[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Katseita luovaan mieleen ja toiseuteen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anna Ovaska  HuK, VTK, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ihanus, Juhani: Vapauttava kieli. Kirjallisuuden ja taiteen
toiseudesta. BTJ Kustannus, 2010. 314 sivua.


Katseita luovaan mieleen ja toiseuteen
---------------------------------------------------------

Juhani Ihanus on tehnyt uraauurtavaa työtä Suomessa
kirjallisuusterapian alalla. Vapauttava kieli kokoaa yhteen hänen
kirjallisuutta ja kuvataiteita käsitteleviä esseitään parinkymmenen
viime vuoden ajalta. Hänen kirjoitustensa kohteina ovat kirjallisuus
ja taiteet poikkeavuuden ja poikkeuksellisuuden kuvaajina sekä elävän
psyykkisen elämän luojina. Luovan ilmaisun moniäänisyys ja
monimerkityksisyys kääntyvät Ihanuksen määrittelyitä pakenevissa ja
ilmaisun rajoja rikkovissa esseissä voimaksi, joka toimii
eettis-terapeuttisena lääkkeenä.


Esseekokoelman keskiössä on taiteen kyky toimia ihmisen sisäisten ja
tiedostamattomien maailmoiden tulkkina. Taiteellinen ilmaisu
näyttäytyy Ihanuksen ajattelussa avaimena henkilökohtaisten
kokemusten jäsentämiseen sekä avoimen psyykkisen tilan luomiseen.
Kielellisen tai kuvallisen ilmaisun luova potentiaali johdattaa
syvälle kysymyksiin identiteetistä, minuudesta ja toiseudesta.
Esseissään Ihanus muistuttaa kuitenkin, että 'sanojen retorisella
taivuttelijalla on hallussaan sekä vaarallinen ase ja myrkky että
turvasäiliö ja parantava lääke.' Kieli ei ole yksiselitteisesti
eheyttävä ja vapauttava 'väline'. Se myös vie äärirajoille, kohti
tuntematonta ja tiedostamatonta.

Toiseuden tulkit

Teoksen ensimmäinen osa kokoaa yhteen esseitä ajattelijoista, joilla
on ollut poikkeuksellisen väkevä suhde kieleen ja kirjoittamiseen.
Nämä 'kielen rakastajat', Georg Christoph Lichtenberg, Karl Krauss,
Franz Kafka, Jean Cocteau, Italo Calvino ja hänen luomansa herra
Palomar, E.M. Cioran, Jacques Derrida sekä Uuno Kailas ja Matti
Pulkkinen kertovat persoonillaan paitsi ilmaisukyvystä ja kyvystä
kääntää sanomattomia kokemuksia kieleen, myös sivullisuudesta ja
muukalaisuudesta.

Erityisen mielenkiintoinen on tuore, Kristiina Julkusen kanssa
kirjoitettu essee ''Isä-parka, äiti-parka ja Franz-parka' - Franz
Kafkan mielen maailmasta', joka yhdistää oivaltavalla tavalla
psykologisia näkemyksiä Kafkan elettyyn ja kerrottuun elämään. Kafkan
kaunokirjallisesta tuotannosta sekä henkilökohtaisista kirjeistä
piirtyy kuva lapsen kokemusmaailmasta ja aikuiseksi kasvamisesta,
joka on myös yleisinhimillisesti aito.

Kirjoittajien mielen maisemat ovat tulkinnan kohteina myös muissa
esseissä. Uuno Kailasta käsittelevä kirjoitus avaa mielen sairauden
kysymyksiä ja Jean Cocteau -essee puolestaan hahmottaa oopiumin ja
kirjallisen työskentelyn nivelkohtia. Molempien kirjoittajien
kohdalla psykofyysinen sairaus (skitsofrenia, huumausaineriippuvuus)
on paitsi taakka, myös avain toisenlaisten todellisuuksien
hahmottamiseen. Sisäisten maailmojen, unien, hallusinaatioiden ja
mielikuvituksen merkitys paljastuu. Lichtenberg, Krauss, Cioran ja
Derrida puolestaan osoittautuvat Ihanuksen käsissä
vastakarvaanajattelijoiksi, joiden työn päämääränä on ollut
ravistella (sosiaalisia, kielellisiä) järjestelmiä, murtaa koodeja -
'päästää sattuma valloilleen'. Lichtenberg teki tämän aforismin
keinoin, Krauss satiirikkona ja Cioran ja Derrida filosofian
diskursseja radikaalisti muokaten.

Toiseus, erilaisuus, järjestystä ja järjestelmiä vastaan kulkeminen
kääntyy eettiseksi visioksi esseestä toiseen ja tässä mielessä
Ihanuksen ajatuksenkulku tulee lähelle Derridaa, jonka ajattelua hän
avaa esseessään 'Merkilliset instituutiot: Derrida ja kirjallisuus'.
Essee toimii myös mainiona johdantona Derridan filosofiaan.
Dekonstruktion ydin esittäytyy Ihanukselle ymmärryksenä
ulossulkemisen mekanismeista sekä 'torjutun paluuna' -
mahdollisuutena päästää poissuljettu ja poikkeava häiritsemään
sosiaalisia rakenteita: 'Eivät pelkästään kirjallisuuden, tieteen ja
psyyken vaan myös yhteiskunnan, politiikan, talouden ja uskonnon
rakenteet jäsentävät kokemustamme jonkin poissulkemisen avulla.
Dekonstruktion mukaan pois suljettu ja torjuttu ei kuitenkaan katoa
vaan palaa horjuttamaan kaikkein vakiintuneimpina ja turvallisimpina
pitämiämme rakenteitakin. Juuri eroavuudet lisäävät elämisen arvoa.
Eroavuuksia pois sulkevien rakenteiden tunnistaminen ja ohittaminen
sisältyy Derridan dekonstruktion eettiseen visioon.'

Ihanuksen esittelemät 'kielen rakastajat' ovat nimenomaan
erilaisuuden ja poikkeuksellisuuden puolestapuhujia. Ihanukselle
kirjallisuuden kapinoivat kielet ovat omiaan toimimaan dekonstruktion
tavoin. Niiden kautta päästään paljastamaan toiseuden asettamisen
mekanismeja ja murtamaan niitä. 'Vapauttavan kielen' on tällöin
mahdollista kääntyä paitsi terapeuttiseksi lääkkeeksi, myös
eettiseksi suhteeksi toiseen ihmiseen - vieraaseen ja muukalaiseen.

Kokoelman toinen osa hahmottuu ensimmäistä hivenen hajanaisemmaksi
kokonaisuudeksi. Sekin puhuu taiteesta, sen kyvystä avartaa
psyykkistä todellisuutta ja murtaa sosiaalisia hierarkioita, nyt
yleisemmin mm. otsikoilla 'Taiteen merkityksistä', 'Toiseudesta' sekä
'Runon elämysvirrat'. Kirjallisuudesta siirrytään hetkeksi
kuvataiteiden maailmaan ('Lapsikuvien historiaa', 'Ruumiinkuva ja
performanssi') ja kokoelman päättää essee 'Eksentrikkojen elämästä',
joka luotaa luovuuden ja hulluuden välisiä kytköksiä. Se sulkee
esseiden muodostaman kehän analyysilla sosiaalisesta toiseudesta ja
erilaisuudesta. Toiseus on taiteilijoille ja muille 'eksentrikoille'
tuttu kokemus ja olemisen tapa. Eksentrikoista tehty psykologinen
tutkimus puolestaan paljastaa, että 'outous' on myös yksi elävän ja
luovan elämän ehdoista.

Poleemista, assosiatiivista tekstiä ja eettisiä päämääriä

Esseessään 'Toiseudesta' Ihanus antaa yhden selityksen yksilöiden ja
identiteettikategorioiden ulossulkemiselle yhteiskunnassa sekä
tällaisiin 'muukalaisiin' kohdistuvalle vieroksunnalle, jopa pelolle
ja vihalle: 'Jokainen on 'neekeri', 'fundamentalisti', 'pakolainen',
homo/lesbo' jossakin ulottuvuudessa ---. Koska näitä tiedostamattomia
mielen ulottuvuuksia kuitenkin laajalti kavahdetaan eikä niitä hevin
haluta tunnistaa itsessä, vihjauksetkin niistä pyritään tuhoamaan
toisissa ---.' Essee kasvaa paikoin hyvinkin tiukkasanaiseksi
julistukseksi, joka ammentaa etenkin Emmanuel Levinasin ajattelusta.
Sama on kuitenkin sanottu perustellummin (joskin myös
hienovaraisemmin) jo yksittäisiä kirjoittajia koskevissa esseissä -
sosiaalinen toiseus määrittää jollakin tapaa jokaista käsitellyistä
hahmoista.

Ihanus toteaa kokoelman alkusanoissa olevansa paikoin hyvin
poleeminen kirjoittaja, ja lievennettynä poleemisuus tuntuu helposti
kääntyvän myös kryptisyydeksi. Hyvänä esimerkkinä toimii väite Jean
Cocteaun tasapainoilusta 'kirkon ja yhteiskunnan lainmukaisen,
prosodisen moraalin' ja 'modernin, plastisen moraalin välillä'.
Ajatus tasapainoilusta säännönmukaisen ja muovautuvan
moraalikäsityksen välillä on selvä, mutta vastakkainasettelu
'prosodisen' ja 'plastisen' käsitteiden välillä jää hieman
epäselväksi - niin kuin usein palaset Ihanuksen teeseistä. Taustalla
jyllää kuitenkin valtava psykoanalyyttis-fenomenologinen
teoriakoneisto, jonka kanssa Ihanuksen teksti jatkuvasti resonoi.
Hänen assosiaatioihin nojaavaa kirjoitustaan on luettava herkin
aistein, intuitioon luottaen ja koko omaa oppi- ja kokemusmaailmaa
luodaten - tällöin ymmärrys ja merkitykset ikään kuin hiipivät
paikalle. Kritiikki käsittämättömyydestä olisi kuitenkin kohtuutonta
- onhan Ihanuksen päämääränä juuri avata poikkeuksellisia tapoja
ilmaista ja ymmärtää. Monimerkityksisyys, määrittelemättömyys ja
ilmaisun kahleettomuus toimivat reitteinä eettiseen suhteeseen
tekstin kanssa. Ei ole olemassa yhtä tiettyä oikeaa tulkintaa tai
totuutta ylipäänsä. Maailma ei ole 'tosiasioiden järjestelmä [---]
 vaan merkitysten kudelma [---].'

Luen Ihanuksen tavan kirjoittaa muista kirjoittajista myös tapana
luoda eettistä suhdetta: vakaumuksena kuunnella 'toisia'.
Lichtenberg, Krauss, Cioran ja Kafka saattoivat elämissään esiintyä
outoina ja erilaisina, mutta tästä huolimatta he jatkavat
kommunikointiaan aina uusissa kirjallisissa konteksteissa. Ihanuksen
kirjallisuus- ja taidehistorialliset esseet luovat uusia horisontteja
kirjoittajien ymmärtämiselle ja heidän kohtaamiselleen, ja etenkin
vähemmän tunnettujen Lichtenbergin, Kraussin ja Cioranin esiin
nostaminen on arvokas teko.

Taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä

Toiseuden ja kielellisen ilmaisun potentiaalien lisäksi Ihanus tulee
teksteissään luodanneeksi myös taiteen ja yhteiskunnan kytköksiä.
Taide ei redusoidu välineeksi yhteiskunnalliselle muutokselle, muttei
se myöskään sijaitse yhteiskunnan ja päätöksenteon ulkopuolella: '---
kirjallisuus voi olla vapaammin väärämielistä ja -oppista kuin mikään
valtiovalta tai toistoon jämähtänyt poliittinen järjestelmä. Se voi
kysyä menneisyydeltä nykyisiä asioita ja ennakoida tulevaisuuden
muistoja ilman, että se ajautuu kohtalon orjan tai historian uhrin
asemaan.'

Taiteessa ilmenevä merkitysten huojunta estää lukkiutumisen yhteen
järjestelmään, viralliseen järjestykseen tai totuuteen.

Esseekokoelma jättää lukijan kielen ihmeellisen, ristiriitaisen
maailman äärelle, jossa ilmaisu on yhtaikaisesti myrkkyä ja lääkettä
- niin henkilökohtaisella kuin myös sosiaalisella tasolla.
'Järjenvastaisiksi ja mielettömiksi tulkitut taiteelliset ilmaukset
voivat ajoittain tuottaa ymmärtämiskatkoksia, mutta ilman niitä ei
voisi olla siirtymiä kohti toisinajattelua ja uudelleentulkintaa.'



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/