisesti juuri perustehtävässään,
eli käsitteiden analysoimisessa kontekstissaan. Esimerkiksi sivulla 60
on mainiota analyysia siitä, mitä käsitteitä hallitusmuodoissa
käytettiin ja mitä se merkitsi, mutta lisäksi Nurmiainen pohtii sitä,
mitä teksteissä ei ollut.

Paikoin lukija jää kaipaamaan tarkempaa viiteapparaattia tekstiin.
Esimerkiksi 'aikakaudelle tyypillisestä' ruumismetaforasta
puhuttaessa ei ole minkäänlaista viitettä tutkimuskirjallisuuteen. Se
olisi ollut tarpeen jo siitä syystä, että myös ruumismetaforalla on
Ruotsissa vahva jatkumo 1600-luvulta, vaikka itse käsitteen juuret
ovat keskiajalla. Koko yhteiskunnan hahmottaminen yhtenäiseksi
organismiksi linkittyy yleiseen hyvään ja yhteiseen hyvinvointiin, ja
tästäkin syystä käsitteen perusteellisempi avaaminen olisi tukenut
analyysia. Lisäksi esimerkiksi sivuilla 131-132 on useita
tekstikappaleita ilman kirjallisuusviitteitä, vaikka tekstissä
käsitellään esimerkiksi merkantilismia, liberalismia ja
tapulipolitiikkaa, yleisestikin asioita, jotka olisivat kaivanneet
viitteet. Sivulla 146 taas tekstissä viitataan aatehistoriallisiin
yleisesityksiin, mutta niitä ei mainita alaviitteessä. Sen sijaan
alkuperäislähteiden nootitus on esimerkillistä. Lukijaystävällisesti
analysoidut lainaukset on tekstissä suomennettu, mutta alaviitteistä
ne löytyvät alkuperäisinä. Tekstissä on myös melko paljon lukijaa
häiritseviä viittauksia tekstissä eteenpäin, tyyliin 'tästä
jäljempänä enemmän' (esimerkiksi s. 55). Nämä olisi voinut piilottaa
viitteisiin ja kertoa samalla tarkemmin, missä luvussa tai sivuilla
samaa teemaa käsitellään.

Alexander Kepplerus, Loviisan pormestari ja ensi kertaa mukana
valtiopäivillä ollut edustaja, teki tammikuussa 1770 aloitteen, jota
analysoidaan esimerkkinä erillisintressien tavoittelusta.
Keppleruksen tausta ja tavoitteet tuodaan esiin, ja hänen tekstiään
tutkitaan osana aikansa aatehistoriallista ja historiallista
kontekstia - koko tutkimuksen vahvuus onkin tavassa, jolla kaikki
esimerkkitapaukset, niin tekstit, kirjoittajat kuin puhujatkin,
liitetään ajalliseen ja tapahtumahistorialliseen jatkumoon, ja
analysoidaan heitä kontekstissaan. Tutkimukseen olisi saatu vielä
yksi, paikallinen taso lisää, jos Loviisan maistraatin pöytäkirjoista
olisi analysoitu Keppleruksen käyttämää kieltä ja argumentaatiota -
edes esimerkinomaisesti. Yleinen tai yhteinen hyvä kuului
poliittiseen kieleen ainakin pääkaupunki Tukholman
kaupunkihallinnossa jo 1600-luvun alkupuolella. Vaikka käsitteet
säilyivät, Jouko Nurmiaisen mielenkiintoinen väitöskirja osoittaa
kuitenkin mainiosti sen, miten edistyksen, hyödyn ja yhteisen hyvän
sanaston varjossa yksilöllistyminen eteni ja arvomaailma sekä käsitys
yhteisöstä olivat vapaudenajalla muuttumassa perustavalla tavalla.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/