[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Esseitä menneisyyden ketjureaktioista ja historiantutkimuksen aaltoliikkeestä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Wuokko, Maiju  FM, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Meinander, Henrik: Kekkografia. Historiaesseitä.. Kääntänyt Kinnunen,
Matti. Siltala, Helsinki, 2010. 229 sivua.


Esseitä menneisyyden ketjureaktioista ja historiantutkimuksen
aaltoliikkeestä
---------------------------------------------------------

Professori Henrik Meinander pohtii esseekokoelmassaan Suomen
historiaa muovanneita voimia, suomalaista historiatietoisuutta sekä
suomalaisen historiantutkimuksen kehitystä ja kiistakysymyksiä.
Meinanderin esseekokoelma on toimiva kokonaisuus, jonka pääteemat -
Suomen historiaa muovanneet voimat ja suomalainen historiakeskustelu
- kietoutuvat luontevasti yhteen.


Kekkografiaksi nimetyssä esseekokoelmassaan professori Henrik
Meinander tarttuu tärkeisiin mutta haastaviin aiheisiin: Suomen
historiaa muovanneisiin voimiin, suomalaisten historiatietoisuuteen
ja edellisten välimaastossa tasapainottelevaan suomalaiseen
historiantutkimukseen. Näitä teemoja käsitellessään Meinander maalaa
laajoin vedoin vaivattoman oloisia synteesejä ja niputtaa
taidokkaasti yhteen toistensa kanssa risteäviä kehityskulkuja.

Meinander tarkastelee Venäjää, mutta myös Ruotsia, Saksaa ja
ylipäätään Eurooppaa Suomen kohtalonkysymyksinä. Hänen mukaansa
Suomen historia ja kulttuuri ovat muovautuneet eurooppalaisen
valtapolitiikan aikaansaamien ketjureaktioiden tuloksena.
Poliittisesti ja kansallisesti jäsentynyt Suomi syntyi vasta
1800-luvulla Napoleonin sotien sattumanvaraisena, joskin onnekkaana,
sivutuotteena. Tämä ei vielä ole erityisen omaperäistä tulkintaa,
mutta hieman poikkeuksellisemmin Meinander muistuttaa myös itsenäisen
Suomen historiallisuudesta - seikka joka helposti unohtuu.
Itsenäistyminen vuonna 1917 ei ollut minkään ennaltamäärätyn
kansallisen täydellistymisprosessin huipentuma (kuten olemme
kansallisen selviytymistarinan omaksuessamme oppineet), vaan sekin
edelleen johdannainen Euroopan ja erityisesti Venäjän tapahtumista.

Meinander huomauttaa, että itsenäisen Suomen ja Neuvostoliiton
historiat olivat kutakuinkin yhtä pitkät: molemmat alkoivat
ensimmäisen maailmansodan kuohuista ja päättyivät 1990-luvun
vaihteessa, kun Neuvostoliitto romahti ja Suomi liittyi Euroopan
Unioniin. Hän ei maalaile europiruja seinille tai ylipäätään ota
kantaa kehityksen suotavuuteen, vaan viileän analyyttisesti toteaa,
että vaikka nyt miellämmekin Suomen itsenäisenä, niin EU:n kehittyvä
integraatio ja/tai syvenevä globalisaatio saattavat tulevaisuudessa
murentaa kansallista perspektiiviä menneisyyteen, jolloin
itsenäisyyden aika voi näyttäytyä vain ohimenevänä välivaiheena.

Muutoinkin Meinander pyrkii ulos ahtaan kansallisesta näkökulmasta.
Hän muun muassa pohtii Venäjää ja Eurooppaa, joiden kohtalot ovat
tiiviisti yhteenkietoutuneita, vaikka suhteet ovat aikojen saatossa
usein olleet ristiriitaiset ja ongelmalliset. Meinander korostaa EU:n
ja Venäjän välttämättömyyttä toisilleen nyt ja tulevaisuudessa ja
peräänkuuluttaa keskustelu- ja kompromissihalukkuutta, joihin
kumpikaan osapuoli ei toistaiseksi ole ollut aidosti valmis.

Läntisessä Euroopassa näkemykset Venäjästä ja suhteet Venäjään ovat
olleet toisenlaisia kuin Suomessa, mutta historiallis-poliittisten
suhdanteiden myötä myös suomalaisten käsitykset itäisestä
naapuristaan ovat vaihdelleet. Suhtautuminen Venäjään on vaikuttanut
siihen, miten suomalaiset ovat hahmottaneet oman paikkansa
Euroopassa: ovatko he asuttaneet lännen viimeistä etuvartiota
Euroopan itäisellä rajalla vaiko sittenkin olleet kaiken keskellä,
läntisen ja itäisen eurooppalaisen kulttuurin välissä?

Meinander osoittaa, miten vastaukset tähän kysymykseen ovat eläneet
tilanteen, aikakauden ja poliittisten tarkoitusperien mukaan: kun
muun muassa fennomaanisen liikkeen, sota-ajan, Kekkosen kauden ja
nykyhetken Venäjä-käsityksiä kuvataan peräjälkeen, on helppo nähdä
näkemysten aaltoilu ajasta ja (geo)(poliittisesta) tilanteesta
toiseen. Aaltoilu on näkynyt tietysti myös historiantutkimuksessa ja
sen tulkinnoissa, tutkijathan eivät ole aikakaudestaan ja sen
poliittisista pyrkimyksistä irrallisia. Meinander ei suinkaan anna
tutkijoille synninpäästöä tarkoitushakuisuuden suhteen, mutta suuntaa
syyttävän sormensa erityisesti tutkijoiden sanomisia vääristeleviin ja
väärinkäyttäviin vaikuttajiin.


Kekkografia?

Historiaa tehokkaasti hyväksi käyttäneisiin poliitikkoihin kuuluu
muun muassa Urho Kekkonen, joka painotti Leninin roolia Suomen
itsenäisyyden antajana ja siunaajana suojellakseen maansa
itsenäisyyttä ja liikkumavaraa myös kylmän sodan olosuhteissa.
Kekkosen kausi oli ylipäätään uusien
Venäjä/Neuvostoliitto-tulkintojen aikaa suomalaisessa
historiantutkimuksessa. Ylilyöntien ohella tuolloin tehtiin
tieteellisesti ansiokasta tutkimusta, joka pätevyydestään huolimatta
sopi ajan henkeen suhtautuessaan aiempaa myönteisemmin ja
ennakkoluulottomammin itänaapuriin. Kylmän sodan päätyttyä
historiantutkimuksen Venäjä-käsitykset eivät ole mullistuneet, mutta
kiinnostavaa kyllä, populistisemmissa näkemyksissä heiluriliike on
jälleen kulkenut kohti kansallismielisempää tulkintaa Venäjästä ja
suomalais-venäläisistä suhteista.

Erityisesti Venäjään ja Suomen osallisuuteen toisessa maailmansodassa
liittyvissä kysymyksissä ammottaa suuri kuilu tutkijoiden ja suuren
yleisön historiakäsitysten välillä. Meinander ei pysty tarjoamaan
ratkaisuehdotuksia tämän kuilun kuromiseksi umpeen, mutta hänen
mukaansa historiantutkijoiden tehtävänä on joka tapauksessa
monipuolista tutkimusta tekemällä taistella kapeakatseisuutta ja
nurkkakuntaisuutta vastaan, jotta menneisyyttä pystyttäisiin
tarkastelemaan avoimin silmin mahdollisimman vapaana fobioista,
ennakkoluuloista ja anakronismeista.

Meinander ei suinkaan väitä tehtävää helpoksi. Hän päinvastoin
osoittaa työn vaikeuden marssittamalla lukijan silmien eteen koko
joukon tutkijoita, jotka ovat itse tulkinnoissaan sortuneet
lyhytnäköisyyteen ja jo edellä mainittuun tarkoitushakuisuuteen.
Meinander hyötyy kenties hieman epäreilusti jälkiviisaan
perspektiivistä, mutta hän kirjoittaa herkullisen terävästi
esimerkiksi Mannerheim-tutkimuksen kiemuroista. Samanlaista hyvää
yhteenvetoa ja analyysia Meinander tarjoaa myös sotahistorian ja
Kekkos-tutkimuksen vaiheista.

Esseekokoelman nimi, Kekkografia, ja etukannen kuva vihjaavat, että
Meinander antaisi itsekin panoksensa Kekkos-tutkimukseen.
Takakansiteksti puolestaan lupaa, että 'Kekkosta tarkastellaan
kirjassa monesta kiinnostavasta näkökulmasta'. Meinander kyllä
esipuheessa, että UKK on kehittynyt omaksi ilmiökseen, jota voidaan
tutkia yhtä monipuolisesti kuin mitä tahansa muuta kulttuuri- tai
luonnonmuodostelmaa, mutta kovin suurta antia tälle UKK-ilmiön
tutkimukselle hän ei tässä teoksessaan tarjoa.

Kekkonen esiintyy noin puolessa kokoelman esseistä ja on siinä
suhteessa teoksen itseoikeutettu nimihenkilö. Edellä mainitun
Kekkos-tutkimuksen erittelyn ohella Meinander tarkastelee Kekkosen
suhteita suomenruotsalaisiin, RKP:hen ja Ruotsin kuningashuoneeseen.
Lisäksi Kekkonen vilahtelee useassa tekstissä tärkeänä taustahahmona,
vaikuttihan hän suomalaiseen yhteiskuntaan lähes puolen vuosisadan
ajan ja historiasta käytävään keskusteluun vielä sitäkin pitempään,
kuten Meinander toteaa. Kekkoseen on sovellettavissa myös Meinaderin
pohdinta yksilön (versus rakenteen) merkityksestä historialle, vaikka
hän pohtiikin kysymystä lähinnä Mannerheimin ja K. A. Fagerholmin
kautta.

Kekkografia on iskevä esseekokoelman nimi eikä se suoranaisesti johda
harhaan ottaen huomioon Kekkosen tiiviin läsnälon kirjan sivuilla.
Kirjaan nimenomaisesti Kekkosen takia tarttunut pettyy silti, sillä
Meinanderin Kekkos-tulkinnat eivät ole erityisen pitkällevietyjä
eivätkä kertomukset vaikkapa siitä, miten nuoruudessaan
aitosuomalaisesta Kekkosesta tuli ruotsinkielisten ymmärtäjä ja
Ruotsin kuningasperheen ystävä, tarjoa mitään uutta UKK:hon
paneutuneelle lukijalle. Kiitosta voi toisaalta antaa siitä, että
Meinander kääntää katseen enemmän länteen päin, Kekkosen
idänsuhteilla kun on useimmiten tapana jättää varjoonsa yhtä lailla
tärkeät läntiset yhteydet.


Historian historiaa

Meinanderin esseekokoelman suurin anti piilee terävänäköisessä ja
oivaltavassa historiankirjoituksen ja -tutkimuksen tarkastelussa.
Useat kokoelman teksteistä analysoivat eri näkökulmista
historiantutkimuksen luonnetta, sen sisäisiä keskusteluja ja
dialektiikkaa. Suurvaltapolitiikan ja historian ketjureaktioiden
rinnalla teoksen kantavana teemana onkin juuri historiantutkimus
käytäntöineen, haasteineen ja kiistoineen. Molemmat suuret teemat
pelaavat hyvin yhteen ja valottavat onnistuneella tavalla toinen
toistaan. Täytyy toivoa, että Kekkografia-nimi toimii ja houkuttelee
mahdollisimman monen Suomen historiasta ja historiantutkimuksesta
kiinnostuneen tarttumaan Meinanderin esseisiin.

Meinanderin teksti tavoittaa melko monimutkaisia asioita selkeän
yksinkertaisella ja ymmärrettävällä tavalla, mikä tekee
esseekokoelmasta sopivaa luettavaa monelle kohderyhmälle. Kekkografia
soveltuisi mainiosti vaikkapa yliopisto-opiskelijan kurssikirjaksi
historiantutkimuksen historiasta. Kaltaiselleni tutkijanalulle
Meinander selostaa esimerkiksi lähihistorian tutkimuksen
problematiikkaa, historian ulkotieteellisen käytön karikoita ja
historiantutkijan tehtäviä ja velvollisuuksia. Historiaa
harrastavalle maallikolle teos havainnollistaa historiantutkijan
työtä, hänen kohtaamiaan haasteita ja valintoja ja osoittaa, miten
tutkijat ovat aina sidoksissa omaan aikaansa ja yhteiskuntaansa.

Kaiken kaikkiaan Meinanderin esseekokoelma on toimiva kokonaisuus,
jonka pääteemat - Suomen historiaa muovanneet voimat ja suomalainen
historiakeskustelu - kietoutuvat luontevasti yhteen.  Esseet on
kirjoitettu eri aikoina ja hyvin erilaisia tilaisuuksia varten, mutta
ne nivoutuvat toisiinsa yllättävän vaivattomasti. Aina kokoelman
puoleenväliin lukija voi vain ihastella sitä saumattomuutta, jolla
teksti vaihtuu toiseen; näkökulma ja aihe saattavat muuttua, mutta
peräkkäiset tekstit limittyvät aina joltain kulmaltaan toisiinsa.
Kokoelman loppupuolella ote hieman heltiää ja irrallisuus alkaa
vaivata, mutta hirvittävän hajanaiseksi ei loppuvaikutelma siltikään
jää.

Kaikkein irrallisimpia ovat kirjoitukset urheilun ulottuvuuksista ja
Suomen suurimmasta pankkikavalluksesta vuonna 1912. Edellinen
toisaalta osallistuu keskusteluun kansallisen identiteetin
muovautumisesta ja jälkimmäinen taas osoittaa, miten vähän maailma on
muuttunut sadassa vuodessa. Lisäksi pankkikavallustarina sopii hyvin
historiantutkimuksen oppikirjaosastoon, se kun havainnollistaa eri
lähdeaineistojen tarjoamia erilaisia näkökulmia menneisyyteen. Olisin
silti harkinnut näiden kahden kirjoituksen poisjättämistä
kokonaisuuden jäntevöittämiseksi tai vähintään lisännyt näihin
esseisiin muutaman johdattelevan tai päättävän lauseen niiden
sitomiseksi paremmin muihin teksteihin. Katsauksen vuoteen 1857
olisin puolestaan siirtänyt aivan ensimmäiseksi, kokoelman
tematiikkaan johdattelevaksi kevyeksi alkupalaksi. Kaikki kolme
tekstiä ovat kyllä mainioita, mutta tällaisenaan ja tämänhetkisillä
paikoillaan ne verottavat Kekkografian ytimekkyyttä ja yhtenäisyyttä.

Meinander kirjoittaa hyvin ja huolitellusti. Sivuille on eksynyt vain
jokunen satunnainen oikeakielisyysvirhe. Esseemuoto mahdollistaisi
räiskyvämmänkin kielellisen ilottelun; Kekkografiassa ei ole
erityisen mieleenpainuvaa kielellistä taiturointia, mutta sen sijaan
Meinander onnistuu oivallisesti yhdistämään asiallisuuden ja
ilmeikkyyden. Kaiken kaikkiaan on hienoa, että hänen tekstejään on
kerätty yksien kansien väliin niin tutkijayhteisön kuin suuremman
yleisön huviksi ja hyödyksi. Suomenkielisenä Kekkografia epäilemättä
tavoittaa laajemman lukijakunnan kuin ruotsinkielisenä, etenkin kun
kyse on esseekokoelman kaltaisesta kevyemmästä teoksesta jollaiseen
tartutaan ajanvietteen ja yleisen mielenkiinnon takia. Toivoa sopii,
että omat esseekokoelmansa julkaisseiden Mirkka Lappalaisen ja Mikko
Majanderin jalanjäljissä seuraava Meinander osoittaa yleisempää
historiankirjoituksen trendiä: tieteellisten monografioiden ja
artikkeleiden sekä populaarien lehtikirjoitusten ja tietokirjojen
välimaastossa olisi ehdottomasti tilaa useammallekin kevyeen sävyyn
mutta tieteellisellä otteella kirjoitetulle esseekokoelmalle.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/