[H-verkko] Turku, =?UNKNOWN?B?VuRpdPZzOg==?= Ehdollinen demokratia - Urho Kekkonen ja =?UNKNOWN?Q?ty=F6markkinapolitiikka?=

[agricola at utu.fi]

Agricolan tapahtumakalenteriin on lähetetty uusi ilmoitus:

------------------------------------------------------
Väitös: Ehdollinen demokratia - Urho Kekkonen ja
työmarkkinapolitiikka
Turku 18.12.2010 klo 12:00

Lauantaina 18. joulukuuta 2010 kello 12 esitetään Turun yliopistossa
(Tauno Nurmela -sali, päärakennus, Yliopistonmäki) julkisesti
tarkastettavaksi valtiotieteiden kandidaatti Seppo Adolf Ilmari
Keräsen väitöskirja 'Ehdollinen demokratia - Urho Kekkonen ja
työmarkkinapolitiikka'. Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti
Tapio Bergholm ja kustoksena professori Timo Soikkanen.

VTK Seppo Keränen on syntynyt 1952 Puolangalla ja kirjoittanut
ylioppilaaksi 1972 Muhoksen lukiosta. Hän on valmistunut
valtiotieteiden kandidaatiksi 1983 Helsingin yliopistosta. Hän toimii
artikkelitoimittajana Verkkoapilassa. Väitös kuuluu poliittisen
historian alaan.

Väitöstiedote:

Kommunistien heikentäminen oli Kekkosen työmarkkinapolitiikan
keskeinen vaikutin

VTK Seppo Keräsen väitöstutkimuksen mukaan kommunistien
vaikutusvallan rajoittaminen oli keskeinen vaikutin Urho Kekkosen
työmarkkinapolitiikassa koko hänen valtiollisen uransa ajan. Kaksi
muuta hallitsevaa tekijää Kekkosen ajattelussa olivat
metsäteollisuuden rooli kansantaloudessa sekä kansanvallan ja
korporatismin suhde.

Keräsen tutkimuksessa tarkastellaan Kekkosta talous- ja
työmarkkinapolitiikan vaikuttajana. Tehtävänä on kuvata Kekkosen
talous- ja työmarkkinapoliittisen ajattelun kehittymistä ja
muuttumista, arvioida muutoksiin vaikuttaneita tekijöitä sekä seurata
ajattelun muovautumista käytännön toiminnaksi Kekkosen eri rooleissa
ja muuttuvissa oloissa. Tarkastelussa ovat mukana kaikki
talouspolitiikan lohkot, mutta painopisteenä on
työmarkkinapolitiikka. Juuri tällä lohkolla on Keräsen arvion mukaan
ehkä parhaat mahdollisuudet syventyä Kekkosen yhteiskunnalliseen
ajatteluun sekä sen mahdolliseen muuttumiseen.

Mikä rooli taloudella oli Kekkosen politiikassa? Mitä hän tavoitteli
ja miten perusteli toimintaansa? Millaisena hän näki
työmarkkinajärjestelmän suhteen parlamentaariseen järjestelmään?
Tehtävänä on myös arvioida talous- ja työmarkkinapolitiikan yhteyttä
Kekkosen muuhun politiikkaan ja pohtia politiikan eri lohkojen
tärkeysjärjestystä Kekkosen ajattelussa. Tutkimus on rajattu vuosiin
1950-1981 eli Kekkosen pääministeri- ja presidenttikausiin. Kekkosen
näkemykset olivat muotoutuneet pitkän ajan kuluessa. Tutkimuksessa
painottuu vaihe, jolloin hänellä oli paitsi näkemyksiä myös suurta
käytännöllistä poliittista valtaa vaikuttaa näkemystensä pohjalta
yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Kunnossa oleva talous vahvisti itsenäisyyttä

Keräsen tulkinnan mukaan Kekkosen ajattelussa talous muodosti
perustan yhteiskunnan kehitykselle ja hyvinvoinnille, ja jopa
kansalliselle ja valtiolliselle olemassa ololle. Vahva ja kunnossa
oleva kansantalous antoi poliittista riippumattomuutta ja vahvisti
itsenäisyyttä. Talous- ja työmarkkinapolitiikka olivat Kekkoselle
välineitä yhteiskuntakehityksen ohjaamisessa. Tavoitteena oli yleinen
elintason nousu. Hyvinvoinnin leviäminen kaikkiin yhteiskuntaluokkiin
heikensi Kekkosen ajattelun mukaan maaperää poliittisilta
ääriliikkeiltä – ennen muuta kommunismilta – ja samalla lujitti
kansallista eheyttä. Kekkosen ajattelun mukaan sisäisesti ehyt
kansakunta kesti myös ulkoisia paineita.

Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että Kekkosen talous- ja
työmarkkinapoliittista ajattelua hallitsi kaksi tekijää yli muiden:
kommunismin vastustaminen ja metsäteollisuuden merkitys
kansantaloudessa. Kolmas suuri asia hänen ajattelussaan oli
kansanvallan ja korporatismin välinen suhde.

Kommunismin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan estäminen ja
rajoittaminen Suomessa oli Kekkosen poliittisen toiminnan keskeinen
vaikutin koko hänen uransa ajan. Hän tarkasteli työmarkkinasuhteita
yhteiskuntarauhan ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän
säilyttämisen näkökulmasta. Puunjalostusteollisuuden
toimintaedellytysten turvaaminen ohjasi ajattelua taloudessa ja
integraatiopolitiikasta. Tavoitteena oli turvata suomalaisen
teollisuuden asema kansainvälisessä kilpailussa. Talouspolitiikassa
Kekkonen näki tulopolitiikalla jopa finanssi- tai rahapolitiikkaa
tärkeämmän roolin. Kekkonen oli periaatteellinen demokratian ja
parlamentarismin kannattaja. Hän suhtautui torjuvasti korporatismiin,
mutta erilaisten vaiheiden jälkeen hänestä tuli presidenttinä
etujärjestövallan myötäilijä ja jopa siihen turvautuja ja sen
vahvistaja.

Syntyi kansallinen rintama

Elettiin kylmän sodan aikaa. Maailmanlaajuinen ideologinen kamppailu
ulottui myös Suomeen ja sen työmarkkinapolitiikkaan. Vuoden 1956
yleislakon jälkeen SDP ja SAK hajosivat. Riita heijastui hallitus- ja
työmarkkinapolitiikkaan. Politiikkaan alkoi 1960-luvun lopulla
vaikuttaa entistä vahvemmin kaksi eri suuntaan vetävää voimaa.
Neuvostoliitto tiukensi ideologista otettaan ja pyrki saamaan Suomen
yhä lujemmin valtapiiriinsä. Toisaalta eteni läntisen Euroopan
taloudellinen integraatio, johon Suomen oli sovittauduttava. Moskovan
tiukentuvan otteen ja länsi-integraation luoma jännite leimasi Keräsen
tulkinnan mukaan politiikkaa pitkälle 1970-luvulle. Jännite heijastui
vaaleihin, hallitusten muodostamisiin, hallitusten työskentelyyn,
puolueiden välisiin ja sisäisiin suhteisiin ja
työmarkkinapolitiikkaan, josta tulopolitiikan myötä tuli yhä
hallitsevampi osa poliittista elämää.

Kun ideologinen kamppailu ulottui työmarkkinapolitiikkaan, Moskova
sai Keräsen mukaan vastaansa kansallisen rintaman, jonka muodostivat
eheytyneen SAK:n sosiaalidemokraattinen johto, STK:n johto ja
presidentti Kekkonen. Kekkonen toimi ja vaikutti joko suoraan tai
taustalla kaikissa työmarkkinaratkaisuissa vuodesta 1968 alkaen
eroamiseensa saakka. Näkyvin osoitus Kekkosen työmarkkinapolitiikasta
oli UKK-sopimus 1970. Välitysesityksellään Kekkonen halusi tukea
sosiaalidemokraattien asemaa SAK:ssa tilanteessa, jossa Suomi oli
valmistautumassa neuvotteluihin EEC-vapaakauppasopimuksesta, jota
kommunistit ja Moskova vastustivat. Tulopolitiikka oli yksi keino
luokkataistelun patoamisessa, minkä kommunistit ja Moskova Keräsen
mukaan myös erinomaisesti ymmärsivät.

Keräsen mukaan Kekkosen tukea sosiaalidemokraateille oli myös
hallituksen hajottaminen ja uusien eduskuntavaalien määrääminen
syksyllä 1971. Sosiaalidemokraatit saivat hallitusvastuusta vapaana
käydä Metallityöväen liiton vaaleihin. SDP:n silloisen
puoluesihteerin Kalevi Sorsan mukaan Metallin vaalit olivat
sosiaalidemokraateille eduskuntavaaleja tärkeämmät. Viimeinen
todellinen valtataistelu Metalliliitosta käytiin syksyllä 1975. Valta
pysyi sosiaalidemokraateilla, ja vaalien jälkeen Kekkonen pakotti
kommunistit mukaan hätätilahallitukseen. Keräsen mukaan tavoitteena
oli sitoa kommunistien käsiä työmarkkinapolitiikassa. Kekkonen vetosi
1974 myös Neuvostoliiton johtoon, jotta suomalaiskommunistit eivät
lakkoilullaan tuhoaisi Suomen taloutta. Kekkosen mukaan
vallankumousta lakot eivät edistä, vaikka kommunistit niin ehkä
luulivat.

'Lakko vanhentunut ase'

Kekkonen toimi myös ylimmäisenä lakonmurtajana. Kekkonen vaikutti
useiden lakkojen lopettamiseen, joskus jopa poikkeuksellisin keinoin.
Kekkonen seurasi äärimmäisen epäluuloisena kommunistien toimintaa
työmarkkinoilla ja valpastui lakoista, joiden taustalla oli
kommunisteja. Kekkosta ärsyttivät myös verovaroin ylläpidettävän
julkisen sektorin lakot ja ns. avainryhmien lakot sekä lakot, joilla
oli vaikutusta Suomen kansainväliseen kuvaan ja maineeseen. Nousevaan
toimihenkilöliikkeeseen (TVK, Akava ja STTK) Kekkonen ei saanut otetta
eikä ymmärtänyt, miksi perinteisesti porvarien hallitsemat
ammattiliitot alkoivat lakkoilla ja matkia työväenliikkeen tapoja
aina lakkopropagandaa myöten. Kekkonen muistutti lakkoilun
kohdistuvan aina myös täysin sivullisiin. Keskellä kiivasta
lakkokevättä 1977 presidentti Kekkonen ilmoitti kantanaan, että lakko
oli vanhentunut ase.

'Suomi elää - ei ehkä niin yksipuolisesti kuin takavuosina -
metsätaloudestansa. Vientimme perustuu yhä edelleenkin lähes 60 %:n
osuudelta puuhun tai puunjalosteisiin. Jokainen rengas, joka liittyy
puunjalosteiden toimittamiseen maailmanmarkkinoille, on
varteenotettava. Kolme on tässä tärkeää: puu, jätkä ja jalostus. Jos
yksikin näistä puuttuu tai pettää, alkaa Suomella olla kilipukin
oltavat. Neljäskin asia on huomionarvoinen: myynti. Mutta meillähän
on niitä, jotka sanovat, että jolleivat länsimaat meiltä osta
puunjalostustuotteitamme, silloin vapaudutaan pakkopaidasta ja meille
avautuvat idän pohjattomat markkinat. Olisi hauska nähdä, ei, olisi
traagista nähdä, miten meillä suu pantaisiin, jos tilanne tällaiseksi
kehittyisi.'

Sitaatti on Urho Kekkosen Liimataisen nimimerkillä laatimasta
kirjoituksesta, joka on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 13. heinäkuuta
1973. Tuohon keskellä kuumaa EEC-vääntöä kirjoitettuun muutamaan
lauseeseen on Keräsen mielestä itse asiassa kiteytetty Kekkosen koko
talousajattelun perusta: puunjalostusteollisuuden merkitys
kansantaloudelle, toimiva työmarkkinapolitiikka sekä pyrkimys
varmistaa suomalaisen viennin asema länsimarkkinoilla Moskovan ja
suomalaisten kommunistien vastustuksesta huolimatta.

Kekkonen - Hetemäki - Liinamaa

Kekkonen toimi henkilöiden kautta. Hänen hiihto-, kalastus- ja
metsästysporukoihin kuului myös talouselämän johtajia. Jotkut heistä
olivat Kekkoselle tärkeitä myös pohdittaessa talouspolitiikkaa.
Ammattiyhdistysjohtajista Kekkosella oli läheisimmät suhteet SAK:n
Eero A. Wuoreen (sd.), Vihtori Rantaseen (sd.) ja Niilo Hämäläiseen
(sd.). Tärkeä yhteistyökumppani oli myös Kekkosen arvostama
Paperiliiton puheenjohtaja Veikko Ahtola (sd.). Keräsen mukaan
Kekkonen arvosti myös SAK:n toista puheenjohtajaa Arvo Hautalaa
(komm.), jota hän puolusti taistolaiskommunistien ja Moskovan
hyökkäyksiä vastaan.

STK:n toimitusjohtajista ylivoimaisesti läheisin yhteys Kekkosella
oli Päiviö Hetemäkeen (kok.), joka toimi työmarkkinapolitiikan
kulisseissa vielä STK:n jätettyäänkin. STK:n puheenjohtajista
Kekkosella oli toimivin suhde Lauri J. Kivekkääseen. Huonoimmillaan
Kekkosen suhteet STK:hon olivat toimitusjohtaja V. A. M. Karikosken
(kok.) ja puheenjohtaja Arno Solinin aikana 1950-luvulla. Suhteet
normalisoituivat Johan Nykoppin toimitusjohtajakaudella.

Aikanaan voittamattomana pidetyn talous- ja työmarkkinapolitiikan
triumviraatin muodostivat 1950-luvun alun vakautuspoliitikot:
pääministeri Kekkonen, Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja (ed.)
ja talousneuvoston puheenjohtaja Teuvo Aura (ed.). Lopulta kilpailijat
onnistuivat lyömään kolmikon hajalle ja he riitaantuivat. Auran kanssa
Kekkonen jatkoi myöhemmin yhteistyötä. Aura oli 1970-luvun alussa
kaksi kertaa pääministerinä.

Presidenttikauden - ja tulopolitiikan kauden - ehdottomasti tärkein
linkki Kekkosen ja työmarkkinakentän välillä Keräsen arvion mukaan
oli yli kymmenen vuoden ajan Keijo Liinamaa (sd.). Hetemäki ja
Liinamaa muodostivat yhdessä Kekkosen kanssa toimivan kolmikon. Olisi
houkuttelevaa pohtia, mitä suunnitelmia Kekkosella olisi ollut
yllättäen nuorena kuolleen Liinamaan varalle. Virkamieshallituksiin
Kekkonen halusi Liinamaan vahtimaan työmarkkina-asioita. Kerran
Liinamaa oli myös pääministerinä. Jos se olisi ollut kiinni
Kekkosesta, kerta ei olisi jäänyt ainoaksi. Olisiko Kekkonen jopa
halunnut nähdä Liinamaan seuraajanaan, Keränen pohtii.

Väitöskirja on julkaistu vain painettuna. 
---


Ilmoitus lähetetty: 10.12.2010 15:52

------------------------------------------------------
Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/tapahtuu/