[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tuhti tietopaketti tervasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Reijo Heikkinen  KT, VTL, FM, dosentti, Oulun yliopisto / Kajaanin
opettajankoulutusyksikkö
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Turpeinen, Oiva: Mustan kullan maa. Tervan matka maailmalle. Oy
Amanita Ltd., 2010. 199 sivua.


Tuhti tietopaketti tervasta
---------------------------------------------------------

Terva on ollut merkittävä osa suomalaista elämänmuotoa jo
vuosisatojen ajan. Tervan merkitys väheni kuitenkin 1900-luvun
alussa, jolloin sen kysyntä lopahti. Tervaa ei tarvittu enää samassa
määrin kuin aikaisemmin. Siitä huolimatta useimmat suomalaiset
tuntevat tervan, jollei muusta, niin ainakin tuoksusta. Oiva
Turpeisen teos on ensimmäinen tervakulttuuria kokonaisvaltaisesti
käsittelevä tietoteos Suomessa.


Professori Oiva Turpeinen on julkaissut mielenkiintoisen ja runsaasti
uutta tietoa sisältävän historiateoksen tervasta ja tervakulttuurista.
Hänen mukaansa tervan historia ulottuu aina muinaiseen Egyptiin, jossa
tervaa käytettiin mm. muumioiden käsittelyssä. Suomessa tervanpoltto
alkoi jo keskiajalla, ja 1600-luvulla Suomi nousi Euroopan
tärkeimmäksi tervanpolttoalueeksi. 1640-luvun alkupuolella täältä
vietiin ulkomaille vuosittain noin 70 000 tynnyriä. Tärkeimmät
tervanpolttoalueet sijaitsivat Saimaan vesistön varrella ja
Pohjanmaalla. Viipurista tuli tuolloin tärkeä tervan vientisatama.
Kun Suomen itäosat liitettiin Venäjään Uudenkaupungin rauhassa 1721
ja Turun rauhassa 1743, tervanpoltto keskittyi entistä enemmän
Pohjanmaalle. 1800-luvulla tervanpolton raja siirtyi voimallisesti
Kainuuseen, jossa vielä oli jäljellä kirveen koskemattomia metsiä.  

Kainuulaissyntyinen Turpeinen tuntee tervapolton ja -kuljetuksen
vaiheet ja alan terminologian erinomaisesti. Elinkeinon teknologia
kehittyi vuosisatojen saatossa niin monimutkaiseksi, että vain
ammattimiehet tunsivat polton niksit yksityiskohtaisesti. Kainuussa
tervanpoltosta vastannutta hautamestaria on kutsuttu lotnikaksi.
Termi tulee venäjän kielen sanasta plotnik, joka tarkoittaa
kirvesmiestä. Vaikka kirjoittajalla on alan ammattitermit hyvin
hallussa, itse terva-sanan etymologia jää kuitenkin ruotimatta. Terva
kuulostaa supisuomalaiselta, mutta se on kuitenkin lainasana, jonka
juuret näyttävät ulottuvan hyvin kauas menneisyyteen. Muinaisintiassa
sana oli muodossa d?ru, joka tarkoitti puuta. Muinaisgermaaneilla sana
oli muodossa dervo, joka tarkoitti havupuusta saatavaa mustaa
nestettä. Liettuassa derva tarkoitti taas pihkaista puuta, tervasta.
Ilmeistä onkin, että sana terva on tullut kieleemme juuri Baltiasta.
Useat tervanpolttoon liittyvät sanat ovat kotiutuneet kieleemme
venäjästä, kuten monet muutkin metsätöihin liittyvät työtermit.

Teoksessa ruoditaan seikkaperäisesti kaikki tervanpolton eri
työvaiheet, jotka aikoinaan vaativat monta hikipisaraa Kainuun
tervatalonpojilta. Koko valmistusprosessi puiden koloamisesta
tervatynnyreiden soutamiseen Oulun tervahaminaan vei jopa viisi
vuotta. Tervatynnyreiden valmistaminenkin vaati runsaasti
kädentaitoa. Tynnyreiden tuli olla yhden Rostockin mitan kokoisia eli
valmiin tynnyrin tuli vetää 48 kannua eli 125 litraa tervaa. Valmiit
tynnyrit piti vielä kruunata. Tehtävää hoiti valantehnyt kruunaaja
eli ruunali, joka kierteli pitäjien tervahaudoilla
kruunausrautoineen. Niillä hän poltti valmiiseen tynnyriin kruunun
kuvan ja kruunaajan numeron.

Täydet tervatynnyrit kuljetettiin sitten hevosen vetämien palkkuiden
avulla järven tai joen rantaan, jossa tynnyrit siirrettiin
paltamoihin eli kainuulaisiin tervaveneisiin. Niiden valmistus
aloitettiin Paltamon emäpitäjässä jo 1600-luvulla. Seudulla kehittyi
oikea veneiden tekijöiden ammattikunta, joka osasi valmistaa Kainuun
ja Oulujoen koskiin sopivia sutjakkaita veneitä. Niiden pituus
vaihteli 13 metristä 15 metriin. Suurimpiin tervaveneisiin mahtui
jopa 28 tynnyriä korvan mustaa kultaa. Tervalastin kokonaispainoksi
saattoi tulla näin jopa yli 4200 kiloa.

Tervasta ja tervakaupasta tuli varsinkin 1800-luvun suurina nälkä- ja
pulavuosina kainuulaisille tärkeä elinkeino, jonka avulla selvittiin
nälän kurimuksesta. Tervakauppa tutustutti seudun tervatalonpojat
rahatalouteen, sillä tervasta saaduilla rahoilla voitiin hankkia
Nälkämaan mökkeihin suolaa, keittovälineitä, viinaa, taskunauriita ja
muita enemmän tai vähemmän tärkeitä tarve-esineitä. Valitettavasti
kaikki eivät osanneet käyttää markkojaan oikein ja velkaantuivat
kaulaansa myöten Oulun rahanahneille tervaporvareille. Myös tätä
puolta teoksessa käsitellään, mutta aiheitta olisi voinut ruotia
laajemminkin, sillä Bergbohmin, Snellmanin ja monien muiden
tervaporvarien arkistoissa säilytettävät tervavelallisten luettelot
antavat varsin lohduttoman kuvan tervatalonpoikien ahdingosta
1800-luvulla. Monet ylämaiden pihkakourat ottivat Oulun höyleiltä
tervakauppiailta suuria ennakkomaksuja tervoistaan ja saivat monen
vuoden raadannastaan vain velkaa velan päälle. Niinpä monilta menivät
maksujen selvittelyssä lopulta maat ja mannut. Sanonnalla 'veloissa
kuin tervanvetäjä' oli hyvin konkreettinen merkitys Kainuussa. Ilmaus
tarkoitti seutukunnan puheenparressa perinpohjaista taloudellista
epäonnistumista, josta ei ollut nousun mahdollisuutta. Käytännössä
velkakurimukseen pudonnut joutui perhekuntineen mieron tielle.

Professori Oiva Turpeinen käsittelee teoksessaan tervanpolttoa myös
metsänhoidon näkökulmasta ja päätyy samaan tulokseen kuin
aikaisemmatkin tutkijat: vaikka tervanpoltto toi kainuulaisille
tuloja ja jonkin verran vaurauttakin, oli se samalla melkoista
metsien haaskausta, jossa talonpojat melko huolettomasti kolosivat
tarpeisiinsa myös kruunun metsiä.

Tervankuljetus työllisti 1800-luvun lopulla kesäisin satoja
rajaseudun talonpoikia, jotka soutaa kitkuttivat tervojaan Kiannalta
tai Kuhmoniemeltä Oulujärvelle, järven poikki Vaalan kurkkuun ja
sieltä monikoskisen  Oulujoen kautta Oulun tervahaminaan. Hyvällä
myötäisellä Oulujärven Ärjänselällä saattoi nähdä kymmenittäin
valkopurjeisia tervahanhia, jotka viilettivät tervalasteineen kohti
Vaalaa. Mutta jos tuulet olivat vastaisia, tervatalonpojat saattoivat
joutua päiväkausia odottamaan tuulen tyyntymistä saarissa ja niemissä.
Monet uimataidottomat hukkuivatkin Oulujärven lakkapäälaineissa.
Kirjoittaja on löytänyt monia mielenkiintoisia aikalaiskuvauksia
tervansoutajien mielialoista. Soutua ovat myös kaunokirjailijat
käsitelleet, tunnetuin lienee Teuvo Pakkalan nuoruudenromaani Oulua
soutamassa, joka kaunokirjallisista lähtökohdistaan huolimatta on
hyvin tarkka aikalaiskuvaus tervansoudusta ja sen vaikeuksista.

Tervankuljetus pakotti kruunun kunnostamaan myös Ylämaiden
jokireittejä, rakentamaan mm. Kajaanin Ämmäkoskeen ja Koivukoskeen
sulkuja ja järjestämään vuolaimpiin koskipaikkoihin myös laskumiehiä.
Rautatien valmistuminen Kajaaniin vuonna 1904 kohensi huomattavasti
kainuulaisten tervatalonpoikien asemaa. He eivät olleet enää Oulun
tervaporvareiden penninkien armoilla vaan saattoivat myydä tervansa
Etelä-Suomen satamiin ja saada työstään aikaisempaa paremman
korvauksen. Rautatieyhteys heikensi samalla merkittävästi Oulun
tervakauppiaiden tuottoja ja vaikutti siihen, että moni joutui
vähitellen luopumaan entisestä hyvin tuottoisasta elinkeinostaan.
Lopullisesti värikäs tervakulttuuri painui mailleen ensimmäisen
maailmansodan tietämillä, jolloin maailman merillä liikennöivät
laivat muuttuivat puurunkoisista teräsrunkoisiksi. Tervaa ei tarvittu
enää entiseen tapaan puun suojauksessa kuin aikaisemmin. Tosin tervaa
valmistettiin kuitenkin vielä senkin jälkeen lähinnä lääkinnällisiin
tarpeisiin. Tätä puolta teoksessa ei kuitenkaan juuri käsitellä.

Tervakulttuuri löi pitkäaikaisen leiman kainuulaiseen elämänmuotoon
ja mentaliteettiin. Se synnytti Kainuussa väkevän oululaisia kohtaan
ilmenevän kielteisen asenteen, jopa vihamielisyyden, joka on säilynyt
maakunnassa näihin päiviin asti. Tämä tervakulttuurin jäänteenä
ilmenevä antagonismi on näkynyt erityisen selvästi Sotkamon Jymyn ja
Oulun Lipon välisessä pesäpallo-ottelussa, jossa kainuulaisyleisö on
huutanut munaskuistaan kumpuavasti 'kuolee, kuolee'.

Professori Oiva Turpeinen on luonut tähän mennessä kattavimman
tervanpolttoa ja - kuljetusta käsittelevän kokonaisesityksen, joka
perustuu laajaan ja monipuoliseen lähdeaineistoon. Asiantuntevaa
tekstiä ryydittää monipuolinen kuvitus, josta on annettava tunnustus
kirjan kuvatoimittajalle Kai Linnilälle.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/